Satunnainen lukija

Muistan sen yhden keväisen illan vuonna 1986 kun tulin kaupungilta kotiin ja uutisissa puhuttiin Tsernobylin onnettomuudesta. Voi olla että vuodet ovat muokanneet muistikuvia, mutta asioita tarkistamatta se taisi olla maanantai, 28.4.1986. Onnettomuudesta oli kulunut melkein kolme vuorokautta ennen kuin meille kerrottiin siitä mitään. Moni varmaan muistaa tuosta ajasta kaikenlaisia yksityiskohtia, esimerkiksi sen miten jatkossa mietittiin että miten laskeuma vaikuttaa metsän kasveihin, itse poimitut sienet olivat varmaan liki käyttökiellossa sen jälkeen. Mitään mutaatioita ei tainnut Suomessa sen seurauksena syntyä, toisin kuin Ukrainassa ja Valko-Venäjällä.

Kirjan kirjoittaja Serhii Plokhy toimi Ukrainassa professorina vuonna 1986 kun Tsernobylin ydinreaktori räjähti, joten hänellä on hyvin omakohtaisia kokemuksia paikan päältä tuolta ajalta. Tällä hetkellä hän toimii historian professorina Harvardin yliopistolla. Kirja on hyvin tarkanoloinen kertomus siitä mitkä tekijät johtivat onnettomuuteen, miten epätoivoisesti yritettiin tehdä edes jotain säteilylähteen kuriin saamiseksi, miten säteilyn määrää peiteltiin niin työntekijöiltä, asukkailta ja ulkomaailmalta sekä siitä miten jälkihoito suoritettiin (tai oltiin suorittamatta). Hän on käynyt vähitellen avautuneita arkistoja läpi ja varmaankin saanut luettavaksi materiaalia jota ei olisi edelleenkään tarkoitettu ulkopuolisten luettavaksi. Suhteet ovat tässäkin avainasemassa.

Moni on katsonut HBO:n Chernobyl-sarjan. Jos ei, niin se kertoo kuitenkin vähän fiktionaalisemman version tämän kirjan ydintapahtumista vaikka kirjalla ja sarjalla ei lähteiden mukaan suoranaista yhteyttä olekaan. Tämä kirja aloittaa tarinan huomattavasti aikaisemmasta ja kertoo Neuvostoliiton ydinteknologian historiasta ja myöskin sen puutteista johtuen poliittisesta järjestelmästä ja suorasta kytköksestä armeijan toimintaan. Kirja käy läpi myös onnettomuuden jälkeisiä vaiheita aina vuoteen 2020 asti. Mutta itse tapahtumat on kuvattu molemmissa hyvin samalla tavalla tapahtuneiksi. Laiskemmille ihmisille tuo sarja on varmaankin myös hyvä silmiä avaava kokemus.

Ennen ja jälkeen onnettomuuden monet asiat jäivät tekemättä oikein vain sen takia että päätöksien seurauksia pelättiin ja tietoa oli liian vähän käytössä. Oli aina parempi että Moskovasta tuli lopulta ohjeet miten toimittiin jos sillä vain välttyi omilta potkuilta. Vaikka Leningradissa ydinvoimalassa oli tapahtunut vastaavankaltainen läheltä piti tilanne ja sen syy oli pystytty osoittamaan olevan RBMK-tyyppisen reaktorin rakenteessa ja erityisesti hidastinsauvoissa, ei sitä tietoa koskaan jaettu eteenpäin ihmisille joiden olisi se tarvinnut tietää. Jos Tsernobylin työntekijöillä olisi ollut kaikki tieto, ei onnettomuuteen johtanutta tapahtumasarjaa olisi koskaan välttämättä tapahtunut. Toisaalta järkevämmällä toiminnalla ongelmakohtia olisi korjattu tai sitten nämä voimalat olisi suljettu kokonaan. Mutta Neuvostoliitto oli Neuvostoliitto ja tekniikkaa tärkeämpää oli politiikka. Eli käytännössä kommunistisen järjestelmän ylivertaisuutta missään saavutuksissa ei voinut arvostella.

