Satunnainen lukija

En muista mistä tämä Unabomber tuli mieleen alkuvuodesta, mutta jostain syystä päädyin lukemaan joitain nettisivuja hänestä ja lähdin etsimään myös hänen kirjoittamaansa manifestia joka on myös suomeksi käännetty ja julkaistu kirjana. Ihan suoralta kädeltä en tätä löytynyt mistään, mutta pienen hakukoneen näpertelyn jälkeen löysin pdf-version siitä.

Unabomber eli Theodore Kaczynski (TK) on varmaankin nimeltä monelle tuttu, mutta muistot alkavat ehkä jo hiipua sillä hän oli aktiivinen vuosina 1978-1995. Kaczynski oli lahjakas oppilas ja toimi matematiikan professorinakin Berkeleyssä kaksi vuotta ennen kuin erosi virasta. Nähtyään yliopistomaailman, hän antoi itsensä ymmärtää että meidän kontrolloiva yhteiskunta teknologisine harppauksineen ei ole ihmisille oikea.

TK aloitti pommikampajansa 1978 ja lähetti pommeja useille vastaanottajille lähinnä yliopistoissa ja tietokonealan liikkeissä. Unabomber nimi hänelle annettiin yliopistoihin ja ilmailualaan kohdistuvien iskujen takia. Vammoja syntyi useille ihmisille ja kolme menehtyi näissä pommi-iskuissa. Hän tuli julkisuuteen vasta 1995 kun hän lähetti useille lehdille vaatimuksen julkaista manifestinsa jonka jälkeen hän lopettaisi pommikampanjan. Manifesti julkaistiin siinä toivossa että joku tunnistaisi kirjoituksesta lähettäjän ja niin kävikin että hänen veljensä osasi yhdistää kirjoitustyylin TK:hon ja hänet pidätettiin seuraavana vuonna. Hän kärsii tällä hetkellä elinkautista tuomiotaan ADX Florencen huipputurvallisessa vankilassa usean muun erittäin vaaralliseksi luokitellun rikollisen kanssa.

Mutta itse kirjaan. Kuten hän itse mainitsi, pommikampanja oli välttämätön jotta ihmiset lukisivat tämän manifestin, muussa tapauksessa tämä olisi jäänyt täysin varjoihin vaikka sen olisi julkaissut millä alustalla. Manifesti julkaistiin mutta en kuitenkaan tiedä mitä hyötyä tästä pamfletin “mainostamisesta” oli, tämä läpyskä ei tule muuttamaan maailmaa yhtään mihinkään.

TK:lla on vastenmielinen suhtautuminen niin äärioikeistoon kuin vasemmistoonkin. Tai no, kaikkiin jotka tukevat tätä nykyistä teknologista yhteiskuntaa millään tavalla. Vasemmistolaisuuden hän rinnastaa lähinnä uskontoon, uskontoon ehkä lainausmerkeissä sillä tämä on uskoa ilman tarvetta mihinkään yliluonnolliseen. He uskovat kuitenkin teknologian toimivan heidän edukseen jotta he pystyvät kontrolloimaan kansaa. Vasemmisto saa myös leijonanosan kirjan huomiosta, toki muillekin jää huomattava sivumäärä siitä huolimatta. Toisaalta, teknokraateilla on toisenlaiset tavoitteet, mutta hekin vain haluavat kontrolloida maailmaa. TK:N tavoitteensa oli ja varmaan on edelleenkin vallankumous jossa “sairaasta” teknologiasta päästään eroon ja ihmiset saavat oman vallantunteensa takaisin. Tässä manifestissa on kuitenkin hyvin tarkkaan ja pitkälle harkittuja ajatuskulkuja ja monet niistä ovat hyvinkin järkeenkäypiä ja perusteltuja.

