Satunnainen lukija

Kauan aikaa sitten reservaatissa mies nappaa kaksi tyttöä autoon. Lily ja Kala kokevat kauhunhetkiä miehen kyydissä mutta saavat kuitenkin kaappaajan lopulta tapettua. He tietävät että he joutuvat vaikeuksiin riippumatta siitä että oliko heillä hyvä syy tappaa mies, joten he työntävät miehen jokeen. Tämän jälkeen he eivät enää puhu tapauksesta eikä heitä koskaan yhdistetä löytyneeseen ruumiiseen.

Vuosien kuluttua Kala Stonechild siirtyy Ontarion poliisista Ottawaan murharyhmään. Hän perustelee siirron halullaan siirtyä vähän toisenlaisiin tehtäviin mutta hänellä on tausta-ajatuksenä etsiä lapsuudenystävä käsiinsä jonka hän tietää asuvan Ottawan alueella. Hän joutuu kuitenkin saman tien mukaan mutkikkaaseen murhatapaukseen jota hän ryhtyy ratkomaan omien etsintöjensä ohella.

Moni asia on kuitenkin vuosien varrella muuttunut ja lapsuudenystävien elämät ovat lähteneet aivan toisiin suuntiin ja nämäkin asiat alkavat selvitä hiljalleen tarinan edetessä. Mutta voiko lapsuuden ystävyyssuhteita vielä uudelleenlämmittää vuosien kuluttua?

Äänikirjana tämä toimi jotenkin huonosti. Häiritsevät yksityiskohta oli että usein kun siirryttiin toiseen tapahtumapaikkaan niin henkilöt mainittiin vain kerran nimeltä jonka jälkeen tähän viitattiin vain “hän”. Jos missasit sen hetken siinä kuunnellessa, meni jonkin aikaa ennen kuin tiesi kenestä mahtoi olla kyse. Muuten kirja oli ihan hyvä.

Angelika Leikola, Kity-koira ja Angelikan mies *) kertovat tässä muutostaan kylmästä Suomesta Kalifornian aurinkoon. Matkalla on aivan uskomattoman tuntuisia tapahtumia ja he kertovat niistä realistisesti mutta pieni pilke silmäkulmassa koko ajan. En voinut itselleni mitään mutta välillä oli pakko hirnua ääneen ja kun kuuntelin tätä pyörälenkeillä niin aina oli joku tietysti kantamalla. Hävetti. Ja isosti. Ai shatana, tuota sanaa inhoan ja sitä viljeltiin kirjassakin jonkin verran. Hyi.

Kirjassa oli paljon kommelluksia erilaisten asioiden kanssa ja faktaa siitä millaista elämä Yhdysvalloissa oikeasti on. Ihan perusasioissa tuntuu että Suomessa (ja Euroopassa) olemme valovuoden edellä. Tai puolitoista. Joskus tuntuu että siellä ollaan juututtu ihastelemaan 1800-luvulla keksittyjä ihmeellisiä asioita ja ne ovat siellä edelleen kova juttu. Tai ainakin se riittävän hyvä juttu ettei viitsi ainakaan tehdä mitään elettä sen suuntaan että muutettaisiin paremmaksi. Joskus voisi olla hyvä vilkaista mitä oman maan rajojen ulkopuolella tapahtuu.

Ehkä se ruoho siellä Atlantin toisella puolella on kaukaa katsottuna vihreää, mutta lähempää tarkasteltuna asiat voivat olla jotain muuta. Niin, kirjassa tästä ei ollut mainintaa, mutta siellä on tapana kuivilla seuduilla myös maalata kellastunutta nurmikkoa vihreäksi kun kasteleminen on kallista. Ai—van, kaikkia asioita ei tällainen Joe Average voi vaan ymmärtää mutta youtubesta löytyy aiheesta ihan videoitakin.

Perheen Kity-koiran ylpeydestä hänen keksiessään uusia vitsejä (joo, hänhän ne on kaikki keksinyt) ja hymyilystä kerrotaan kirjan loppupuolella. Vähän itsekin tuossa kohtaa hymyilin, meidän uusin tulokas Brandon (Bichon Bolognese, kolmas karvapallo meidän perheessä) on myös kova hymyilemään. Tätä ei varmaan kukaan usko, mutta kun Brandon juoksee innoissaan kohti, huulet kohoavat suupielistä niin että hampaat näkyvät ja häntä heiluu ja meidän Ming maljakot saavat kyytiä (á 250.000€). Niin herttaista hymyä ei toista ole joten kärsimme rahalliset vahingot mielellään.

