Satunnainen lukija

Tämä on hyvä kirja siitä miten tekoälyjärjestelmiä voidaan käyttää hyvinkin väärin. Tämä on myös hyvää luettavaa niille jotka haluavat tietää tällaisten järjestelmien vaikutuksesta nykyaikana meidän elämiimme.

Kirjan nimi on Cathy O’Neilin oma termi, Weapons of Math Destruction (WMD) joka juontaa juurensa Weapons of Mass Destructionista eli joukkotuhoaseista. Termi on sinänsä hyvin kuvaava järjestelmistä jotka pohjautuvat tilastolliseen mallinnukseen mutta niitä käytetään väärin ja lopputulos on jotain aivan muuta kuin mitä pitäisi.

Tilastomatematiikan tulkinta ei ole niin helppoa kuin luulisi ja kirjoittaja kaivaa ansiokkaasti esiin tilanteita missä AI:n hyödyntäjät ajautuvat täysin harhaan kun eivät oikeasti tiedä syy-seuraussuhdetta tapahtumien välillä. Näissä käy helposti myös niin että järjestelmä itse vielä vahvistaa annettua väärää olettamaa. Toisaalta kirjassa käydään läpi myös järjestelmiä jotka tarkoituksella iskevät kohteiden heikkoihin kohtiin esimerkiksi mielipidevaikuttamisessa tai markkinoinnissa.

Yksi esimerkki O’Neilillä on USA:n koulujen luokitusjärjestelmä joka kehitettiin 90-luvulla erään sanomalehden toimesta. Lähtökohtaisesti jo tämän suunnittelu meni väärin, sillä se oli pakko rakentaa niin että arvoistetuimmat koulut, kuten Harward ja MIT täytyi saada kärkeen tuloksissa, muutenhan kukaan ei ottaisi luokittelua vakavasti. Koulut ryhtyivät kuitenkin parantamaan omia sijoituksiaan pelkästään tuijottamalla vaadittuja parametrejä, mikä johti taas järjettömään lopputulokseen missä opiskelijat eivät olleet voittajia. 

Muitakin esimerkkejä kirjassa on, kuten kohdennettu mainonta missä käytetään hyväksi kaikkein haavoittuvampia ihmisiä, esimerkiksi vähävaraisia joille tarjotaan korkeakorkoisia pikalainoja. Poliisin käyttämät mallinnusmenetelmät taas sorsivat pahasti köyhiä alueita sillä partiointi keskitetään niille seuduille minne odotetaan eniten rikoksia. Tämä järjestelmä ruokkii näin myös itse itseään sillä näillä alueilla luonnollisesti tehdään enemmän pidätyksiä, joka taas vahvistaa alueen merkitystä järjestelmässä. Yksi iso puutos käytössä olevassa järjestelmässä on se että vaikeasti mitattavaa luottamusta kansalaisten ja poliisin välillä ei voi järjestelmään syöttää, joten siihen ei kannata myöskään silloin panostaa.

Lopussa päästään tietysti siihen kuumaan aiheeseen: Facebook. Facebookin työtekijät tekivät tutkimusmielessä testejä miten voidaan vaikuttaa äänestysinnokkuuteen ja mielipiteisiin näyttämällä uutisvirrassa erilaisia asioita, sekä positiivisia tai negatiivisia, vai ovatko kaverit klikanneet “Äänestin” -nappia joka heillä oli esillä testissä käytössä vaalien aikaan. Lopputulos oli että näillä pystyttiin vaikuttamaan tuloksiin. Tässä 2016 julkaistussa kirjassa ei vielä oltu nähty mitä katastrofaalisia seurauksia on siitä kun näitä FB:n algoritmeja käytetään hyväksi ulkopuolelta. Lopputuloksena Venäjän avustuksella Valkoisessa Talossa istui neljän vuoden ajan kävelevä katastrofi, Donald Trump.

Sävel: Hector, Työttömän arkiviisu:

2 tuntii, ei mittään
4 tuntii, ei mittään
6 tuntii, 8 tuntii, ei mittään
10 tuntii, ei mittään
10 tuntii 37 minuuttii, ei mit… eikun hetkinen, on täsä jottain!