Kirjan loppupuolella TK käsittelee tarvittavaa vallankumousta. Sen pitäisi osua hetkeen jolloin yhteiskunta on muutenkin juuri heikossa vaiheessa. Hän kannattaa myös vapaakauppasopimuksia ja maailman yhtenäistä taloutta sillä se luo edellytykset siihen että talouden ja yhteiskuntien notkahtaminen tapahtuu samaan aikaan. Tämä on välttämätöntä koska tämänkaltainen vallankumous vaatisi sen tapahtumista käytännössä samaan aikaan kaikkialla. Tämä lieneekin hänen ajatusmallinsa heikoin kohta: itse en ainakaan näe tällaista mahdollisuutta lähitulevaisuudessa sillä eri puolella maailmaa on niin erilaisia yhteiskuntia että yhden romahtaminen vain tulee vahvistamaan jotain toista merkittävästi.

Yksi asia mikä jäi mieleen kirjasta oli hänen määrittelemä “korviketoiminnot”. Perustarpeina ihmisellä on ruoka, vesi ja ilmaston mukainen suoja. Koska ihmiset pystyvät pääasiassa täyttämään nämä perustarpeet nykyään helposti yhteiskunnan avulla, jää heiltä pois toiminta josta he saisivat mielihyvää näiden tavoitteiden saavuttamisessa. Ihminen tylsistyy ja masentuu. Korviketoiminnot on asioita joilla ihminen yrittää täyttää näitä puuttuvia päämääriä, näihin TK laskee harrasteet sekä myös tietyssä määrin työnteon kuten tutkijat jotka väittävät tutkivansa uusia asioita mielenkiinnosta tulevaisuutta ajatellen, mutta jonka TK määrittelee kuitenkin korviketoiminnoksi joka ei tuota vastaavaa mielihyvää kuin esimerkiksi työ jonka primitiivisissä yhteisöissä elävät ihmiset saavat perustarpeidensa täyttämisestä. Korviketoimintojen osalta perustelut ovat hyvin järkeenkäyviä, onhan teollisessa yhteiskunnassa masennus jo nyt erittäin suuri ongelma.

Toisaalta, lääketeollisuus tekee paljon työtä sen eteen että voidaan lääkityksellä kontrolloida masennusta ja TK maalaa myös kuvaa siitä lääketiedettä tullaan käyttämään muutenkin yhteiskunnan puolelta kontrolloimaan ihmisiä entistä enemmän. Miksi lopettaa mielen kontrollia johonkin tiettyyn pisteeseen kun sitä voidaan viedä aina vaan pitemmälle. Nyt tulee jo sci-fi elokuvat mieleen tässä kohdassa lukiessa.

Koska TK on nyt nähnyt internetin kehityksen ja sosiaalisen median synnyn sekä tietysti nyt nämä negatiiviset puolet siinä miten ihmisiä voidaan kontrolloida ja ohjailla vaikkapa Twitterin kautta, niin hän on varmaankin sellinsä sängyllä maatessaan miettinyt että kuinka oikeassa hän on ollutkaan. Vaikka me emme halua myöntää niin yhteiskunta on menossa vahvasti siihen suuntaan mitä hän manifestissaan ennusti ihmisten käyttäytymisen muokkaamisessa. Ei ehkä pillereillä, mutta mielipidevaikuttamisella esimerkiksi sosiaalisen median kautta.

Vaikka edesmenneen Pentti Linkolan tuotanto ei ole minulle tuttu, niin sen verran olen artikkeleita lukenut että näissä kahdessa kaverissa on jotain samaa. Molempien mielestä ihmisten pitäisi palata takaisin luontoon jolloin heidän elämänsä olisi rikasta ja merkityksellistä. Väistämättä tämä tarkoittaisi miljardien ihmisten vähentämistä maapallolta, mikä ei liene ihan niin yksinkertainen asia toteuttaa. Tähänkin TK pureutuu vähän ottamatta sen enempää kantaa pitäisikö tehdä väkivaltainen vähentäminen vai kontrolloida syntyvyyttä erittäin rajusti.