Suosittelen kirjaa estottomasti kaikille. Tämä kirja antaa taser iskun minun huumorihermoon mikä aiheutti kouristuksenomaista hihitystä. Ei varmaan taas uppoa kaikille, mutta ei tarvitsekaan. Me muut sen sijaan tarvitsemme tällaisia kirjoja.

*) No niin (pun intended). Jos olet lukenut kirjan tiedät miksi olet nyt tässä kärkkymässä sitä toista (vai kolmatta) kirjailijaa. Mies on Ismo Leikola, stand-up koomikko ja multitalentti, varmasti Suomen tunnetuin koomikko maailmalla. Edes Uuno Turhapuro ei ole pystynyt pitämään asemiaan tässä Ismon vyörytyksen alla. Maailmallahan Uunoa ei tunne kukaan. Ja Ismo – jos tämän luet niin tule käymään, tarjoamme meidän koiran hymyn. Oluet saat tuoda itse.

En ollut koskaan varsinaisesti pohtinut Mechelininkadun nimihistoriaa kunnes kaveri kerran lykkäsi Leo Mechelinistä kertovan kirjan käteeni. Kyseisestä herrasta ei minulla ollut mitään aikaisempaa käsitystä mutta jos kaverin mukaan on nimetty katu niin on siinä varmaan jotain mielenkiintoista takanakin. Otinpa siis tuon kirjan luettavaksi. Tämä kirja on Elisabeth Stubbin väitöskirjastaan kirjoittama vapaamuotoisempi tarina joka mielestäni kertoo erittäin hyvin Leo Mechelinin elämästä ja urasta sopivan tiiviissä muodossa.

Mechelin oli liberaali ja vaikutti Venäjän alaisessa Suomessa 1800-luvulta aina 1900-luvun alkuvuosiin asti. Hän yritti edistää toimillaan Suomen valtiopyrkimyksiä ja taisteli venäläistämistä vastaan. Ennen kaikkea hän ei suostunut siihen että Suomi olisi vain Venäjän maakunta miten jotkut venäläiset halusivat nähdä Suomen aseman vaan hän halusi että Suomi säilyttää ja mieluummin vahvistaa 1809 Venäjän ja Ruotsin välisessä rauhassa sovittua asemaa. Melkoisen tärkeää toimintaa näin jälkikäteen katseltaessa ajassa taaksepäin.

Mechelin väitteli tohtoriksi 1870-luvulla ja toimi mm. Helsingin kaupunginhallinnossa, säätyvaltionpäivien edustajana sekä senaattorina. Hän oli vahvasti ajamassa naisten äänioikeutta Suomeen mikä myös onnistui aikanaan. Hän oli myös pasifisti ja rauhan edistäjä, hän hahmotteli jo 1900-luvun alussa Euroopan Unionia mutta totesi sen olevan vielä saavuttamattomissa oleva ajatus. Sen sijaan hän edisti vahvasti sitä että Eurooppa toimisi yhtenäisenä rintamana kohti muuta maailmaa jolloin vaikutusvaltaakin olisi enemmän ja sotilaallisten konfliktien riski pienenisi. Hän halusi tätä kautta tuoda mm. kasvua ja vakautta Afrikan siirtomaihin säästämällä sotilasbudjeteista ja sijoittamalla säästyneet rahat infrastruktuurin rakentamiseen näissä siirtomaissa.

Tämä oli mielenkiintoinen ja nopealukuinen kirja. Ensimmäinen fyysinen kirja muuten taas vähään aikaan mikä aiheutti näin ikänäön (huokaus) omaavana vähän vaikeuksia löytää riittävästi valaistu lukupaikka. Joko tähänkin pitää alkaa kiinnittää enemmän huomiota vai siirtyä pelkästään e-kirjoihin? Näön huononemista en myönnä. Vaikka paperikirjoilla on puolensa niin kai tätä tilannetta voisi verrata 1800-luvun hevosiin ja sen jälkeiseen siirtymään autoihin. Moni varmaankin oli sitä mieltä että hevosia ei voi korvata kulkupeleinä mitenkään, mutta toisin kävi lopulta. Eivät ne hevoset minnekään hävinneet, mutta niiden rooli muuttui liikenteessä tyystin toiseksi. Näin käy varmasti jossain vaiheessa myös paperikirjoille: eivät ne tule mihinkään häviämään kokonaan, mutta niiden rooli tulee muuttumaan erilaiseksi. Sähköinen versio tulee viemään voiton aikanaan ylivoimaisten ominaisuuksiensa takia. Ja nyt sammutan kiinalaisen kristallipalloni ja kerron vielä tässä vaiheessa mukana roikkuville lukijoille että tästä kirjasta jäi tunne että tämä itselle tuntematon aukko sivistyksessä on nyt paikattu. Suosittelen ehdottomasti Suomen historiasta kiinnostuneille. Ja muillekin yleissivistyksen nimissä.