Fillarilenkki kestää vajaa puolitoista tuntia. Tämä tarkoittaa sitä että 1.4 kertaisella nopeudella kuunneltuna tämä äänikirja sätki aika tarkkaan kahden tunnin pätkissä eteenpäin. Kahden ensimmäisen lenkin jälkeen (4 tuntia) olin jo heittämässä opuksen paikalliseen kanavaan, mutta ajattelin että täytyyhän jokaisessa kirjassa – lukuunottamatta puhelinluetteloa *) – tapahtua jossain vaiheessa edes jotain. Ilmeisesti ei tarvitse.

Venetsiassa on käynnissä UNESCON projektiin liittyvä kokous mihin myös EU osallistuu. Projektin tavoitteena on pelastaa uppoavan Venetsian rakennuskanta. Suomesta osallistuu projektiin muutama virkamies ja yksi rakennusinsinööri, Marrasjärvi. Marrasjärven tehtävänä on tehdä varsinainen työ ja miettiä että mitä voitaisiin tehdä ettei koko kylä vajoa liejuun. Kaikki muut osallistujat ovat sitten eri tason projektikonkareita jotka tiesivät miten EU-projektit etenevät, eli käytännössä eivät etene politiikan takia. Marrasjärvi turhautuu ja lopputuloksena pelastettiin kaupungin sijaan yksi aasi kanavasta.

Kirja on enimmäkseen eri asioiden yksityiskohtiin menemistä, millä on ja ei ole mitään tekemistä tarinan kanssa. Kirjassa on tietyllä tavalla kiinnostavia yksityiskohtia sieltä sun täältä, kuten Venetsian arkkitehtuurista sekä veden virtauksista, sen vaikutuksista veden korkeuteen ja tätä kautta koko rakennuskantaan. Raittila on selvästi erittäin hyvin perillä monesta asiasta. Yksi asia matkan varrella tökkäsi kovasti korvaan kun hän puhui geostationaarisella radalla kulkevasta vakoilusatelliitista jolla voitiin kuvata orava maan pinnalta. Tämä meni niin paljon huti todellisuudesta että olin ajaa fillarillani ojaan. Näin tarkkoja kuvia voidaan ottaa satelliitista käsin, mutta ne kiertävät vain muutaman sadan kilometrin korkeudella, eivät geostationäärisellä radalla, yli 35.000 km:n korkeudella maan pinnasta.

Ainakin tässä äänikirjassa häiritsi pahasti kertojan vaihto kahden ihmisen välillä. Toisinaan Marrasjärvi kertoo tarinaa ja väliin hyppäsä Saranpään päiväkirja joka kertoo tapahtumista hänen kannaltaan. Saranpään rooli projektissa jäi minulle vähän hämärän peittoon, mutta päässä hänellä kuitenkin viirasi jonkin verran eikä lääkitys ollut ihan kohdillaan. Molemmat kertovat minä-muodossa tapahtumista, joten kertojan vaihdon joutuu päättelemään kontekstista. Aina se ei ole selvää ennen kuin tarina on edennyt jonkin matkaa eteenpäin. En tiedä onko painetussa kirjassa kenties jotain mikä erottaa nämä toisistaan, äänikirjassa tämä on kuitenkin sekavaa.

Kirjan viimeisen puolen tunnin aikana kertojaksi siirtyy Tuuli, Italiassa asunut ja kieltä osaava nainen joka toimi silloin tällöin kirjassa tulkkina. Tässä vaiheessa muutamia irtoasioita solmitaan yhteen jotta lukijalle paljastuisi edes jossain vaiheessa mistä kirjassa oli kyse. Taustalla oli salakuljetusta ja muuta kähmintää niin Yhdysvaltojen armeijan tukikohdan sotilaiden kuin paikallisten välillä. Näistä olisi voinut rakentaa jopa kirjan ensimmäiseen kymmeneen tuntiin jonkinlaisen tarinan, mutta on kai se hyvä että edes viimeinen puoli tuntia käytetään siihen.

Otin tämän Helmetin hyllystä kohdasta “palkitut teokset” ilman tarkempaa tutustumista. Suureksi yllätykseksi näin jälkikäteen paljastui että teos on saanut 2001 Finlandia-palkinnon. En ole varmaan kultturelli enkä varsinkaan ymmärrä kirjallisuudesta mitään, sillä tämä ei ollut mitenkään viihdyttävä. Jatkan omalla linjalla ja unohdan kaikki palkitut kirjat.