Mielenkiintoinen opus, kannattaa varmaankin lukea jos löytää sen jostain käsiinsä. Tästä ainakin näkee että ihmisten joukossa pesii kaikenlaisia ajatuksia, enemmän tai vähemmän radikaaleja.

En ole Stratovarius-fani enkä tämän tyylistä musiikkia juuri koskaan kuuntele. Arvostan kuitenkin sitä että he pääsivät pitkälle musiikkinsa kanssa. Kirja kertoo Stratovariuksen perustajan Timo Tolkin elämästä aina lapsuudesta alkaen ja sieltä kumpuavista kokemuksista jotka ovat vaikuttaneet hänen omaankin mielenterveyteen vuosien varrella. Isän itsemurha hänen ollessa 12-vuotias oli yksi häneen pahiten iskeneistä takaiskuista ja se on ollut edesauttamassa maanis-depressiivisyyden puhkeamiseen hänellä.

Tolkilla on kitaristina monia idoleita, mutta esimerkiksi Richie Blackmore on mainittu usein kirjassa joten siinä taitaa olla se varsinainen esikuva. Alkuaikoina hän myös lauloi, kunnes eräältä levy-yhtiöltä tuli jossain vaiheessa vieno toive siitä että laulaja olisi syytä vaihtaa. Tolkki oli samaa mieltä ja näin saatiin yksi osa bändiä jälleen eteenpäin. Stratovariuksen aika vie kirjasta luonnollisesti suuren osan, mutta myös hänen projektejaan vuoden 2008 jälkeen on esitelty laajasti. Mikään niistä ei ole kuitenkaan noussut samanlaiseen suosioon kuin Stratovarius aikanaan mikä selvästi on harmittanut jossain määrin. Itse musiikin tekeminen on Tolkille kaikki kaikessa, joten hän ei ole jäänyt kierimään itsesäälissä vaikka levymyynti on ollutkin heikkoa. Toisaalta, 2010-luvulla on levymyynti pudonnut minimaaliseksi suoratoistopalvelujen yleistyessä joka on tarkoittanut suurta muutosta esiintyville artisteille.

Henkilönä Tolkki taitaa olla melkoinen jääräpää ja hän haluaa pitää projektiensa langat aina omissa käsissään. Täydellisyyden tavoittelu tarkoittaa myös sitä että bändin jäseniä on jouduttu laittamaan kiertoon kun Tolkki on etsinyt sitä parasta mahdollista kombinaatiota. Tämä on aiheuttanut vuosien varrella monia konflikteja, hänen eri bändeistään on väkeä lähtenyt tai sitten ihan rehellisesti heitetty ulos.

Jotta hevimiehen kirja olisi hevimiehen kirja, niin täytyyhän sinne sisällyttää myös näitä kiertueiden pahimpia tapahtumia, mm. Jens Johanssonin ilotulitteilla räjäyttämä WC-pönttö hotellihuoneessa. Tämä kirja ei kuitenkaan mässäile näillä, joten ne ovat enemmänkin sivujuonne täydennyksen vuoksi.

Hyvä kirja, kannattaa lukea jos on vähääkään kiinnostunut suomalaisen musiikkibisneksen taustoista.

Arja Koski, käräjäoikeuden tuomari, saa uhkaavia sähköposteja ja hänelle alkaa tapahtua omituisia onnettomuuksia. Siinä samassa hän huomaa myös oman perheonnen olevan katoavaa sorttia, työttömäksi jäänyt mies makoilee kotona eikä edes viitsi hakeutua töihin. Tapahtumat etenevät tasaisesti pyörien pääasiassa hänen oman ajatusmaailmansa ympärillä, joka alkaa muuttua kirjan edetessä yhä vain sekavammaksi. Poukka on saanut hienosti kuvattua mielialan muutokset ja koko kaoottisen tilanteen etenemisen päähenkilön päässä.

