Liettualainen pikkukriminaali Bernandas salakuljettaa tavaraa venäläisen gangsterin laskuun. Hänellä ei ole aavistustakaan mitä lastina on eikä hän saa sitä tutkiakaan. Ihme kyllä, huumekoirat rajalla eivät reagoi hänen autoonsa, joten hän pääsee ajamaan ilman häiriöitä Norjan rannikolle sovittuun tapaamispaikkaan. Mutta ongelmat alkavat kun yhteyshenkilö ei saavukaan paikalle ja hän joutuu talvipakkasessa murtautumaan yhteyshenkilön mökkiin.
Toisaalla vanha opettaja murhataan raa’asti kotonaan. Anton Brekke Oslosta määrätään tutkimaan tapausta. Tapauksessa on monia kummallisuuksia eikä järkevää syytä murhaan löydy millään. Kun tapausta on aikansa tutkittu alkaa erilaisia asioita paljastumaan opettajasta sekä myös hänen vanhoista oppilaistaan. Lopulta myös Bernandas kytkeytyy tapaukseen.
Tämä oli ihan hyvää luettavaa, joskin se edellinen lukemani Fjell oli ehkä kuitenkin parempi.
Rannalta löytyy murhattu nainen. Kristiina Elo saa tapauksen tutkittavakseen juuri palattuaan sairaslomalta. Tapauksella on monta mahdollista tekijää ja pari tapaukseen liittyvää ihmistä jotka eivät oikein tahdo pysyä totuudessa. Samalla niskaan hengittää Elon varsinaisen pomon sijainen joka haluaa saada tämän tapauksen ratkaistua ennen kuin sijaisuus päättyy.
Murhatun naisen naapurustossa asuu kyttääjä jolla on näköhavainto murhaillalta, mutta hän päättää käyttää tätä tietoa muuhun kuin poliisin auttamiseen. Kun tapausta oikein käännellään niin joidenkin ihmisten taustalta löytyy myös vanha kuolemantapaus missä tutkinta päättyi oletettuun itsemurhaan. Oliko sekään itsemurha ja liittyykö tuokin kuolema jotain kautta tähän nyt tapahtuneeseen murhaan?
Tämä oli ihan perusdekkari eikä tarjonnut juuri mitään erikoista. Ei pahaa sanottavaa kuitenkaan ja se oli hyvää kuunneltavaa pyöräillessä. Toimi myös äänikirjana.
Harvey Metcalf oli jo nuorena päättänyt rikastua. Lähtökohdat tähän eivät olleet mairittelevat ja hän lähti köyhistä olosuhteista kapuamaan ylöspäin. Kuten yleensä, vähän hämärämmillä puuhilla rikastui nopeasti ja kun rahaa lopulta oli riittävästi, pystyi sitä tekemään lisää jopa rehellisillä keinoilla. Mutta hämäräbisnestä hän ei suostunut lopettamaan missään vaiheessa, olihan se tuottoisaa.
Öljybuumin ollessa pahimmillaan Pohjanmerellä, hän iski kiinni yhteen monista pienistä öljy-yhtiöistä ja hankki sen omistukseensa. Hän ryhtyi valonarkoihin puuhiin saadakseen myytyä osakkeensa hyvällä voitolla. Samaa aikaisemmin toiminutta kaavaa käyttänen, hän sai värvättyä neljä melko varakasta miestä maksamaan ylihintaa osakkeistaan pistämällä sopivasti huhuja liikkeelle ja myymällä samalla omia osakkeitaan. Mutta tällä kertaa hän otti uhreikseen väärät miehet.