Kolmen ruotsalaisen naisen tarina toisen maailmansodan aikaisista tapahtumista heidän ollessaan Ruotsin puolustusvoimien palveluksessa. Tositapahtumiin perustuvassa kirjassa naiset toimivat armeijan tiedusteluyksikössä salattujen viestien purkajina. Heidän taustansa olivat hyvin erilaisia, yksi rikkaasta perheestä, toinen varsinaisessa työssään professorin piikana ja kolmas oli paennut aikaisemmin Saksasta Ruotsiin. Heidän elämänsä linkittyvät kuitenkin ajan saatossa täysin toisiinsa. Heidän laitoksellaan oli myös valmistumassa salauksenpurkulaite jolla pystyttäisiin purkamaan saksalaisten salattuja viestejä ja se helpottaisi Ruotsin toimintaa Saksan painostuksen alla.

Vaikka tämä oli hyvin kirjoitettu oli kuitenkin koko ajan tunne että mentiin eteenpäin käsijarru päällä. Koko ajan odotti että ehkä kohta tapahtuu jotain isompaa, mutta näin ei vain tapahtunut. Lopulta kirjassa ei ollut juuri toimintaa ja aika meni vähän erilaisten tapahtumien yksityiskohtaiseen kertomiseen. Varsinaisessa juonessa olisi ollut potentiaalia, mutta sen eteneminen jäi lopulta aika kevyeksi. Tämä otsikon vaarallinen yhteys oli kyllä esillä, mutta sekään ei oikein matkan varrella ottanut tulta alleen. Kirja tuntui myös loppuvan vähän kesken. Ehkä tositapahtumiin perustuva tarina ei sittenkään antanut riittävästi puhtia tähän tai sitten kirjailija jätti käyttämättä oman vapauden maustaa tarinoita.

On kevät 2016 ja vapun juhlinta on käynnissä. Mainostoimiston työntekijä Juhani Teräs on saanut potkut työpaikastaan ja miettii kohtaloaan ja ehkä seuraavaa siirtoaan. Kavereiden kanssa pidetään kunnon vapputenutukset alkoholin voimalla.

Suomessa on rauhallista ja kesä tekee tuloaan mutta samalla Afrikassa soditaan ja siellä on kiinni niin USA:n kuin Euroopan sotilaita. Nyt yllättäen Venäjä saa päähänsä että he haluavat Suomen satamia käyttöönsä. Jostain kumman syystä tällainen järjestely ei Suomelle kelpaa mutta Venäjä on USA:n hiljaisella tuella päättänyt ottaa satamat haltuunsa vaikka väkisin ja samalla kostaa aikaisemmat muka kokemansa vääryydet.

Venäjä on jo vuosia harrastanut informaatiosodankäyntiä ja levittänyt disinformaatiota mihin Suomi ei ole kyennyt vastaamaan. Vääriä uutisia on päässyt leviämään liikaa maailmalle ja käsitykset siitä että Suomi on hankala naapuri on pesiytynyt syvälle ihmisten mieliin joten Venäjän uhittelua Suomelle ei maailmalla katsota pahalla. Ansaitseehan tuo pieni maanvaiva opetuksen.

Teräksen alkoholinhuuruinen työttömänä oleskelu loppuu lyhyeen sillä hänet kutsutaan reservistä palvelukseen, yliluutnantin natsoille tulee käyttöä ja hänestä tulee komppanian päällikkö. Toki konjakkipullot seuraavat mukana. Bonuksena vielä hänen entinen pomonsa joka antoi hänelle potkut tulee samaan komppaniaan hänen alaisekseen.