Alkaessani kuunnella kirjaa, oletin että tämä on enemmän dekkari kuin mitä se lopulta olikaan. Kirja keskittyy enemmän perheen ja kenties Arjan omiin henkilökohtaisiin ongelmiin eikä niinkään taustalla pyörivään jännityselementtiin jota vain aika ajoin tuotiin esille erilaisten tapahtumien myötä. Loppua kohden nämäkin asiat alkoivat kuitenkin nivoutua yhteen.

Tämä oli sinänsä hyvä kirja, mutta jotenkin puuduttavaa odotella että milloinkohan alkaa tapahtua jotain. Itselle tämä tuntui vähän tylsältä vaikka loppuratkaisu olikin yllättävä. Jos ei olisi ollut, olisi kirja ollut minun kannaltani floppi. Pienellä klikillä Poukka sai palautettua kunnian ja lukijan myös palaamaan tapahtumiin mitä oli kirjassa aikaisemmin tapahtunut: “Ai niin, aivan!”.

Ihan ok kirja lopulta vaikka ei ehkä ihan sellainen mitä odotin.

Tämä on toinen Lupin-kirja jonka otin luettavaksi tai tässä tapauksessa kuunneltavaksi. Tällä kertaa Lupin metsästää sinistä timanttia ja tästä aiheutuneen riittävän mystisen rikosketjujen takia Sherlock Holmes kutsutaan paikalle Englannista ranskalaisten avuksi kun heillä itsellään menee sormi suuhun. Melkoisen ylimielinen Holmes sanoo ratkaisevansa rikokset kymmenessä päivässä ja Lupin on toimitettuna viranomaisille siinä vaiheessa. Mutta miten sitten kävikään?

Tämä oli ihan kivasti rakennettu tarina ja sisälsi monia hauskoja yksityiskohtia ja oivalluksia. Kaverit ottivat tämän rosvo ja poliisi -leikkinä, mutta tosissaan mentiin alusta loppuun. Kilpailu näiden kahden herrasmiehen välillä oli kovaa mutta äärimmäisen kohteliasta.

Jossain vaiheessa kuuntelua minulla hukkui lanka kun en pysynyt oikein perässä kaikissa rikoksissa ja kuka oli tehnyt ja mitä. Yksi ongelma on varmaankin ranskalaiset nimet, jotka eivät vain millään jää päähän samalla tavalla kuin härmäläiset tai amerikkalaiset. Tämä oli kuitenkin ohimenevä vaihe kirjassa ja loppua kohti taas olikin helpompi pysyä radalla. Ongelma ei varmaankaan ole luettaessa sama, sillä aina voi vilkuilla sivun taaksepäin ja palautella mieliin jos on jotain unohtunut, mutta kuunnellessa tämä ei ole mahdollista. Varsinkaan liikenteessä.

Tämä oli ihan kiva kirja, mutta ehkä kuitenkin vähän vanhahtava. Kirjan edetessä täytyy pitää mielessä että tapahtumat ovat kuitenkin sadan vuoden takaa ja siinä ajassa on moni asia ehtinyt muuttua.

En ole seurannut näitä Brittien kuninkaallisten puuhasteluja saati sukulaissuhteita juurikaan, mutta väkisin on sivukorvalla tullut kuultua erinäisiä asioita vuosien varrella mutta silti vähän väliä tulee nimiä joista tuntuu etten ole koskaan kuullutkaan. Tässä käytän hyväkseni korvien välissä olevaa tyhjiöputkea jota pitkin informaatio siirtyy sujuvasti korvasta toiseen ilman että se tarttuu matkalla mihinkään.

Katselimme aikanaan Suits-sarjan – joka on muuten todella hyvä – ja jossain vaiheessa minullekin selvisi että sarjan Meghan Markle on sama kuin tuo Brittien kuninkaallisten joukkoon liittynyt Meghan. Ajattelin sitten repäistä kun löysin tämän kirjaston valikoimasta ja laitoin varaukseen.