Tästäkin onnettomuudesta selvisimme suhteellisen vähällä. Valko-Venäjä ja Ukraina sen sijaan saivat kaikkein pahimmat saasteet niskaansa ja he kärsivät tästä edelleenkin. Huonommalla tuurilla olisi voinut suuri osa Euroopasta muuttua asuinkelvottomaksi. Ainekset siihen olivat olemassa, nyt onnettomuudessa tuhoutui vain yksi reaktori neljästä, kolme jatkoi vielä vuosia toimintaansa ja tästä yhdestäkin vain pieni osa saasteista pääsi ilmakehään kuitenkin hyvin vakavin seurauksin. Tietämättömyyden tyyssijassa Neuvostoliitossa ei tiedetty yhtään mitä olisi pitänyt tehdä säteilylähteen tukahduttamiseksi. Tästä johtuen monet toimet mitä välittömästi onnettomuutta seuranneina päivinä suoritettiin lähinnä arpomalla saattoivat jopa pahentaa tilannetta.

Vaikka länsimaissakin piilotellaan asioita, ei ehkä näin radikaaleja asioita voida pitää salassa kovin kauaa ennen kuin tieto vuotaa ulos jostain ja sen jälkeen tiedotusvälineiden suitsiminen ei onnistu. Neuvostoliitossa tämäkin pystyttiin pitkälti hoitamaan heidän käytäntöjensä mukaan ja tiedotusvälineistä tuli vain poliittisesti korrektia viestiä (heidän mittapuullaan). Gorbatsovin aloittama avoimuuden politiikka ei pystynyt sekään suoranaisesti venymään niin pitkälle että tästä onnettomuudesta olisi voitu puhua, mutta toisaalta kirjassa vedetään aika suora yhteys onnettomuuden ja Neuvostoliiton hajoamisen välille missä avoimuuspolitiikalla oli vahvasti myös sanansa sanottavana. Perusteet näihin johtopäätöksiin ovat kohdillaan, mutta tietysti tämäkin on kirjoitettu vain yhdestä näkökulmasta.

Tämä kirja on hyvää luettavaa monelle ihmiselle. Näin keski-ikäisille ja sitä vanhemmille on varmasti omassa mielessä vielä nuo tapahtumat ja tästä saa monelle asialle lisävalaistusta. Toisaalta kaikille tämä antaa hyvän kuvan siitä että länsimainen avoimuus on joskus erittäin hyvä asia. Vaikka asioita repostellaan usein ehkä liikaakin, niin vakavampien asioiden peittely on huomattavasti haastavampaa kuin suljetun valtion sisällä. Ihmisluonteeseen on hyvin syvälle rakennettu se että jos on mahdollisuus asioita peitellä niin jokainen tekee niin että oma nahka olisi turvassa. Vaikka länsimaissa voimmekin olla turvallisin mielin ydinvoimalankin vieressä niin kirjassa on kuitenkin annettu varoituksia siitä että miten nykyajan diktatuureissa voidaan tämäkin asia taas sössiä niin että samanlainen onnettomuus voi hyvinkin toistua.

En ole erityisemmin tätä kirjaa jahdannut vaan olen kärsivällisesti (tirsk) odotellut että se tulee tarjolle kuin Manulle illallinen. Nyt oli siis illallisen aika kun Helmetistä tätä tarjottiin lainattavaksi.

Kirjassa pääsee kivasti sisälle siihen millainen Räikkönen on lööppijuttujen takana. Kirjassa on paljon hauskoja tarinoita Räikkösen uran varrelta – radalta ja etenkin radan ulkopuolelta: sopimuksia, kavereita, “kavereita”, melkoisia kännireissuja, erilaisia kollien tempauksia matkoilla ja lopulta rauhallista perhe-elämää. Vaatimaton, hiljainen ja ystävällinen Kimi on hurmannut kaikki ympäri maailmaa. Hän ei ole koskaan ylimielinen vaan juttelee samalla tavalla niin johtajien kuin kaikkien muidenkin kanssa. Kaikki ovat varmaan vuosien varrella huomanneet sen että hän ei turhia jaarittele, mutta tähänkin päästään paremmin sisään kirjassa. Puhutaan sitä asiaa ja jätetään turha löpinä pois, kaveripiirissä toki sitten voi paljastua se höpöttäjäkin. Hotakainen kirjoittaa myös todella lennokkaasti joten tätä oli todellakin nautinto lukea.