Huijattu nelikko löysi toisensa ja pisti aivoriihen pystyyn lähteäkseen omilla keinoillaan perimään rahoja takaisin. Heillä oli monipuoliset taustat: lääkäri, professori, taidekauppias ja aatelinen. Näistä lähtökohdista he pystyivät kehittelemään värikkäitä suunnitelmia miten he voisivat huijata rahojaan takaisin. Tapahtumat seurasivat toisiaan, maat vaihtuivat ja suunnitelmat kehittyivät. Siinä samassa raha vaihtoi omistajaa. Vaikka suunnitelmat olivat melkein vedenpitäviä, mukaan mahtui melkoisia yllätyksiä mitä kukaan ei ollut osannut odottaa ja koko suunnitelma vaarantui.
Lopussa kuitenkin, niin seisoiko kiitos vai mikä olikaan lopullinen tulos? Jätetään se tässä nyt auki. Kirja oli varsin viihdyttävä ja toimi kohtuullisen hyvin myös äänikirjana.
Obama kirjoitti tämän kirjan kolmekymppisenä 1990-luvulla, joten hän oli vielä kaukana siitä mihin hän oli lopulta päätymässä, USA:n presidentiksi. Hän toimi kirjaa kirjoittaessaan lakimiehenä eikä ollut vielä edes haaveillut senaattorin tehtävästä johon hänet myöhemmin valittiin. Barack syntyi Havaijilla 1961, äiti oli valkoinen, Kansasista kotoisin oleva nainen ja isä Kenialainen joka oli tullut opiskelemaan USAan ja jonka tarkoituksena oli myöhemmin palata takaisin Keniaan viemään tietotaitoa kehittääkseen omaa maataan.
Barack kasvoi Havaijilla ja asui muutaman vuoden Indonesiassa kun hänen äitinsä meni uudelleen naimisiin indonesialaisen miehen kanssa hänen isänsä muutettua takaisin Keniaan. Havaiji oli rotujen sulatusuuni, joten kaikkein pahimpia rotukysymyksiä ei hänelle tullut vastaan mutta hän joutui kuitenkin taistelemaan niistä asioista säännöllisesti. 1960 ja -70 lukujen aikaan tosin oltiin hyvin lähellä vielä näitä rotuerottelun aikoja, joten sitäkin sai maistaa monella tavalla. Opiskelemaan New Yorkiin Columbian yliopistoon Obama päätyi Kalifornian kautta.
Kirja keskittyy alkuosaltaan pitkälti hänen omaan elämäänsä värillisenä ja sen mukanaan tuomiin ongelmiin. Kun hän kasvoi nuoreksi aikuiseksi, hän käytti paljon aikaa siihen että hän havainnoi mitä yhteiskunnassa tapahtui ja miten rotu vaikutti siihen miten jouduit elämääsi elämään. Tietyllä tavalla hän eli kuitenkin etuoikeutettua elämää jo varhaisista ajoista alkaen mutta hänellä oli jatkuvasti halu auttaa kaikkia muita minkä hän myös teki siirtäen oman etunsa syrjään.
Tässä vaiheessa kirja vähän jämähti paikalleen, hänen toimistaan järjestöihmisenä / vetäjänä (“organizing” – mikä on tarkka käännös, en tiedä) kerrotaan pitkään ja hartaasti. Toki tässäkin on mielenkiintoisia asioita mitä on tapahtunut hänen elämässään ja mitkä ovat varmasti vaikuttaneet myös pitkälle tulevaisuuteen, mutta näitä olisi voinut tiivistää aika paljon.
Kirjan loppupuolella Obama matkustaa Keniaan (80-luvulla) kun hän haluaa tutustua omiin sukulaisiinsa joita hän joko ei ollut nähnyt koskaan tai tavannut vain satunnaisia kertoja kuten sisartaan. Tässä vaiheessa kerrotaan paljon hänen isänsä ja isoisänsä toimista ja elämästä Keniassa. Tämä on ehkä kirjan kaikkein vaikuttavin osio. Siinä kerrotaan millaista elämä oli ennen valkoisen miehen saapumista ja miten heidän saapuminen maahan muutti koko järjestelmää perinteisestä afrikkalaisesta enemmän silloiseksi länsimaiseksi. Valitettavasti kovin mairittelevaa kuvaa ei tästä tule vaan heidän pitkään vaalitut perinteet maanviljelystä, maan omistuksesta jne. hävisivät. Tässä sukelletaan myös hänen isänsä elämään isoäidin sekä muiden sukulaisten kertomana. Hänen isänsä kuoli melko nuorena auto-onnettomuudessa Keniassa. Elämänsä aikana hän oli päässyt vaikuttamaan merkittävässä asemassa Kenian johdossa mutta hän oli nähnyt myös sen nurjan puolen kun hän yhtäkkiä joutuikin epäsuosioon jolloin käytännössä hän menetti kaiken.