Tässä kirjassa saa kyllä aika hyvän sisäpiirin näkemyksen hovin toimintaan, perinteisiin ja sääntöihin (kirjoittamattomiin tai kirjattuihin). Toisaalta tässä näkee myös sen varjopuolen eli raatokärpäset keltaisesta lehdistöstä jotka kärkkyvät ihan mitä vain tiedonjyvästä tai kuvaa millä voidaan myydä lehtiä. Nämä raatokärpäset eivät piittaa pätkääkään kohteistaan, vaan tekevät kaikkensa saadakseen mahdollisimman törkyistä materiaalia artikkeleihin. Erikoista on se että jutut olivat monesti täyttä valhetta, mutta hovista käsin ei saa kommentoida tai oikaista mitään. Lehistö on normaalin käytännön mukaisesti mielellään maksamassa informaatiosta sillä onhan jokainen törkyartikkeli melkoinen myyntivaltti. Meghanin sisarukset käyttivät kernaasti hyväkseen tätä ansaintamahdollisuutta ja myivät juttuja jotka kertoivat Meghanista aina lapsuudesta asti. Rahansaannin maksimoimiseksi he myös keksivät juttuja ja näin osa jutuista oli täyttä valetta. Meghanin isä oli pitkään hiljaa, mutta hänet tuhottiin pitkän painostuksen jälkeen ja saatiin lopulta jujutettua mukaan näihin juoruihin rahan avulla mikä tiesi myös sitä että välit Meghaniin menivät käytännössä poikki.

Sen verran härskiä toimintaa tuo keltaisen lehdistön toiminta on että ihan tavallinen kaveri ei tuossa myllyssä kestä kauaa. Normaali ihminen ei kykene kehittämään itselleen sellaista teflonpintaa jotta siinä loanheitossa pystyisi elämään. Vähintäänkin pää sekoaisi jossain vaiheessa.

Mutta ei kirja pelkästään lehdistöön keskittynyt vaan siinä kerrottiin myös paljon kuninkaallisten aktiviteeteista. Heille tuntuu olevan oleellinen asia erilaisten hyväntekeväisyysprojektien ajaminen. Tämä on sinänsä hyvä asia, sillä eihän heillä varsinaisesti mitään muuta tehtävää ole kuin edustaa maata ja siinä sivussa on myös julkisuuskuvan takia hyvä että tekee jotain millä voi edistää jotain itselle tärkeäksi koettua asiaa, win-win tilanne siis. Itselle nämä olivat ainakin uusia asioita, ehkä näitä ei meillä niinkään repostella lehdissä tai sitten en vain koskaan ole niitä lukenut.

Harry, toisin kuin veljensä William, on ollut jossain määrin kuninkaallisiin sopeutumaton nuoresta pitäen ja Meghanin kanssa naimisiin mentyään hän sai lopulta tarpeekseen siitä loasta mitä heidän päälleen lehdistössä kaadettiin jatkuvasti. Lähes ennenkuulumattomasti he päättivät yhdessä lähteä elämään ns. tavallista elämää. Väännön jälkeen heidät poistettiin kuninkaallisista ja myös rahallisesti he jäivät omilleen.

Kirjassa käytiin myös paljon läpi kaikkea nippelitietoa puvuista, koruista, meikeistä ja kampauksista liittyen esiintymisiin ja häihin. Nämä olivat itselle kovin puuduttavia kohtia, mutta periksiantamattomuudella luin nekin läpi.

En nyt osaa suositella tätä sen kummemmin. Kannattaa lukea jos aihe kiinnostaa, kirja oli kuitenkin hyvin kirjoitettu.

Vince Houghton on palvellut Yhdysvaltain armeijassa ja toimii Washingtonissa vakoilumuseon johtajana. Tästä johtuen hänellä on hyvää taustatietoa kaikesta vakoiluun ja sotatoimiin liittyvistä suunnitelmista sekä tietysti korvaamattomia kontakteja jotka varmasti oluen äärellä kertoilevat ehkä asioita joita ei pitäisi levittää. Tähän kirjaan hän on koonnut osan näistä tarinoista jotka ovat enemmän tai vähemmän päättömiä.