Pakko sanoa kuitenkin että lukiessa oli jotenkin laimea fiilis kun juuri edellinen lukemani kirja oli todella raadollinen ja synkkä “Läpi helvetin: Marko Jantusen tarina”. Tunnelma oli ehkä kuin olisi ensin vetänyt kipollisen chiliä ja sitten yrittänyt maistella herkullista suklaata ja nauttia siitä. Eli lukujärjestys oli väärä tai aikaa olisi pitänyt jättää vähän enemmän näiden kirjojen väliin.

Suosittelen ehdottomasti luettavaksi tätä!

Olen ollut aina kiinnostunut historiasta, mutta kun minulle ei yleensä jää mitään päähän niin on aika turhauttavaa niitä asioita lukea. Meillä oli etenkin ala-asteella ja lukiossa mahtavat historianopettajat jotka osasivat kertoa tarinoita ja pitää kuuntelijoiden mielenkiinnon yllä ja siitä on jäänyt kiinnostus myös maailmanhistorian tapahtumiin.

Otin tämän kuunteluun kun en muutakaan oikein keksinyt. Vähän turhan pitkä tämä oli enkä ehtinyt sitä kahden viikon lenkeillä kuuntelemaan kokonaan vaikka nopeutin kuuntelun 1.5 kertaiseksi. Tämä oli kuitenkin mielenkiintoinen kirja joka hyppää Egyptin historiaan jo varhaisista faaraoiden ajoista lähtien. Enemmän keskitytään kuitenkin 1000-luvun tapahtumiin, luonnollisesti siitä ajasta on myös enemmän tietoa saatavilla.

Äänikirjan haaste tässä oli se että erilaisia toimijoiden nimiä oli tolkuttomia määriä ja ne olivat näin suomalaisittain kovin hankalia erottaa toisistaan ja muistaa että kenestä milloinkin oli puhetta ja mikä hänen roolinsa tapahtumissa oli. Henkilö saattoi olla jonkun serkun pojan kaima jostain Egyptin maaseudulta ja liittyi tapahtumiin jonkun toisen henkilön kautta jne. Tästä huolimatta kirja eteni jouhevasti ja se sitoi historialliset tapahtumat toisiinsa, voinee sanoa että koko tuhansien vuosien historia on näin kuvattuna selkeää jatkumoa missä hyppy seuraavaan hallitsijaan saa hyvät perustelut historiallisista tapahtumista. Myös viimeisen viidenkymmenen vuoden tapahtumat selkeytyivät hienosti omassa päässä. Toivottavasti jotain jäi tästä nyt päähän, edes hiukkasen.

Olin joskus kauan sitten tämän kirjan varausjonossa mutta poistin sen kun totesin että otan sen sitten joskus kun se on helpommin saatavilla. Nyt, pitkän ajan jälkeen se tuli yhdeksi Helmetin suosittelemista kirjoista ja lainasin sen. Alkuoletus oli tietysti että tämä on lätkäjätkän kirja jossa on rosoja ympärillä. Mutta olin kovin väärässä. Tämä oli kirja niistä rosoista ja lätkä oli siinä ympärillä. Tämä on hyvin raadollinen tarina siitä mihin päihteet voivat elämän viedä. Kirjan lukeminen teki paikoin pahaa ja päässä pyöri kysymys “miksi, miksi, miksi”. Nämä kysymykset olivat ennen kaikkea Markon oman elämän ja hänen perheensä puolesta, mutta toisaalta tietysti sen takia että meillä olisi voinut olla yksi juhlittu NHL tähti enemmän Selänteen, Kurrin, Koivujen ja muiden rinnalla.

Itse muistan Jantusen hyvänä pelaajana, mutta en 90-luvulla kovinkaan aktiivisesti seurannut liigalätkää. Katsoin siihen aikaan lähinnä vain maajoukkueen pelejä, liiga tuli mukaan oman kiinnostuksen piiriin vahvasti vasta 2000-luvun puolella. Mutta siitä huolimatta, onhan hän ollut yksi pelaaja joka on jäänyt mieleen jo ajasta ennen vuosituhannen vaihdetta.