Suomen haluttomuus neuvotteluihin on riittävä syy Venäjälle käynnistää hyökkäys Suomeen ja sen he toteuttavatkin. Nopea Suomen miehitys ei kuitenkaan onnistu aivan suunnitelmien mukaan, sillä täällä on vastassa edelleen pieni mutta sitkeä armeija huolimatta materiaalipuutteista joka johtuu ylenpalttisista säästötoimista: kyllähän armeijan toiminnasta voidaan säästää kun meillä on täällä lintukodossa niin rauhallista.

Krimin tapahtumien jälkeen tämä on pelottavan uskottava tapahtumaketju eikä lukeminen ollut ihan pelkästään viihdyttävää vaan pisti miettimään että mihin kaikkeen jotkut valtiot voivat olla valmiita turvatakseen taloudellisia etujaan.

Kirja on hyvin kirjoitettu ja vilisee paljon yksityiskohtaista informaatiota sodankäynnistä sekä hyökkäys- että puolustustaktiikoista. Taistelukohtaukset ovat hyvin todenmukaisia ja raadollisia. Kirjailija Jere Lahdella on luonnollisesti loistavat taustatiedot aiheesta sillä hän on eläkkeelle jäänyt kapteeni joka on toiminut mm. erilaisissa rauhanturvaoperaatioissa sekä kouluttajana Suomessa.

Pienessä Kanadalaisessa kylässä löytyy hirttäytynyt mies. Kaikki näyttää itsemurhalta, mutta Komisario Gamachen vaisto sanoo että tapauksessa on jotain hämärää. Mies on asunut majatalossa väärällä nimellä ja hän on käyttäytynyt vähän oudosti saapumisensa jälkeen. Samaten miehen löytänyt toinen saman majatalon asukas on epäilyttävän oloinen eikä toiminut ruumiin löytöpaikalla niin kuin voisi normaalin ihmisen olettaa tekevän. Jotain hämärää siis voi kuvitella olevan taustalla.

Omituisia yksityiskohtia löytyy lisää ja lopulta alkaa myös kuolleen miehen todellinen henkilöllisyys ja tausta paljastua. Miehen saapumiseen tänne syrjäiseen paikkaan on kuin onkin syy ja alkaakin kilpajuoksu siitä kuka mahtaa olla seuraava kun kuolee.

Pikkunäppärä rikostarina joka oli mahdutettu hienosti lyhyeen kirjaan. Kirja oli myös kirjoitettu melko yksinkertaisella englannilla joten tämä voisi olla vaikka jollekin ensimmäinen englanninkielinen kirja luettavaksi jos on vielä vähän epävarma omasta kielitaidostaan.

Kuuluisa Jack Nash, vuosia pyörineen The House of Secrets televisiosarjan juontaja, kuolee yllättäen auto-onnettomuudessa. Hänen lapsensa Skip ja Hazel olivat mukana autossa kun onnettomuus tapahtui. Skip selvisi onnettomuudesta vähällä, mutta Hazel menetti osan muististaan lähes täydellisesti, joskin tilapäisesti.

Skip oli toiminut jo kauan isänsä avustajana tv-sarjaa tehdessä. He olivat matkustelleet ympäri maailmaa selvittelemässä erilaisia mystisiä arvoituksia ja kansantaruja. Hazel sen sijaan oli ottanut etäisyyttä tähän toimintaan ja oli töissä yliopistolla antropologian professorina.

Nyt onnettomuuden jälkeen sairaalaan ilmestyy myös FBI:n tutkija omituisine kysymyksineen. Hazel alkaa epäillä ettei hänen elämänsä ollutkaan ennen onnettomuutta ehkä niin suoraviivaista kuin olisi voinut kuvitella, hänellä ei vaan ollut mitään muistikuvaa siitä. Hän ei myöskään saa varmuutta siitä että isän kuolema olisi ollut sydänkohtaus niin kuin väitetään ja kun lisäksi selviää että kaksi muutakin miestä on kuollut joista FBI on yhtälailla kiinnostunut niin hänelle tulee itselle pakko selvittää mitä on tapahtunut ja ennen kaikkea kuka hän itse on ollut. Mitä syvemmälle Hazel sukeltaa hänen omaan menneisyyteensä sitä omituisempia asioita alkaa selvitä. Tv-sarjakin näyttää olevan vain silmänlumetta tässä salaliittojen maailmassa.

Tämä oli ihan kivasti rakennettu tarina ja sitä oli helppo kuunnella fillaroidessa. Asiat pysyivät äänikirjassakin hyvin hallussa koko ajan. Ehkä hivenen tarina ontui siinä vaiheessa kun selvisi mikä tämän kaiken takana oli, syylliset eivät olisi ihan näin helpolla päässeet karkuun silloin tapahtuman aikaan kuten kirjassa tapahtui ja toisaalta asiat eivät sittenkään olisi ottaneet aivan näin dramaattista käännettä. Mutta ei anneta sen häiritä, hyvää luettavaa on tämä.