*) Junnuille tiedoksi: puhelinluettelo oli paksu kirja jossa oli puhelinliittymien omistajien nimet, osoitteet ja puhelinnumerot joltain tietyltä alueelta. HPY:n (Helsingin Puhelinyhdistyksen) luettelossa oli pääkaupunkiseudun liittymien omistajien tiedot. Se oli aikanaan kirjallinen myyntimenestys sillä se jaettiin jokaiseen kotiin missä oli kiinteä **) puhelinliittymä. Siinä oli myös pääkaupunkiseudun kartta, joka oli kätevä repiä irti ja tehdä siitä vaikka autoon paikallinen kartasto. Niin, Google mapsia ja navigaattoria ei silloin vielä ollut.

**) Vielä kännykkäkansalle tiedoksi: kiinteä puhelinliittymä oli sellainen että kotona pöydällä kunniapaikalla oleillut puhelin oli johdolla kiinni puhelinkeskuksessa eikä puhelinta voinut rahdata mukana kun lähti talosta. Eikä siinä ollut pelejä. Eikä tekstiviestejä. Sillä voi soittaa ja puhua toisen ihmisen kanssa. Tai automaatin, kuten neiti aika ***).

***) Neiti aika oli palvelu johon soitettaessa kuuli paljonko kello on. Vanhassa luurissa kun ei ollut kelloakaan.

John Grisham on ollut itse puolustusasianajaja mutta hän vaihtoi oikeussalit kirjailijan uraan. Hänen aikaisempi kokemuksensa asianajajana näkyy hänen kirjoissaan jotka ovat täynnä yksityiskohtaista tietoa oikeuslaitoksen toiminnasta. Tämäkin kirja, kuten aikaisemminkin lukemani, lähtevät siitä että järjestelmä on mätä ja mätäpaiseita löytyy niin poliisista, tuomareista kuin lakimiehistä. 

Sebastian Rudd on puolustusasianajaja joka ottaa hoitaakseen asiakkaita jotka eivät muille kelpaa. Hän puolustaa niin rikollisia kuin syyttömiä ihmisiä joista ollaan leipomassa vaikka väkisin syyllisiä. Rudd työskentelee autosta käsin sillä hänen toimistonsa on aikaisemmin tuhottu. Tuhotyöstä hän epäilee joko huumekartelleja tai paikallista poliisia. Hänen kotikaupunkinsa poliisi ei pidä hänestä lainkaan, kuten ei muutenkaan koko oikeuslaitos, joten tuhotyötä ei edes tutkita. Hänen yhden hengen asianajotoimistossa on vain yksi apulainen joka toimii kuljettajana, henkivartijana ja ylipäätään kaikessa roolissa missä on tarvetta. 

Rudd joutuu nyt puolustamaan mm. vapaaottelijaa joka on hakannut tuomarin kuoliaaksi sekä  poliisin ampumisesta syytteessä olevaa miestä kun tämä oli ampunut kohti poliisia näiden tehtyä  rynnäkön väärään taloon. Nuori nainen kidnapataan ja katoaa kokonaan. Ruddin asiakkaaksi hakeutuu myös ärsyttävä rikollinen jolla on jotain tietoa tästä kidnappauksesta – tai näin hän ainakin väittää. Jouduttuaan hankalaan asemaan vaitiolovelvollisena asianajajana, hän joutuu tekemään erilaisia sopimuksia ja puoliksi kiristämään ja uhkailemaan – no neuvottelemaan – jotta hän pystyisi itse selviämään ulos tilanteesta sekä samalla auttamaan omia asiakkaitaan.

Tämä oli hyvin rakennettu tarina johon jäi väistämättä koukkuun. Yleensä kuuntelen kirjoja pelkästään pyöräillessä, mutta nyt oli pakko ottaa napit korvaan myös koiralenkeille että sai kuunneltua kirjan riittävän nopeaan tahtiin.

Felix Pink on jo vanha mies ja hänen vaimonsa ja poikansa ovat molemmat kuolleet. Tästä syystä hän hyväksyi aikanaan tarjouksen ryhtyä lähdettäjäksi. Lähdettäjät avustavat parantumattomasti sairaita ihmisiä itsemurhissa mutta eivät aktiivisesti osallistu itse tapahtumaan, vaan valvovat että asiat sujuvat asiakkaan kohdalla mahdollisimman helposti. He keikkuvat käytännössä lain suhteen hyvin ohuella rajalla. 