Lähes kaikki kerrotut suunnitelmat ovat käytännössä toteustuskelvottomia viritelmiä Yhdysvaltojen armeijalta sekä vakoiluorganisaatioilta 1900-luvun varrelta. Kaikkeen mahdolliseen huipputiedemiehiä on käytetty ja he ovat päässeet kehittelemään kaikenlaisia omituisia asioita. Ennen kaikkea, kaikkeen mahdolliseen sitä rahaakin on pumpattu järjettömiä määriä.

Osa näistä tarinoista pitää varmasti paikkansa, osassa saattaa olla vähän värikynääkin mukana. Esimerkiksi kissan käyttö kuuntelulaitteen kuljettamisessa lähelle vakoiltavia ulkotiloissa kaatui omaan mahdottomuuteensa, mutta varmuutta syystä ei kuitenkaan ole. Yksi mahdollinen syy oli että kun kissalle tuli nälkä, se ei enää suostunutkaan toimimaan opetetulla tavalla vaan lähti omille teilleen. Toisaalta, ydinpommin lähettäminen kuuhun oli ilmeisesti jo hyvin pitkälle tehty suunnitelma mutta se kaatui ensinnäkin siihen että se ei olisi kovinkaan näyttävä koska sienipilveä ei kuussa tulisi ilmakehän puuttumisen takia ja toisaalta myös kuun saastuminenkin pisti miettimään asiaa.

Mutta paremman puutteessa kannattaa tämäkin kirja lukea. Vaikka nämä ovat tapahtuneet 1900-luvun puolella, niin luulen kuitenkin että vastaavia hulluja hankkeita on edelleenkin käynnissä.

Miten sinusta voi tulla oman elämäsi Putin? Miten voit käyttää Putinin keinoja oman asemasi pönkittämiseen? Tässä sinulle muutamia vinkkejä aiheesta.

Rob Searsilta olen kuunnellut aikaisemmin toisenkin “poliittisen” kirjan, “Donald Trumpin kauneimmat runot”. Se oli omituisen hauska joten ajattelin kokeilla tätäkin.

Tämä oli lyhyt kirja, kuuntelin tämän yhden aamupyöräilyn aikana. Hiukkasen piti kiristää toistotahtia Ellibs-softassa verrattuna normaaliin ja 1.4 kertaisella nopeudella sain tämän mahtavan kuuntelukokemuksen mahtumaan juuri tuohon yhteen lenkkiin vaikka paremmasta kelistä johtuen poljinkin sen nopeammin kuin muina aamuina lumisohjossa.

Kirja käsitteli lyhyesti Putinin käsittämätöntä ja hyvinkin röyhkeää toimintaa vuosien varrelta huumorilla höystettynä. Näistä sinänsä pelottavista ja arveluttavista toimista oli vedelty erilaisia lankoja siihen miten kukin voisi soveltaa samoja menetelmiä omassa elämässään, kotona ja töissä. Ihan myrkytyksiin ei tarvitse kuitenkaan mennä, jotain korvaavaa löytyy aina takataskusta.

Ihan semihauska kirja, mutta ne omaan elämään tulevat opit olivat vähän väkisin väännetyn oloisia eikä ehkä niin hauskoja kuin oli tarkoitus. Tai sitten olin kuivalla päällä kuunnellessani kirjaa. Kirja oli lyhyt, joten vaikka se ei ehkä mikään mullistavan hauska ollutkaan niin ei siinä ehtinyt omaa elämäänsä paljoakaan tuhlaamaan. Sen vuoksi tätä voi jopa suositella, tiedä häntä vaikka pitäisit tätä kirjaa hauskempana kuin itse pidin. Minä en tätä olisi jaksanut kuunnella yhtään pitempään, vitsi on hyvä kun se on riittävän lyhyt.