Tämä oli todella hyvin kirjoitettu kirja mutta kuten sanottua, sitä olisi voinut lyhentää paljon sisällön siitä kärsimättä. Kirja oli PDF-versiona, joten siitä ei pystynyt tarkistamaan sanoja on-line sanakirjasta suoraan kirjasta kuten e-pub versioista Libbyssä voi tehdä ja laiskuuden vuoksi en viitsinyt käyttää aikaa tarkistaakseni niitä jostain nettisanakirjasta. Obama käyttää hyvin monipuolista kieltä, joten sanatasolla joskus hävisi pieniä yksityiskohtia, mutta kokonaisuuteen se ei onneksi vaikuttanut.
Kertomuksia Helsingin Punavuoren eli Rööperin kulta-ajoista(?) 1950-luvulta lähtien. Harri Nykänen on koostanut kirjaan tarinoita niin konnilta kuin poliiseiltakin jotka olivat tuohon aikaan aktiivisia. Tom Sjöberg, tuo lestinheittäjä, pornokauppias ja nyrkkeilypromoottori (muiden aktiviteettien ohella), on vahvasti ollut mukana tekemässä tätä kirjaa. Hän aloitti viinanmyynnin setänsä apulaisena jo 12 vuotiaana ja eteni siitä sitten vaiherikkaan elämänsä aikana moneen muuhun liiketoimintaan. Laittomaan sekä lailliseen.
Noihin aikoihin Rööperissä toimi vielä tehtaita, mm. Nokia ja Airam, ja alueen asukkaat olivat pääasiassa tehdastyöläisiä. Ylimääräistä rahaa ei kenelläkään juuri ollut mikä johti siihen että sitä ryhdyttiin tekemään laittomilla keinoilla. Tuohon aikaan viinanmyynti oli hyvin kannattava bisnes. Jossain vaiheessa 60-luvun lopulla Rööperin porukka otti haltuunsa myös Tukholman viinakaupan.
Hauskana yksityiskohtana kirjassa mainittiin että pimeän viinan myynnille keskioluen vapauttaminen oli paha isku. Viinan myynti loppui kuin seinään. Ja kun tämä tieto tulee itse liiketoiminnan pyörittäjien suusta niin tuskin tarvitaan kummoisiakaan tutkimuksia siitä oliko myynnin vapauttaminen aikanaan oikea vai väärä ratkaisu. Alkoholia sai joka tapauksessa, oli se sitten laittomasti hankittua tai ei.
Myöhemmin kuvioihin tuli mukaan huumeet ja alun “reilu meininki” konnien ja poliisin välillä alkoi lipsua. Kuten kirjassa sanottiin, niin aikanaan rikolliset tiesivät että hommassa on riskit ja jos jäi kiinni niin se oli vain työtapaturma. Poliisille siitä ei kannattanut vihoitella. Mutta ajat ovat sittemmin muuttuneet.