Edessä on taas uusi tapaus ja Felix menee paikalle uuden partnerinsa Amandan kanssa. Tällä kertaa asiat menevätkin kuitenkin niin väärin kuin vain voivat mennä. Poliisi tulee mukaan kuvioihin ja siitä alkaa Felixin painajainen. 

Tämä oli kohtuullisen jännittävä kirja ja juoni oli aivan kelvollinen. Jotenkin vain jäi mielikuva että tarina oli vähän “ohut”, mutta ei kannata antaa sen pelästyttää sillä siitä huolimatta kirja oli ihan viihdyttävä.

Mielenkiintoinen kirja ulkomaantoimittaja Petri Sarasteen urasta kirjeenvaihtajana. Paljon on hän nähnyt ja kokenut vuosikymmenien varrella eri maissa ja erilaisissa tilanteissa. Kun me luemme lehdistä juttuja tai katselemme uutispätkiä kriisipaikoilta, ei sitä tule koskaan miettineeksi miten toimittaja on tuonkin jutun saanut aikaiseksi ja mitä hän on joutunut tekemään juttunsa eteen. 

Sarasteen ura on ollut täynnä vauhtia ja vaarallisia tilanteita. Monesti hän on joutunut käyttämään hyväkseen suhteita ihmisiin joihin hän on tutustunut vuosien varrella eri maissa jotta asiat ovat sujuneet. Monessa maassa missä hän on toiminut on rajoitettu vapaata tiedonkulkua joten toimittajan pitää olla aika terävänä siinä että mitä voi lähettää ja miten voi ehkä vähän kiertää niitä kulku- tai kirjoitusrajoituksia. Siinä missä toimittaja suuntaa tapahtumapaikalle, oli sitten kyse luonnonkatastrofista tai sotilaallisesta konfliktista, niin keskivertokansalainen ottaisi äkkiä suunnan juuri päinvastaiseen suuntaan.

Kannattaa lukaista tai kuunnella!

Facebook tekee sitä. Facebook tekee tätä. Facebook on ärsyttävä. Facebook ei näytä sitä mitä haluan nähdä. P*ska paikka ja mikään ei toimi mutta siitä huolimatta ihmiset roikkuvat siellä jatkuvasti. Miksi? Varmaankin siksi että jos sieltä lähtee niin kaikki kaverit eivät seuraa uuteen, ehkä parempaan mediaan. Näinhän kävi Google+:n kanssa, se tuli, oli hetken ja kuoli sitten oletettavasti käyttäjien puutteen takia. Facebook tuli “markkinoille” otollisessa hetkessä kun sosiaalinen media oli valmis lyömään itsensä läpi. 

Vuosien varrella olemme saaneet lukea erilaisia asioita Facebookin toiminnasta, muun muassa siitä miten Facebookia käytetään erilaisten laittomuuksien organisoimiseen. Tässä kirjassa mennään syvemmälle Facebookin kulttuuriin ja johtamiseen ja niiden vaikutuksiin näihin asioihin. Kirja perustuu monien tahojen haastatteluihin, mukaan lukien entisten ja nykyisten Facebookin työntekijöiden.

Facebook hankki aikanaan sekä Instagramin että Whatsappin ja kaikki nämä kuuluvat nyt samaan Meta konserniin missä Zuckerberg on täydellinen diktaattori hänen omassa virtuaalisessa valtakunnassaan. 

Vuosia Facebook on perustellut väärän ja halventavan informaation levittämistä sananvapaudella. Tässä Zuckerberg on mennyt vikaan, hän ei ymmärrä (tai halua ymmärtää) sitä että ilmaisunvapaus ei tarkoita sitä että mitä tahansa saa sanoa. Osa sananvapauden nimissä levitetystä tiedosta on selkeästi laitonta. Jopa täysin vääristellyt jä käsitellyt videot ovat olleet Facebookin mielestä sallittuja vaikka katsoja ei ole voinut tietää edes että kyseinen video olisi lokakampanjan väline.

Äärilaidoille niin oikealla kuin vasemmalla nykyinen konsepti on toimiva: he levittävät disinformaatiota ja vaikka se kuinka fact-checkillä todetaan vääräksi niin sillä ei ole näille väliä koska sananvapauden nimissä Facebook ei niitä poista. Kun ne toitottavat riittävän kauan valheellista sanomaa, aina joku tartuu siihen ja luulee että se on totta. Tämä tekee Facebookista ääriajattelijoille erittäin vahvan työkalun. 