Tästä kirjasta on pakko sanoa että se vetää aika sanattomaksi. Tämä on surullinen tarina loistavasta kiekkoilijasta joka olisi voinut nousta ties kuinka suureksi tähdeksi jopa NHL:ssä jos vain henkilökohtainen elämä olisi ollut hallinnassa. Perheen kanssa hän eli normaalia ja hyvää elämää (siis hyvä isä ja mies, paitsi kun lähti omille teilleen säännöllisesti alkoholin huuruisille reissuilleen päiviksi) ja kiekkoillessa hän oli suorastaan elementissään. Kodin ja hallin ulkopuolella elämä meni vahvasti väärälle uralle jo aikaisessa vaiheessa ja alamäki oli jatkuva.

Vaikka sitä ei kirjassa sanottu suoraan niin tulee väistämättä mieleen että hyväntahtoinen Jantunen joutui monesti hyväksikäytetyksi rahojensa ja maineensa takia. Ehkä vielä surullisempi hyväksikäyttötapaus on Matti Nykänen joka olisi tarvinnut aikanaan hyvän luottohenkilön vierelleen, eikä mitään rahan- ja julkisuudenahneita kavereita. Luonnollisesti tällaisissa tilanteissa alkoholi on erinomainen väliaine sekä tuomaan kavereita että pitämään heidät siinä ympärillä. Päihteet olivat Jantusella jossain määrin kuuluneet kuvioihin jo teinivuosista saakka, mutta hiljalleen peliuran edetessä alkoholin lisäksi mukaan tulivat kokaiini ja lopulta amfetamiini. Ne ottivat vuosien varrella yliotteen joka räjähti täysin käsiin peliuran päätyttyä 2010.

Kirjan tarina ja minun jääkiekon seuraaminen yhdistyy maaliskuussa 2009 kun Blues pudotti Pelicansin play-offsissa puolivälierissä otteluvoitoin 4-3. Tätä tuuletimme silloin, tietämättä mitä vastustajan paidassa viilettävän Marko Jantusen mielessä liikkui viimeisessä pelissä 24.3. ja mitä hänellä oli mielessä pelin jälkeen tapahtuvaksi kun kesäloma heille alkoi. Hyvä ettei tullut itku silmään siinä vaiheessa kirjaa lukiessa.

Monen vuoden huume- ja velkakierteen jälkeen vuonna 2015 Jantunen pääsee Avominne-klinikan asiakkaaksi. Siinä vaiheessa hänen omaa sekä läheisten henkeä uhattiin velkojen perinnän yhteydessä ja sitä hän ei enää sietänyt. Omalla elämällä ei siinä vaiheessa ollut niinkään väliä, mutta muita ei saanut satuttaa. Siitä lähti hänen kuntoutumisensa ja paluu elämään. Kirja päättyi vuoteen 2016 mutta tämän hetkisen tiedon mukaan Jantusen päihteettömyys on jatkunut ja hän on edelleen töissä Avominne-klinikalla tarjoamassa apua muille sitä tarvitseville.

Vaikka tässä kirjassa päästään haistelemaan myös sitä kuuluisaa glamouria, niin se jää kuitenkin hyvin marginaaliseksi asiaksi. Ennemminkin lukiessa on epätoivoinen olo siitä että miksi asiat menivät niin kuin menivät. Miksi kukaan ei pystynyt auttamaan ajoissa? Vai onko se niin että sen täytyy lähteä itsestä sisältä eikä muiden ohjeita juuri kuunnella? Tätä kirjaa suosittelen ehdottomasti luettavaksi, mutta varoitus siitä että tämä ei ole mikään lätkäjätkän hehkutuskirja, vaan hyvin surullinen kertomus siitä miten elämä voi heittää ihmisen täysin raiteiltaan ja kaataa huipulta katuojaan.

Meillä on kotona kaikki Star Wars leffat joita on katsottu lukemattomia kertoja yksittäin tai sitten viikonloppumaratoneina. Kaipa meidät siis voidaan jonkinasteisiksi Star Wars faneiksi luokitella. Kun “Star Wars: The Force Awakens” (siis Episode VII) sai ensi-iltansa olimme sitä ensimmäisten joukossa leffassa katsomassa. Siinä vaiheessa oli jo tiedossa että Chewbaccan roolia näytteli osin Joonas Suotamo (siis kuka?), supisuomalainen jätti. Peter Mayhewhän oli se ikoninen näyttelijä joka oli tuon roolin vetänyt kaikissa aikaisemmissa saagan elokuvissa. Suotamo oli varmaan korisihmisille tuttu, hän oli pelannut maajoukkueessakin aikanaan.