Tämä oli pikkunäppärä dekkari, jossa pienen pojan eronnutta äitiä, Sallaa, häiriköidään sähköpostin kautta jostain asiasta mistä hän ei tiedä mitään. Sähköpostin lähettäjästä ei ole tietoa, mutta ilmiselvästi hän tuntee Sallan jotain kautta. Sen sijaan että olisi vain heittänyt sähköpostit roskiin (viisaampi päätös), hän alkaa ottaa selvää mahdollisesta lähettäjästä ja hänen taustoistaan käyttäen hyväksi kaikkea infoa mitä lähettäjä on viesteihin kirjoittanut (huonompi päätös).

Tapahtumien taustalta löytyy lapsen murha ja myös kytkös häneen itseensä puolituttujen kautta. Jo aikaisemmin mielenterveysongelmien kanssa taistellut Salla joutuukin äkkiä itse epäilyjen kohteeksi kun hänen kehittelemiään yhteyksiä ei oikein kukaan usko. Lopulta ei enää olekaan varmaa kuka oikeastaan on tehnyt ja mitä.

Ei mikään maailmaa mullistava dekkari, mutta ihan hyvää kuunneltavaa pyöräillessä.

Selaillessani kirjaston valikoimaa vaimoni heitti vierestä että kuuntele tuo Katajisto. Mikäs siinä. En ole koskaan oikeastaan tiennyt Oskari Katajistosta muuta kuin nimen eikä minulla ollut hänestä juuri minkäänlaista mielikuvaa näyttelijänä. Kertokoon se sitten huonosta yleissivistyksestäni, vähäisestä juorulehtien luvusta tai sitten vain muuten suomalaisen teatterin vähäisestä kulutuksestani.

Elämäkerraksi tästä ei oikein ole kun kaveri ei ole kuin muutaman vuoden minua vanhempi. Eli ei kelpaa. Mutta tietynlaisena avautumisena omasta lapsuudesta, urasta ja muutenkin elämästä tämä on ihan kelvollinen teos.

Lapsuus Oskarilla oli aika ankea – tai ainakin piti sisällään paljon asioita mitä ei toivoisi kenellekään lapsuudessa koettavaksi. Nuoruus menikin sitten vähän omilla raiteillaan vähän vauhdikkaammin ja jopa välillä jengipomona. Vaihto-oppilaaksi lähtö teki kuitenkin hyvää ja hän pääsi palaamaan normaalimpaan arkeen tullessaan takaisin Suomeen.

Teatterikoulu olikin mielenkiintoinen kokemus, lähinnä sen takia että Jurkka ja (ainakin kaikkien vähän vanhempien muistama) Jumalan teatteri paskanheittoineen tapahtui myös näihin aikoihin. Teatterikoulu oli melko julma kokemus kaikkiaan, mutta siitä kun hän selvisi myös näyttämöt aukenivat.

Ehkä vähän tylsempi osuus kirjasta on sitten nämä myöhemmän vaiheen tapahtumat joista aina löytyy yhtä monta näkökulmaa kuin on kertojaa ja tapahtumiin osallistujaa. Mutta jos niistä lukija kykenee pääsemään yli vähin vaurioin niin olihan tämä ihan sujuva ja silmiä avaava kertomus Oskarin elämästä. Pienenä miinuksena sanoisin että vähän turhan lyhyesti ohitettiin monia asioita, joskus olisi toivonut vähän “jenkkimallista” lähestymistä missä vähän väritelläänkin ja kerrotaan asioista ehkä pikkaisen liioitellenkin.

Gene Kranz on entinen USAn armeijan koelentäjä joka pääsi uuteen ja mielenkiintoiseen hommaan vähän vahingossa Mercury-ohjelman käynnistyessä 50-luvun lopulla. Avaruuden valloitus oli uusi ala ja käytännössä kaikki työntekijät olivat melko kokemattomia ja nuoria ja hänet pyydettiin mukaan rakentamaan amerikkalaista avaruuden valloitusta. Hän oli mukana Mercury, Gemini ja Apollo ohjelmissa aina viimeiseen Apollo 17 kuulentoon asti jonka jälkeen hän siirtyi NASAssa muihin tehtäviin vuonna 1972.