Yksi merkittävimmista tapauksista on Venäjän jakama disinformaatio ja se miten Facebook suhtautui siihen. Tämä liittyi vahvasti 2016 USA:n presidentinvaaleihin. Facebookin algoritmit on rakennettu niin että ne voimistavat tiettyjä asioita ja tuovat niitä enemmän näkyville kaikille ja tätä hyödyntämällä myös Venäjän kätyrit pystyivät tehokkaasti levittämään disinformaatiota. Tuohon aikaan myös Trump oli suurin yksittäinen mainostaja Facebookissa mikä takasi sen ettei Zuckerberg halunnut puuttua oikeastaan mihinkään. 

Venäjä jatkoi samalla metodilla myös 2020 vaaleissa, mutta ehkä tässä vaiheessa kansa ja päättäjät olivat jo vähän enemmän hereillä siitä mitä on tulossa. Toisaalta kun katsoo nyt uutisointia Yhdysvalloissa niin ennen Trumpin valintaa aloitettu Venäjän kampanjointi kansakunnan kahtiajakoon on selkästi saavuttanut tavoitteensa. Trump oli Venäjän kannalta vain yksi hyödyllinen idiootti muiden joukossa, joskin asemansa takia erityinen. Facebookin ja nimenomaan Zuckerbergin asenne teki tämän osaltaan mahdolliseksi.

Tämä kirja on äärimmäinen esimerkki siitä miten raha voi vaikuttaa täysin järjenvastaisesti yrityksen toimintaan.  On jotenkin inhottavaa olla Facebookin asiakkaana, tai orjana, kun on tämän kirjan lukenut. Meta hallitsee käytännössä sosiaalista mediaa tällä hetkellä ja vain Twitter ja TikTok ovat vielä piikkinä lihassa. Viimeaikainen uutisointi Twitteristä paljastaa tosin että siellä on taustalla hyvin samankaltaista toimintaa ja toisaalta TikTok on Kiinan vakoiluohjelma. 

Vaikka on varmaankin tuhansia haaveilijoita jotka haluaisivat perustaa Facebookin kaltaisen yhteisön niin miljoonista taaloista huolimatta en tiedä onko se sen arvoista kuitenkaan. On täysin mahdotonta luoda sellaista maailmanlaajuista yhteisöä jonka voisi saada toimimaan ilman häiriköitä, disinformaatiota ja muita väärinkäyttäjiä. 

Helmetin valikoimasta poimin tällä kertaa kuunneltavaa fiktiota pyöräilyjä varten. Oletin ainakin tämän olevan fiktiota, mutta en voi olla varma etteikö Kyröllä olisi parempaa tietoa jostain meille muille näkymättömästä rinnakkaistodellisuudesta. 

Suomen kuningaskunta on tuhannen vuoden ikäinen. Kunkku, tuleva Suomen kuningas Kalle IV Penttinen, syntyy toisen maailmansodan jälkimainingeissa vuonna 1947. Suomi ei ole sotaan osallistunut, vaan rauha on säilynyt tässä maailman mahtimaassa. Muualla sen sijaan on kuohunut, Ruotsi on ollut mukana sodassa ja Norja on räjäyttänyt sodan viime metreillä vielä ydinpommin Tukholmassa. Ruotsi on taantunut pahasti ja ihmiset hukuttavat masennuksen viinaan ja tekevät itsemurhia. Suomessa syödään sen sijaan pullaa kun harmittaa. 

Suomi, entinen siirtomaavalta, on monessa asiassa maailman kärkimaa. Avaruustutkimuksessa Suomi on huippu, tenniksessä maailman ykkönen ja taloudellisesti Suomella menee loistavasti. Kuningashuoneen merkitys on laskenut ja kuninkaasta on tullut vain maan keulakuva.  

Liki lukutaidoton Kunkku ei ole oikein sopeutuva kuninkaalliseen elämään ja pitää sitä jokseenkin tylsänä. Jotain muutakin pitää elämän aikana tehdä, vaan siihen ei ole oikein mahdollisuutta. Silloin tällöin täytyy kuitenkin irroitella vastoin kuningashuoneen sääntöjä ja skandaaleja olisi tarjolla vähän väliä. Tämä aiheuttaa ongelmia kuningashuoneessa kun Kunkun toilailuja pitää peitellä ja kulissia ylläpitää.