Varasin tämän kirjan kirjastosta heti kun huomasin sen ilmestyneen ja aika äkkiä sainkin fyysisen teoksen käsiini. Pientä epäilyksen tutinaa oli sisuksissa kun lähdin kirjaa lukemaan, millainen lie on tämä elämäkerraksi luokiteltu teos ja mikä voi olla sen anti. Kun ensimmäiset sivut olin lukenut niin sain heittää epäilykseni roskiin: tämä on loistava, huumorilla höystetty kertomus Joonaksen matkasta koripallokentiltä yhdeksi elokuvamaailman tunnetuimmista hahmoista.

Kirjassa pääsi todella sisään Joonaksen ajatusmaailmaan: mitä kaikkea hänellä on päässään liikkunut siitä asti kun hänelle ensimmäistä kertaa ehdotettiin videoiden lähettämistä johonkin rooliin mihin tarvittaisiin sinisilmäistä jättiläistä, siihen kun hän ensimmäistä kertaa pääsi Pinewoodin studioille Lontooseen ja vielä läpi kaikkien elokuvien kuvauksien. Ja se lapsenomainen into kun näkee todellisuudessa oman lapsuutensa suosikit ja pääsee vielä mukaan tekemään jatko-osia tälle supersaagalle paistaa kirjan tekstistä liikuttavan ihanasti.

Kirjassa vilisevät vanhat ja uudet tähdet, miten ensitapaamiset menivät siinä jännittäessä ja millaisia ihmisiä näistä näyttelijöistä lopulta paljastuu todellisuudessa. Yllätyin todella kun Carrie Fisher oli todellisuudessa karismaattisempi kuin Harrison Ford! Uuden sukupolven näyttelijätkin olivat yllättävän erilaisia ja monenlaisia jännitteitä hekin kokivat kun Episode VII:aa lähdettiin kuvaamaan. Olivathan he melko tuntemattomia näyttelijöitä suurelle yleisölle vielä siinä vaiheessa mutta tuleva trilogia tulisi muuttamaan kaiken.

Kuvauksien aikana oli monenlaisia haasteita, mainittakoon vaikkapa se että Wookien asussa ei ollut sepalusta, joten WC:ssä käynti oli noin puolen tunnin operaatio kun puku piti riisua pois ja pukea jälleen uudelleen. Puvustuksessa ei kuitenkaan sellaista riskiä voitu ottaa että joku nörtti olisi frame-by-frame tekniikalla jostain kuvasta sen sepaluksen bongannut. Loppuun asti mietittyjä yksityiskohtia.

Joonas pohtii omaa suhtautumistaan tilanteisiin suomalaiseen tapaan. Huumori on suomalaiseen tyyliin itseironista eikä hän peittele niitä hankaluuksia mitä supertähtien kohtaaminen voi tuottaa tavalliselle suomalaiselle. Tai kenelle vaan. Myös hänen kehittyminen roolissaan oli kivasti kuvattu, episode VII:ssa hän oli vielä “vain” (voi pöhnä, “vain”…, kun oman naaman saisi edes vilahtamaan tuollaisessa leffassa) sijaisnäyttelijä Peter Mayhewille, mutta jatkossa hän sai vetää koko roolin itsenäisesti Mayhewin terveystilan takia. Täytettävät saappaat olivat suuret, olihan Mayhew käytännössä antanut elämän Chewbaccalle ensimmäisestä elokuvasta alkaen vuodelta 1977.

Tämä on aivan välttämätöntä luettavaa vähintäänkin jokaiselle Star Wars fanille. Suosittelen ehdottomasti! Tai en suosittele, käsken lukemaan.

Komisario Kylmäkorpi on terävä poliisi, joskin omalaatuinen ja keittää pahaa kahvia mikä tuli kirjan edetessä useampaan kertaan eteen. Vankilasta vapautunut siskonsa miehen tappanut kaveri löytyy ammuttuna asunnosta missä siskokin on paikalla. Kun tähän kytketään siskon uusi aviomies, poika ja muutamia muitakin kavereita niin soppa on valmis.