Kirja oli hyvä ja oli hauska päästä vähän tämän alamaailman metkuihin mukaan vaikka näin vuosikymmenien kuluttua. Kuuntelin tämän äänikirjana mutta siihen tämä ei oikein soveltunut. Tarinat oli rakennettu aina tietyn asian ympärille johon sitten useat kertojat oli ympätty peräkkäin. Kertojan nimi sanottiin aina kun kertoja vaihtui, mutta usein sen unohti hetken kuluttua tai sitten se meni kokonaan ohi. Paperiversiossa pystyy aina vilkaisemaan taaksepäin jos sattui jotain unohtamaan, mutta äänikirjassa ei paluumahdollisuutta ole varsinkaan kun samalla pyöräilee. Jossain vaiheessa luovuin yrityksistä pysyä mukana kuka kertoi ja kuuntelin vain juttuja. Lopulta tämä oli se paras ratkaisu.
Sade piiskasi ikkunaa, puiden latvat viistivät maata tuulen ärjyessä etelästä ja minä jätin aamun fillarilenkin väliin. Koirat käytin kuitenkin pihalla, ei niitäkään tuo lenkki olisi varsinaisesti kiinnostanut mutta a dog’s gotta do what a dog’s gotta do. Omasta puolesta aktiviteetin skippaaminen oli vain puhdasta laiskuutta sen kaikkein syvimmässä merkityksessä, kaikki muu selittely on vain tekosyitä. Aloitin päivän siis vähän normaalia aikaisemmin aamukahvilla ja leivänkannikalla. Laiskuudesta rankaisin itseäni pienemmällä aamupalalla – perkeleen sälli, kidu ja käytä vararasvaasi.
Ennen varsinaista hyppyä työtehtävien sakeaan viidakkoon luin firman Yammerista viimeisimpiä päivityksiä. Kun pääsin valokuvausryhmään, kaivautui mieleen jostain aikaisemmin ottamani kuva Jaresta kun se oli hävyttömästi maastoutunut karvapeiton viereen niin että luulin jättäneeni sen ulos epähuomiossa kun kävin laittamassa oven kiinni. Onneksi parin hätäiseen kotona kiertämäni kierroksen jälkeen löysin sen vierestäni lattialta makaamassa omassa sängyssään (ks. kuva). Ajattelin laittaa kuvan tuonne Yammer-ryhmään ja katsoin omia kuvia läppäriltä josko tämä otos olisi ollut siellä. Ei ollut. Ei tietenkään kun olin työkoneella ja kuva on vain omalla koneella. (Tähän sen kaivoin lopulta ruokatauolla Facebookista.)
Tätä mielenkiintoista ja omasta mielestäni hyvin tärkeää tehtävää suorittaessani sisälläni asuva kooltaan pieni mutta sitäkin äkäisempi moraalinvartija esitti kysymyksen että onko tämä hyväksyttävää työajalla tehtäväksi? Alistuneena jouduin vastaamaan tuolle mielipahaa aina aiheuttavalle jäppiselle että eihän se varsinaisesti yhtään goalia edistänyt eikä varmasti tuonut firmalle senttiäkään kassaan. Päinvastoin, kulutin resursseja. Jatkokysymys tulikin virnuillen heti perään: Koska tämä ei liity suoraan töihin, niin pitäisikö minun vähentää työpäivästä kaksi minuuttia ja viisitoista sekuntia tämän takia? Vai peräti kolme minuuttia? Yammerin käyttö itsessään kuuluu töihin, koska pääasiassa ryhmät ovat jotenkin tekemisissä ihan työteon kanssa. Ihan oikeasti! Mutta kuvien selailu lipeää jo paljon kauemmaksi työtehtävistä.
Jos olisin ollut toimistolla ei tällaista ongelmaa olisi koskaan tullut. Tapahtuma olisi sopinut työpäivään siinä missä muutkin työpäivään sujuvasti lomittuvat irralliset tapahtumat: juttelut työkavereiden kanssa (siis ne keskustelut joissa puhutaan ihan puhdasta pas*** eli asioita jotka eivät liity töihin edes etäisesti – älä toki luule ettenkö niitäkin pystyisi tarvittaessa perustelemaan, se liittyy pitkälle kehitettyyn laiskuuteen, työnvälttelyyn ja selittelyihin), kahviautomaatilla käynnit, vilkaisut Facebookiin jne. Kotona sen sijaan nämä asiat herättävät tuon hemmetin moraalinvartijan joka kerta: voinko tehdä näin työpäivänä, eihän tämä ole työtä vaan jotain aivan muuta. Näitä asioita tulee eteen itse asiassa aika usein päivän aikana.