Tarina hyppii nykyisyyden ja menneen ajan välillä sujuvasti. Vaikka tämä tuntuu alussa sekavalta, niin sitä se ei lopulta kuitenkaan ole. Kunkusta puhutaan eri nimellä eri ajanjaksoilla joten tämä pitää lukijan hyvin kärryillä. 

Kirja oli vähän turhan pitkä, perusvitsi ei jaksa kannatella tarinaa koko ajan vaikka erilaisia tapahtumia vyöryykin tasaisesti. Käytännön syistäkin tuli ongelmia sillä laina-aika on kaksi viikkoa ja yli 18 tunnin kirjan kuunteluun ei oma pyöräilytahti aivan riitä vaikka vähän nopeutettuna näitä kuuntelenkin.

Olen aikaisemmin lukenut Walter Isaacsonin kirjoista Steve Jobsin ja vähän aikaa sitten The Code Breakerin. Vaikka maalaustaiteesta en mitään ymmärräkään niin ajattelin lukaista tämänkin kirjan ihan vain sen takia että Isaacsonin kirjat ovat olleet hyvin kirjoitettuja, syvälle aiheeseen meneviä ja mielenkiintoisia. Eikä tarvinnut pettyä tämänkään suhteen. 

Kaikki toki muistavat Leonardo Da Vincin Mona Lisan, ehkä myös joitain muitakin maalauksia sekä hänen tekemiään suunnitelmia laitteista kuten lentävästä koneesta. Paljon muutakin kaveri ehti tekemään ja tämä kirja menee syvälle hänen elämäänsä ja uraansa. Tapahtumiin on perehdytty niin Leonardon omien muistiinpanojen, aikalaisten kertomuksien kuin muidenkin tutkimusten perusteella. 

Leonardo teki jatkuvasti muistiinpanoja tekemisistään, tutkimuksistaan ja muista tapahtumista. Hänen oma dokumentaationsa on niissä tuhansissa muistikirjan sivuissa joita on vielä tallella. On arvioitu että Leonardon muistiinpanoista on noin kolmasosa jäljellä, joten paljon tietoa on kadonnut matkan varrella. Toisaalta, Isaacson sanoi että kun hän teki Steve Jobsista kirjaa niin tämän sähköposteista ja sähköisistä dokumenteista ei ollut senkään vertaa jäljellä uran alkuvaiheilta. Eli paperiset muistiinpanot saattavat sittenkin olla luotettavampia. 

Leonardo oli erittäin kiinnostunut luonnosta, ihmisistä ja eläimistä. Lintuja hän havainnoi paljon ja selvitti sen perusteella myös lentämisen perusteet. Hän piirsi myös lentäviä koneita, mutta ei koskaan saanut niistä prototyyppejä aikaiseksi. Veden virtauksen tutkimiseen hän käytti paljon aikaa ja teki oikeita päätelmiä veden käyttäytymisestä. Hänen matemaattinen osaamisensa oli kuitenkin heikkoa joten hän ei osannut näitä asioita kertoa matemaattisesti vaan käytti visuaalisia menetelmiä.

Anatomian tutkimuksessa Da Vinci teki uraauurtavaa työtä. Hän suoritti ruumiinavauksia niin eläimille kuin ihmisille, selvitti lihaksien toimintaa, päätteli miten hermosto toimii, tutki sydämen toimintaa ja teki siitä ja veren virtauksesta aivan oikeita päätelmiä. Da Vinci ei kuitenkaan koskaan julkaissut tutkimuksiaan, häntä kiinnosti asiat vain itsensä takia. Tieteessä yksi tärkeimmistä asioista on julkaista tutkimustuloksia jotta tietoa pystytään kerryttämään miljoonista puroista tuleville sukupolville. Tämä ei häntä kiinnostanut, joten monet hänen anatomian ja fysiikan havainnoistaan jouduttiin keksimään uudelleen jopa vasta satojen vuosien kuluttua. 