Pikkunäppärä rikosromaani joka ei tarjonnut huimaavia elämyksiä tai monimutkaisia kuvioita. Se on tietysti positiivinen asia silloin kun kirjaa kuuntelee pyöräillessä kun keskittyminen herpaantuu aina välillä kun tulee muuta pohdittavaa liikenteessä. Kaiken kaikkiaan ihan kuunneltava opus.

Niki Laudan kuljettajaurasta en paljoakaan muista, itse aloin seuraamaan formuloita vasta -82 loppukaudesta kun Rosbergin maailmanmestaruus alkoi olla mahdollista. Eipä silti, ei televisiosta tainnut juuri kisoja tulla kuin satunnaisesti, olisikohan Monacon GP ollut se joka näytettiin jossain muodossa. Tämä kirja avaa hienosti hänen uraansa sekä sen jälkeisiä tapahtumia niin erilaisissa tehtävissä autourheilun parissa kuin myös omassa lentoyhtiössään. Kirjassa on paljon hänen formulapiireistä tuttujen ihmisten kertomuksia, niin kuljettajien, tallihenkilökunnan, toimittajien kuin muidenkin.

En tiennyt että Lauda oli lähtöisin varakkaasta perheestä, mutta sen sijaan että he olisivat tukeneet Nikiä tämän F3 ja F2 urien alussa, he pistivät kapuloita rattaisiin sen minkä ehtivät. Heidän mukaansa Nikin olisi pitänyt ajamisen sijaan keskittyä jatkamaan perheyrityksen johdossa. Niki oli kuitenkin itsepäinen ja hoiti itselleen aina tarvittaessa rahoituksen vaikka isoisä sai jopa sponsorisopimuksen kumottua jota Niki olisi tarvinnut.

Urheilijana Lauda oli tinkimätön ja nosti kuljettajien kuntovaatimuksetkin uudelle tasolle. Muiden keskittyessä hurvitteluun, Lauda hoiti omaa kuntoaan jotta jaksoi paremmin keskittyä kilpailemiseen. Ensimmäisen vaiheen formuloissa hän päätti varsin omaan tyyliinsä, totesi vain kesken harjoitusten että tämä riitti nyt, ilmoitti päätöksestään tallipäällikölle ja lähti lentokentälle. Näihin aikoihin hän perusti lentoyhtiön ja se toimi piikkinä lihassa Itävallan valtion lentoyhtiölle Austrian Airlinesille. Tästäkin on monia hyviä tarinoita ongelmista jotka Lauda suorapuheiseen tyyliinsä hoiti aina kotiin.

Lauda palasi kuitenkin vielä formuloihin ja voitti maailmanmestaruuden 1984, mutta totesi jo siinä vaiheessa että nopeampiakin kuljettajia on radalla joten hän lopetti pian tämän jälkeen kilpailemisen. Tämän jälkeen hän keskittyi lähinnä lentoyhtiön johtamiseen. Tämä ura sai vakavan takaiskun 1991 kun yhtiön kone putosi Thaimaassa. Onnettomuus oli lähellä lopettaa lentoyhtiön toiminnan sillä Lauda sanoi lopettavansa yhtiön jos onnettomuuden syyksi paljastuisi hänen oma tai yhtiön huolimaton toiminta. Lopulta vuoden kuluttua selvisi että vika oli Boeingin koneessa ja hän sai neuvoteltua menehtyneiden omaisille vielä korvauksen Boeingilta.

Lauda oli aina suorasanainen, hän ei koskaan kierrellyt ja kaarrellut asioissa eikä harrastanut turhaa juttelua. Hän ei myöskään paljoa piitannut mitä sai sanoa ja mitä ei vaan laukoi useimmiten tosiasiat sellaisina kun hän ne näki. Tämä aiheutti melkoisesti ongelmia mm. tiedotusvastaaville hänen toimiessaan formulatallien tehtävissä. Kaikki kuvaavat häntä avoimena ja helposti lähestyttävänä jolla oli aina aikaa toimittajille ja katsojille. Hän oli hyvin poikkeuksellinen ihminen noissa piireissä.