Kirjassa käytiin läpi kaikki vaiheet todellisen sisäpiirin näkökulmasta. Neuvostoliitto pääsi yllättämään kaikki vuonna 1961 kun Gagarin kiersi maapallon avaruudessa ensimmäisenä ihmisenä. Tästä suivaantuneena USAssa lähdettiin ottamaan Neuvostoliiton etumatkaa kiinni ensin pelkästään avaruuteen pääsyssä ja sitten lähdettiin ohittamaan heitä kuun valloituksessa. Mercury ja Gemini keskittyivät lähinnä tekniikan kehittämiseen avaruuslennoissa ylipäätään ja Apollo-ohjelmassa lähdettiin viemään ihmistä kuuhun.

Ohjelmien alku oli kaikkea muuta kuin loisteliasta. Monien teknisten ongelmien jälkeen avaruuteen päästiin mutta suurin takaisku sattui vuonna 1967 kun Apollo 1 paloi lähtötelineisiin testausvaiheessa ja kaikki kolme astronauttia menehtyivät onnettomuudessa. Tauon jälkeen ohjelmaa jatkettiin ja Apollo 11 oli ensimmäinen lento jolla kuuhun laskeuduttiin 1969. Tuolla lennolla kaikki meni ilman ongelmia, mutta esimerkiksi polttoaineen marginaali oli hyvin pieni kun lopulta kuumoduli laskeutui pinnalle. Tämän jälkeen Apollo 13:n kuulento muuttuikin selviytymistaisteluksi happisäiliön räjähdettyä ja tuhottua sähköntuotannon polttokennot ja vaikka tuo Apollo 13 elokuva sisältääkin ehkä pientä värikynää niin tapahtumat etenivät aika lailla elokuvassakin kuvatun mukaisesti.

Nasan julkisuuskuvan mukaisesti ulospäin on näytetty kaiken toimivan loistavasti lukuunottamatta muutamia onnettomuuksia, mutta näin se ei todellakaan ole ollut. Koko avaruusohjelmaa lähdettiin rakentamaan tyhjästä eikä kukaan ollut perillä avaruuslennoista ja niihin liittyvistä proseduureista – miksi olisivatkaan kun sellaista ei ennen ollut tehty. Kranz oli alusta alkaen mukana suunnittelemassa ohjeita liittyen valmisteluihin ja itse laukaisuun.

Kautta kaikkien kolmen ohjelman, merkittävin asia mikä pisti silmään oli kokemattomuuden ja varomattomuuden maailma. Ennen Apollo I:n onnettomuutta, kaikki tuntui toimivan enemmänkin tuurilla kuin varmistetulla laadulla – tämän Kranzkin auliisti myöntää. Tuon onnettomuuden jälkeen turvallisuuteen alettiin kiinnittää huomattavasti enemmän huomiota, mutta siitä huolimatta monet asiat tapahtuivat rimaa hipoen. Katsottuani avaruussukkula Challengerin onnettomuutta 1986 käsitelleen minisarjan Netflixistä, ymmärsin kyllä että hyvin usein muut asiat kuin turvallisuus menivät edelle ja mikä pahinta, vanhasta ei opita koskaan. Kyseessä voivat olla henkilökohtaiset kunnianhimot tai ylempää tulleet määräykset ja niiden soveltaminen käytäntöön jotka sujuvasti ohittavat teknisten ihmisten varoitukset ja jopa tiedon. Yhtä kaikki, kun turvallisuudesta ruvetaan lipsumaan ja asioita jätetään hoitamatta kunnolla, lopputuloksena on onnettomuus ja tällä alalla se tarkoittaa lähes väistämättä kuolleita ihmisiä.

Tämä oli todella mielenkiintoinen kirja varsinkin kun itse olen aiheesta muutenkin kiinnostunut. Kranz tuo julkisuuteen kuitenkin paljon asioita mistä normaalisti ei juuri kerrota. Jos aihe kiinnostaa, niin kannattaa ehdottomasti lukea.