Neljän nuoren naisen tutkijaryhmä keksii aikamatkutuksen salat 1960-luvulla. Yksi heistä, Barbara, sekoilee kuitenkin televisiohaastattelussa ja hän saa lähteä ryhmästä jottei nolaa muita sen enempää. Vuosikymmeniä myöhemmin hänelle ilmaantuu kotiovelle lappunen jossa on muutaman kuukauden kuluttua tulevaisuudessa päivätty kuolintodistus mutta ilman nimeä. Barbaran lapsenlapsi Ruby haluaa välttämättä selvittää onko kyseessä hänen isoäitinsä tuleva kuolintodistus joten hän alkaa tonkia asioita syvemmältä.

Aikamatkustus on aikanaan laitteen keksimisen jälkeen yhtiöitetty omaan konklaaviin joka säätelee kuka saa matkustaa ajassa ja toimii muutenkin alan monopolifirmana. Johtajana konklaavissa toimii tutkijanelikon yksi alkuperäinen jäsen, Margaret. Käytännössä hän on diktaattori ja hänellä on yksi omituinen harrastus, “venäläinen ruletti”, aikamatkailuun liittyen.

Odette on museon tilapäistyöntekijä joka on vastikään aloittanut työnsä. Hän ihmettelee omituista hajua kun hän tulee eräänä aamuna avaamaan museota. Kellarista, sisäpuolelta lukitun oven takaa, hän löytää ruumiin. Ruumista ei tunnisteta ja tästä jää Odettelle traumoja. Niistä päästäkseen hänen on selvitettävä kuka tuo kuollut nainen oli ja mitä hänelle oli tapahtunut. Odette hankkiutuu Konklaaviin töihin jotta pääsisi käsiksi heidän arkistoihinsa koska hän olettaa että tapahtuma liittyy jotenkin aikamatkailuun.

Murhasiko joku jonkun toisen ja milloin tämä ehkä tapahtui? Periaatteessa kirja selviää hyvin näistä eri ajoissa tapahtuvista tapahtumista ja ne nivoutuvat melko uskottavasti yhteen. Kuten arvata saattaa niin liian syvälle aikamatkustuksen ihmeellisyyksiin ei kirjassa hypätä, tapahtumiin liittyisi niin paljon paradokseja ettei siitä yhdessä romaanissa selvittäisi. Näistä selkeistä puutteista huolimatta tämä oli oikein viihdyttävä kirja.

Kirjan tapahtumat sijoittuvat Porvooseen, missä päähenkilöpariskunnalla on kahvila vanhan kaupungin alueella. Yllättäen kuvioihin ilmestyy parinkymmenen vuoden takaa henkilö joka oli ollut heidän kanssaan mukana keskiaikaisessa roolipeliporukassa. Tämä oli kuitenkin tuomittu heidän yhden pelikaverinsa murhasta ja hän oli hävinnyt kokonaan maisemista.

Nyt vajaan kahdenkymmenen vuoden kuluttua Jalmari on takaisin kuvioissa ja on päättänyt kostaa oman tuomionsa jonka hän on omasta mielestään joutunut istumaan syyttömänä. Hänellä oli aina välillä mustat hetkensä, joten hän ei itsekään ollut varma kaikista tapahtumista, mutta on kuitenkin vakuuttunut siitä ettei hän ole pystynyt tappamaan ketään. Hän alkaa ahdistella muita kaupungissa asuvia pelaajia ja aikoo puristaa totuuden ulos hinnalla millä hyvänsä.

Mielenkiintoisena yksityiskohtana mainittakoon että kävimme Porvoossa noutamassa pari myynnissä ollutta vanhaa tuolia kun kirja oli minulla vielä kesken ja kuljeskelimme myös vähän aikaa siinä vanhan kaupungin alueella, missä kirjan päähenkilöt pitivät kahvilaansa. Todella idyllinen paikka.