Pitänee katsoa myös Rush (2013), joka kertoo 1976 vuoden MM-taistelusta Huntin ja Laudan välillä. Tuona vuonnahan Lauda ajoi pahan kolarin Nürburgringillä joka oli vähällä viedä hänen henkensä. Kuukauden kuluttua onnettomuudesta hän oli kuitenkin takaisin tositoimissa ja taisteli kauden loppuun asti mestaruudesta vaikka pään palovammojen peittämät siteet olivat verisiä kisojen jälkeen. Jännityksen poistamiseksi kerrottakoon että Hunt vei kyseisen vuoden mestaruuden.

Tämä kirja kannattaa ehdottomasti lukea jos aihe vähääkään kiinnostaa.

Nap Dumas, New Jerseyn poliisissa työskentelevä etsivä, menetti veljensä onnettomuudessa viisitoista vuotta aikaisemmin. Veli ja hänen tyttöystävänsä olivat jääneet junan alle ja tapaus kuitattiin onnettomuutena. Nap ei sen sijaan koskaan ollut voinut päästää irti tilanteesta ja hän oli aina epäillyt että taustalla oli jotain muuta.

Kun nyt viisitoista vuotta myöhemmin saman vuosikurssin opiskelija Rex, tämäkin poliisi, ammuttiin liikennevalvonnan yhteydessä ja hänen oma entinen tyttöystävänsä joka katosi junaturman jälkeen ilmaantui jälleen kuvioihin, heräsivät Napin epäilyt toden teolla.

Heidän kotikaupunkinsa liepeille oli kylmän sodan aikana perustettu ydinasetukikohta joka oli sittemmin lakkautettu, ja sen jälkeen samoihin tiloihin oli muuttanut valtion elintarvikevirasto joka oli kiristänyt suojatoimet äärimmilleen. Napin veli ja muutama muu nörtti olivat yrittäneet tutkia laitoksen toimia omassa salaseurassaan ja Nap kytki nyt nämä kuolemat siihen että he olisivatkin kenties saaneet jotain hämäräperäistä selville.

Vauhdikkaan kirjan päätteeksi loppuratkaisukin pääsee vähän yllättämään. Hyvä kirja myös kuunneltuna, juonessa pysyi hyvin mukana ja tarina eteni selkeästi mikä ei ole aina tyypillistä tavallista kirjaa luettaessa äänikirjaksi.

Juuri vähän aikaa sitten sain luettua Matti Sarenin rikolliselämästä kertoneen kirjan joten sen perään tulikin sitten tämä vähän toisenlainen rikollisen tarina. Siinä missä Saren kertoi koko rikollisesta urastaan, Janhusen kirja kertoo hänen eristyssellissä viettämästään ajasta ja nimenomaan siitä ensimmäisestä vaiheesta joka päättyi lopulta 1989. Toinen suurin piirtein yhtä pitkä eristyssellijakso tuli sitten tämän kirjan kirjoittamisen jälkeen.

Tämä Janhusen kirja oli täynnä katkeruutta vankeinhoitolaitosta kohtaan. Janhusen yhdeksän vuoden eristysselliaika on ennätyksellisen pitkä ja sitä perusteltiin hänen vaarallisuudellaan. Itse hän on tästä vähän toista mieltä ja syyttää vankeinhoitoviranomaisia nimenomaan Kakolassa mielivallasta. Mikäli nämä tapahtumat edes osin pitävät paikkaansa, niin aika huonossa jamassa on voinut yksittäisen vangin olo vankilassa olla. Täytyy myös muistaa että tämä kirja on kirjoitettu jo 1988 ja tapahtumat sijoittuvat pääasiassa 70- ja 80-luvuille, joten moni asia on varmaankin muuttunut noista ajoista.