Kotona on liian helppo tarttua ohimennen myös johonkin muuhun keskeneräiseen asiaan. Pyykinpesu on yksi esimerkki, eihän siihenkään mene tietysti kuin minuutti kun käy laittamassa koneen päälle tai siirtämässä pyykit kuivuriin. Lopullinen pyykkien taittelu ja kaapittaminen jää kuitenkin aina iltaan, mutta saapahan sen koneen suorittaman työn teetettyä kuitenkin päivän aikana ettei tarvitse iltaa kuunnella rouskutusta ja väijyä että milloin nuo laitteet ovat tehtävänsä suorittaneet. Tässä tapauksessa todennäköisesti päivällä menetetyt muutamat minuutit korvautuvat varsin suurella ajansäästöllä iltasella. Kokonaisuudessaan siis hyvin suuri plussa.
Mutta ajatellaanpa nyt hetki normaalia työpäivää ja sen ajankäyttöä. Vaihtoehto 1 – töissä toimistolla: Tulen toimistolle kello 8.00, käyn syömässä 11.30 – 12.00 ja lähden kotiin 16.00. Olen siis tehnyt 7.5 tunnin työpäivän ja kaikki on ok riippumatta siitä miten työpäivän 450 minuuttia jakautuu eri tehtäviin, ovat ne sitten työlistalla, työn ohessa tapahtuvia työhön liittyviä keskusteluja tai jotain työhön liittyviä surffailuja. Tai sitten jotain aivan muuta. Vaihtoehto 2 – töissä kotona: Jos kotona aloitan työt 8.00, syön jotain hätäiseen vartissa siinä lounasajan kohdalla – pahimmillaan työn ohessa – ja lopetan 16.00 niin periaatteessa työpisteellä viettämäni aika on sama tai vähän enemmänkin sillä päivittäiset kahviautomaattikäynnit ovat huomattavasti nopeampia sekä siirtymät kokoushuoneiden ja ruokatilan välillä puuttuvat kokonaan. Toimistolla ollessa tällaiset sivutoimet ja siirtymät eivät aiheuta useimmiten mitään moraalista tuskaa. Kotona sen sijaan pienistäkin asioista miettii että kuuluuko tämä nyt oikeasti työpäivään vai ei. Tämä on jonkinlainen dilemma jota en ole itselleni pystynyt vielä tyhjentävästi selvittämään. Käytännössä siis toimistolla työajan määrää selkeästi tuo ajallinen väli rakennukseen saapumisen ja sieltä lähtemisen välissä. Kotona sen sijaan tuntuu että työaika määräytyy summana erillisistä ajoista jotka määräytyvät kaikkien tehtävien alkamisesta niiden päättymiseen.
Tästä herää siis kysymyksiä: Olenko yksin ajatusteni kanssa? Onko jollain muullakin samanlaisia ongelmia? Olenko liian kireä itseni suhteen? Vai olenko sittenkin laiska työntekijä (pois se minusta)? Pitäisikö minun istua vain valvotussa ympäristössä toimistolla missä pomo istuu takana korokkeella ja valvoo koko ajan mitä teen? Orwell, we need you! Can you help us?
Vanha nainen murhataan Norjassa ja häneltä samoihin aikoihin varastetusta vanhasta jenkkiraudasta löytyneet luut aiheuttavat hämminkiä poliisin keskuudessa. Auto oli ollut varastossa piilossa vaikka kuinka kauan ja luutkin olivat joutuneet auton sisuksiin jo kauan aikaa sitten. Auton aikaisemmista liikkeistä ei ollut mitään tietoa eikä auto ollut edes rekisterissä Norjassa. Samaan aikaan Las Vegasissa murhataan vanha mies joka raahautuu sairaalan sijaan keskustaan erään kasinon eteen minne hän lopulta kuolee.