Kirja oli ihan kivasti kirjoitettu ja juonikin kulki hienosti eteenpäin. Jostain syystä tuli parissa kohdassa mieleen että vähän oikaistiin johtopäätöksien kanssa, mutta se ei häirinnyt kirjan kuuntelua lainkaan. Kirjassa oli kuitenkin pari yksityiskohtaa jotka vaivasivat. Toinen niistä oli kaksi selkeästi liian taajaan toistuvaa asiaa eli Muhosen pullanhimo ja Kutvosen kalafiksaatio. Vaikka ne ovat huumorin kautta mukana tarinassa niin liika on aina liikaa. Toinen asia liittyy väsyneisiin sanontoihin. En vaan yksinkertaisesti voi sietää fraasia “ottaa koppi” jostain asiasta joka toistui kirjan loppupuolella lyhyessä ajassa kolme kertaa. Tämä oli tuon vähän ärsyttävän johtajan sanomana ihan hyvä sillä se alleviivasi hänen muutenkin jargoneihin perustuvaa ulosantiaan, mutta kerrontaosuuksissa se tuli kahdesti peräkkäin mikä aiheutti itselläni niskavillojen ylösnousun.

Uutta tekniikkaa

Olen tähän asti kuunnellut äänikirjoja Iphonesta sen mukana tulleilla langallisilla kuulokkeilla. Talvisaikaan tämä menetteli hyvin kun huppu peitti ylimääräiset tuulen suhinat, mutta kesäaikaan tuulen ja liikenteen kohina on ollut välillä sietämättömän kovaa. Etenkin englanninkielisissä äänikirjoissa lukijat eläytyvät suhteellisen paljon enemmän kirjaan kuin suomenkielisissä ja siitä johtuen äänentason vaihtelut ovat joskus varsin suuria riippuen tapahtumien intensiivisyydestä. Ei ole hirveän mukavaa pitää äänentasoa jatkuvasti tapissa niin että kuulee ulkopuolisen kohinan läpi myös ne hiljaisimmatkin kohdat.

Nyt vihdoinkin sain ostettua Airpods Prot joissa on aktiivinen taustamelun vaimennus. Tämä on nyt ilmainen mainos (Apple: minulle saa toki lähettää rahaa), mutta nämä ovat aivan ylivoimaiset verrattuna vanhoihin. Tuulen suhina on vaimentunut hiljaiseksi kohinaksi ja fillarin äänetkin katosivat kokonaan. Ehkä haittapuoleksi voi laskea sen että muun liikenteen äänet vaimenivat melkoisesti joten tarkkaavaisuutta on syytä lisätä liikkuessa. Takaisin vanhaan en enää vaihda muuten kuin pakon edessä.

Cassandra Bowden on alkoholisoitunut lentoemäntä asemapaikkanaan New York ja hänen ainoa harrastus työmatkoilla on käydä ryyppäämässä, vampata jostain mies ja hoitaa homma loppuun hotellihuoneessa. Eräänä aamuna Dubaissa hotellissa herätessään vastaavassa tilanteessa, hänen hoitonsa makaa sängyssä vieressä kurkku auki viillettynä. Cassandralla ei ole mitään mielikuvaa siitä mitä on tapahtunut eikä edes sitä onko hän itse tappanut miehen vai voisiko joku muu olla syyllinen. Hän jättää ruumiin paikoilleen, siivoaa minkä kykenee ja poistuu nopeasti paikalta. Hän ehtii paluulennolla New Yorkiin ennen kuin ruumis löytyy ja tapahtumat ottavat vauhtia.

Valvontakameroiden viidakossa on tietysti hyvin vaikea tehdä tällaista operaatiota salassa, joten melko nopeasti hänet tunnistetaan kuvista. Mutta kuka oli oikeasti murhan takana? Salaperäinen Mirandako joka oli käynyt hänen ja tämän nyt tapetun miehen kanssa huoneessa illalla ottamassa vähän snapsia? Vai ehkä sittenkin hän itse? Kytkökset Venäjälle ja erilaisiin rahansiirtoihin alkavat hiljalleen tulla esille ja melkoisen vauhdikas tapahtumasarja käynnistyy.

Vaikka kirja oli hyvin kirjoitettu niin jokin tässä jäi häiritsemään. Ainahan romaaneissa oikaistaan jostain vähäsen että saadaan epätodennäköiset tapahtumat seuraamaan toisiaan, mutta tässä jäi mielestäni vähän liian suuria yhteensattumia selvittämättä ja toiminta monessa kohdassa on henkilöiden osalta täysin järjen vastaista. Kaikkihan on toki mahdollista, mutta siitä huolimatta tämä ei ihan vakuuttanut kokonaisuutena.