Jos jättää nämä purkaukset erilaisine vartijoihin ja johtajiin kohdistuneista lausunnoista haukkumasanoineen huomiotta niin kirjassa oli mielenkiintoisia tarinoita siitä mitä eristyssellissäkin voi saada aikaiseksi kun on tarpeeksi toimelias ihminen. Paljon on ollut aukkoja valvonnassa ottaen huomioon kuinka paljon erilaisia tavaroita ja aineita on voinut koppiin kuljettaa ja mitä niiden kanssa on voinut tehdä. Janhunen mm. rakenteli pommeja joista yhden hän ujutti ilmastointiputkea pitkin yläkerran vangin seinän taakse ja räjäytti siellä aiheuttaen melkoisia aineellisia vahinkoja. Pommi jäi kanavan mutkan takia noin metrin verran aiotusta kohdasta joten tämä saattoi pelastaa yläkertalaisen hengen. Räjäytys oli kosto vuoden jatkuneesta metelöinnistä yläkerran vangin toimesta. Huomioitavaa on se että tämän metelöivän vangin toimia ei oltu vankilaviranomaisten puolesta mitenkään rajoitettu valituksista huolimatta vaikka hän häiritsi kaikkia muita yökausia.

Kiljua Janhunen valmisti satoja litroja ja jatkojalosti tätä tiukemmaksi aineeksi eli pontikaksi rakentamallaan pontikkapannulla. Tätäkin harrastusta hän ehti suorittaa viisi kuukautta ennen kuin antoi itsensä ilmi jotta saisi siitä rikostutkinnan ja virallisen merkinnän papereihin ettei sitä vain pimitettäisi Kakolan virkamiesten toimesta nolona tapauksena. Aina voi hämmästellä että miksi koko kerroksessa leijuvaa kiljun hajua ei oltu noteerattu mitenkään.

Näitä ja muita tarinoita on kirjassa enemmänkin ja tätä oli aivan viihdyttävää kuunnella pyöräillessä. Viimeisen tiedon mukaan hän on suunnittelemassa kirjalle vielä jatko-osaa. Vaikka hän viettääkin tällä hetkellä eläkepäiviään, ehti hän vielä 1990 – 2010 aikana istumaan pitkän tuomion henkirikoksesta. Jäämme odottelemaan tätä mahdollisesti vielä ilmestyvää kirjaa.

Matti Saren on elänyt melkoisen vaiherikkaan elämän rikosten parissa. Hän aloitti rikollisen uran Ruotsissa lähinnä omien lapsuudenkaverien kanssa. Vuosien varrella rahaa on tullut paljon ja rahaa on myös mennyt paljon. Tämä kirja kertoo hyvin värikkäästi tästä hänen elämästään.

Jo melko varhain Saren keskittyi arvokuljetusten ryöstöihin, niissä kun oli takuuvarmasti aina paljon rahaa saatavilla. Hän suunnitteli ryöstöt huolellisesti ja lähes aina oli joku kuljetusfirman sisäpiiriläinen mukana keikassa, näin saatiin rahamäärät ja kuljetusautojen aikataulut tarkennettua. Tässä tapauksessa tuntuu tosiaan siltä että hyvin suunniteltu on puoliksi tehty ja Saren jättikin keikan tekemättä jos suunnitelma ei ollut kunnossa.

Ryöstöistä jäi harvoin kiinni, istuikohan hän neljä kertaa uransa aikana vankilassa. Rahaa siis tuli ja jäi käteen ryöstöistä. Osa näistä hassattiin juhlimiseen ja osa sijoitettiin esimerkiksi ravintolabisnekseen missä pystyttiin pesemään rikollista rahaa. Hän loi aikanaan myös yhteyksiä Etelä-Amerikan huumepiireihin.

Saren oli tarkka siitä että kukaan ulkopuolinen ei loukkaantuisi ryöstöjen yhteydessä. Tämä oli yksi syy miksi viimeinen keikka, Salon moottoritiellä suoritettava rahakuljetuksen ryöstö vuonna 2016 meni pieleen: hän ei halunnut räjäyttää rahakuljetusautoa kun moottoritien toisella kaistalla oli liikennettä, todennäköisesti joku siellä olisi saanut vammoja tai kuollut. Kaveri jonka piti pysäyttää vastakkaiseen suuntaan kulkenut liikenne oli ilmeisesti jänistänyt ja kadonnut ennen kuin oli virittänyt estettä. Sarenin mukaan hänestä ei ole sittemmin kuulunut mitään.

Tämä oli mielenkiintoinen kirja, vähän kuin rikosromaania olisi lukenut. Kai tässäkin kävi lopulta niin että paha saa palkkansa. Niin rahana kuin tuomioinakin.