Vanha uhkapeluri ja poliisi Anton Brekke tutkii tapausta ja kun selviää heikko kytkös Las Vegasiin hän lähtee ei niin vastenmielisesti työmatkalle selvittämään Norjassa tapahtunutta murhaa Vegasin kautta. Selviää että auto ja molemmat murhat liittyvät jotenkin kaikki toisiinsa. Samalla kun tekee töitä hän päättää kokeilla tuolla uhkapelaajien mekassa onko hän parantunut jo peliriippuvuudestaan.
Tarina rakentuu hiljalleen ja tapahtumat saavat selvyyttä pala kerrallaan. Mielestäni tämä toimii oikein hyvin ja kaikki etenee tasapainoisesti kohti lopullista ratkaisua joka sekin pääsee yllättämään vähän takavasemmalta.
Kuuntelin tämän äänikirjana ja alussa vaivasi vähän tuo hyppiminen eri aikakausien välillä, sekoilin alkuun että kuka tekee, mitä tekee ja milloin tekee. Kun opin tuntemaan ihmiset ja muistin kuunnella myös kappaleiden väliotsikot jotka olivat joko päivämäärä kun oltiin nykyajassa tai sitten kuukausi ja vuosi kun mentiin jossain aikaisemmin tapahtuneessa niin sen jälkeen tarinassa pysyi hyvin mukana ja se toimi lopulta oikein hyvin äänikirjanakin.
Täytyy joskus lukea joku toinenkin Fjell, tämä vaikutti todella hyvältä.
Kirjassa seurataan kolmen brittiläisen politiikon vaiheita junnusta aina huipulle asti. Jokainen heistä on taustaltaan erilainen: yksi työläisperheestä, yksi aatelinen ja yksi perinteinen porvari. Kirjan tapahtumat sijoittuvat osin oikeaan maailmaan tiettyjen tapahtumien osalta, mutta muuten nämä fiktiiviset hahmot seikkailevat omassa melko tapahtumarikkaassa todellisuudessaan pääasiassa 60- ja 70-luvuilla. Yhdestä heistä tulee vielä pääministeri, mutta kuka sinne asti porskuttaa läpi kaiken likaisen pelin?
Tämä oli kivasti kirjoitettu kirja ja tuntui että se toi tuon menneen ajan takaisin ja silmissä pystyi näkemään suorastaan heidän aikansa ympäristön. Vaikka välillä kähmintä oli kovaakin niin hyvin voin uskoa että sitä se on myös todellisessa elämässä. Välillä tosin tuntui että juuri kun oli tapahtumassa jotain jännittävää kirja pomppasikin monta kuukautta eteenpäin ja asiat ikäänkuin painettiin villasella tai jäivät vähän roikkumaan.
Kuuntelin tämän äänikirjana ja siinä ongelmaksi muodostui se että tarina vaihtui näiden kolmen henkilön välillä usein täysin huomaamatta. Lukija jatkoi aina ilman taukoa seuraavaan kohtaukseen. Pieni tauko tai jokin muu merkki olisi tehnyt kuuntelemisesta selkeämpää kun olisi voinut hetken valmistautua siihen että tapahtumapaikka vaihtuu täysin.
Omalla tavallaan kuitenkin varsin värikäs kirja. Vauhdikas dekkari tämä nyt ei ollut, mutta paljon ehti siinä kuitenkin tapahtua.
Tykkään Jari Tervon tavasta kirjoittaa, siinä on jotain samantyylistä huumoria kuin mitä itse viljelen. Harmi kyllä, en saanut tätä lainausta luettua yhdessä pätkässä vaan jouduin lukemaan kirjan erinäisistä syistä johtuen kolmessa vaiheessa enkä nyt enää jälkikäteen kovinkaan hyvin muista mitä alussa tapahtui.