Sotatekniikasta Leonardo oli hyvin kiinnostunut ja hän teki piirustuksia erilaisista sotaan liittyvistä välineistä mutta mikään niistä ei koskaan päässyt toteutukseen asti. Hän pääsi mukaan Cesare Borgian armeijaan sotilasinsinöörinä ja hän muun muassa arvioi eri linnoitusten vahvuuksia. Borgian sotataktiikka oli kuitenkin raaka ja Leonardo joka oli elänyt omassa lintukodossaan silloin kun oli haaveillut pääsystä armeijan palvelukseen käänsi tämän jälkeen kelkkansa ja lähti armeijasta. Yksi valmiiksi asti jalostunut asia tuolta ajalta oli ensimmäinen suoraan ylhäältä piirretty kartta jonka tarkoitus oli palvella sotilaita. Tästä piirtotavasta tuli myöhemmin vallitseva käytäntö. 

Taiteilijana Leonardo oli melkoisen boheemi. Hän kulki värikkäissä vaatteissaan ympäri kaupunkeja ja erottui hyvin joukosta missä ikinä olikin. Häntä ei niinkään liikuttanut raha, vaan hän teki mitä halusi. Tämä johti siihen että hän sai hyvin harvoin asioita valmiiksi. Jos joku asia ei jaksanut kiinnostaa loppuun asti, hän jätti sen kesken.

Koska Leonardo oli hyvin kiinnostunut optiikasta, hän toi sen myös maalauksiinsa. Hänellä oli  loistavia oivalluksia valojen, varjojen ja värien käytössä. Hän sai kuviin komiulotteisen vaikutelman sekä tiesi miten asiat pitää maalata riippuen niiden etäisyydestä kuvassa; valot ja värit olivat tässä suuressa roolissa. Hänelle oli hyvin tärkeää muuttaa esimerkiksi perspektiiviä tapauksissa joissa kuvaa katsottiin pääasiassa jostain poikkeavasta kulmasta. 

Mielenkiintoista kirjassa oli se miten hyvin asiat on käsitelty, mm. miten maalausteknisistä yksityiskohdista pystytään erottamaan kunkin taiteilijan kädenjälki. Itsellä kun ei ollut mitään käsitystä näistä asioista etukäteen. Yhtenä vertailukohteena oli aikalaisensa Michelangelo joka oli tietyissä asioissa jopa hänen kilpailijansa. Jopa minä kykenin erottamaan yksityiskohtia jotka erottivat näiden kahden mestarin taulut toisistaan. En varmaan näitä enää kuukauden päästä muista mutta tarttui tästäkin ehkä jotain mieleen. Louvreen täytynee mennä jossain vaiheessa käymään uudelleen ja katsoa tauluja ihan eri näkökulmasta kuin viimeksi siellä käydessä. 

Ihmiskunnan joukossa elää yksilöitä joiden vanheneminen hidastuu teini-iässä ja he voivat elää lähes tuhannen vuoden ikäisiksi. Tom Hazard on yksi heistä. Hän on syntynyt jo 1500-luvulla ja on ajan saatossa saattanut itsensä ja monet muut useasti vaaraan koska hän on erilainen. Hän ei koskaan näytä vanhenevan joten alkujaan häntä pidettiin jonkinlaisena paholaisena. Tästä johtuen hän on joutunut muuttamaan aina epäilyksien herätessä paikkakunnalta toiselle ja käyttämään eri nimiä. Nyt Tom on kyllästynyt tähän elämään. Hän on muuttanut uuden identiteetin turvin Lontooseen ja haluaa tavoitella vihdoinkin tavallista elämää.

Tom värvättiin 1800-luvulla mukaan yhteisöön jossa on samasta vaivasta kärsiviä ihmisiä. Yhteisö yrittää suojella kaikkia järjestämällä tarvittaessa uuden henkilöllisyyden ja antamalla rahaa kuluihin. Tämän kautta Tom yrittää myös etsiä tytärtään, jonka hän tietää olevan samanlainen kuin hän itse. Tytärtään hän ei ole nähnyt vuosisatoihin, eikä hän voi olla varma että tämä on vielä elossa. Mutta onko yhdistyskään vilpittömästi liikkeellä?

Kirjassa matkataan sujuvasti edestakaisin ajassa. Vaikka voisi kuvitella että pitkä ikä olisi jotenkin hienoa, niin sitä se ei ole tässä tapauksessa. Monenlaista tuskaa ja yksinäisyyttä mahtuu vuosisatoihin ja kirja on hienosti rakennettu kattamaan eri aikakausia, tapahtumia ja ihmisiä jotka ovat eläneet niihin aikoihin. Tämä toimi erittäin hyvin myös äänikirjana.