Loirin nuoruus tuntui olevan aika hurjaa menoa, olikohan kaikilla muillakin samanlaista 60- ja 70-lukujen taitteessa? Villiä aikaa ilmeisesti. Naiset tuntuivat vaihtuvan jatkuvasti, naimisiin mentiin ja sitten erottiin. Loirilla oli myös kova hinku päästä julkisuuteen ja sen hän myös päättäväisyydellään pystyi tekemään. Hän oli hyvin taitava monella alalla ja kirjasta sai sen kuvan että jos hän jotain halusi tehdä, hän sen myös teki. Ja hyvin.
Jotkut asiat mistä hänet muistettiin eivät välttämättä olleet niitä asioita mistä hän itse olisi halunnut tulla muistetuksi. Kuten se että Loiri voitti “kaatumisen Suomen mestaruuden” ja sen jälkeen hänen haluttiin kaatuilevan paikassa kuin paikassa. Se ei ollut asia mistä hän oli ylpeä, mutta taisi olla Turhapuro leffoihin kuitenkin yksi hyvä lisä.
Todella paljon hän ehti uransa aikana tekemään. Uran, joka toki jatkuu vieläkin mutta ehkä vähän rauhallisempaan tahtiin jo iän karttuessa. Mutta samalla, paljon traagisia tapahtumia mahtui Loirin elämään ja vielä vanhemmilla päivillä liikalihavuus ja sairaudet loivat pahan varjon. Näistäkin hän sai lopulta osavoiton onnistuttuaan laihduttamaan paljon.
Turhapuron kulta-ajan eläneenä sanoisin että kirja kannatti todellakin lukea. Tästä sai hyvän ja värikkään kuvan siitä mitä julkisuuden takanakin tapahtui.
Andrea on opiskelemassa New Yorkissa ja hänen äitinsä Laura asuu heidän kotikaupungissaan Belle Islessä. Andrean käsitys puheterapeuttina toimivasta äidistään on että tämä on äärimmäisen rauhallinen ja jopa tylsä ihminen. Kun Laura sairastuu syöpään niin Andrea keskeyttää opiskelunsa New Yorkissa ja matkustaa äitinsä tueksi. Heidän keskustellessaan asioista kahvilassa hyökkää sinne yllättäen asemies ampuen yhden asiakkaan. Kun tämä ryhtyy uhkaamaan Andreaa, hänen äitinsä menee väliin ja saa puukon pystyyn käteen. Sen sijaan että Laura lannistuisi, hän yllättäen hyökkää asemiehen kimppuun ja tappaa tämän kylmäverisesti.
Tapahtumasta kuvattu video leviää jokaiseen tiedotusvälineeseen ja siitä alkaa tapahtumasarja jossa menneisyys paljastuukin joksikin aivan muuksi kuin mitä Andrea oli aina kuvitellut sen olleen. Mikä on ollut totta ja mikä valetta? Siihen Andrea saa pala palalta vastauksen paetessaan itse häntä jahtaavia ihmisiä. Millään vaan ei tunnu olevan mitään järkeä.
Tämä oli hyvin rakennettu tarina ja se piti jännityksessä loppuun asti. Vaikka tapahtumat sijoittuivat kahteen eri aikakauteen mikä äänikirjassa on usein aiheuttamassa sekavuutta, niin tässä se toimi oikein hyvin. Siirtymät aikakausien välillä oli selkeästi kerrottu ja tapahtumatkin olivat molemmat suoraa jatkumoa siitä mihin edellisellä pätkällä jäätiin. Vaikka tämä oli äänkirjaksi aika pitkä niin tylsiä hetkiä ei mukaan juuri mahtunut joten sanoisin että kaikin puolin hyvä romaani.
