Satunnainen lukija

Tämä on jatkoa Terraksen Tallinnan tappajat teokselle, missä kerrottiin Viron rikollisuudesta sen itsenäistymisen jälkeen Neuvostoliiton hajottua. Tässä puidaan lisää Viron murhatapauksia.

Kirja ei yltänyt siihen samaan mitä ykkösosa, vaan tämä oli ehkä enemmän perinteisempi true crime kirja missä ruoditaan erilaisia murhatapauksia. Vieläkin on näkyvissä sitä Venäjän perintöä, mutta rikokset alkavat ehkä muuttua samankaltaisiksi hiljalleen kuin muuallakin Euroopassa (vai onko sittenkin päinvastoin?).

John le Carré teki pitkän uran kirjailijana. Ehkä vähän vähemmän tunnettu asia hänen urallaan oli hänen toimintansa vakoilijana Britannian MI6:ssa. Siitä oli ollut vain huhuja liikkeellä ennen kuin hän itse siitä vanhoilla päivillään kertoi. Tässä kirjassa hän kertoo urastaan (salaisuuksia paljastamatta) agenttina, diplomaattina ja sen jälkeen kirjailijana.

Kirja oli vähän sekavan oloinen, siinä oli mielenkiintoisia asioita hänen uransa varrelta mutta asioissa pompittiin vähän turhan paljon ja seuraaminen oli ainakin äänikirjana paikoin hankalaa. Hän kiersi maailmaa monessa roolissa ja kaikista löytyy joitain liittymäkohtia hänen kirjoittamiin kirjoihinsa.

Vaikka ihan mielenkiintoinen niin äänikirjan sijaan suosittelen kuitenkin perinteistä kirjaa.

Aleksi syntyi ja vietti lapsuutensa ja nuoruutensa Oulussa. Hän yritti elää niin normaalia lapsuutta kuin pystyi, mutta tumma ihonväri vaikutti kaikkeen. Kiusaaminen ja syrjintä jatkui koko kouluajan eikä jäänyt pelkästään siihen vaan samaa sai tuntea aikuisten osalta myös vapaa-ajalla. Hänestä tuli loistava uimari, mutta hän lopetti sen teininä. Peruskoulun jälkeen hän ei mennyt äidin toiveiden mukaan lukioon vaan eristäytyi muista.

Kun Aleksi täytti 18 vuotta, hän lähti suoraan Ranskaan ja värväytyi muukalaislegioonaan. Siellä puhut ja ymmärrät ranskaa heti alusta alkaen, ja jos et niin saat turpaasi. Viiden vuoden sopimusaika siellä oli kovaa aikaa, moni ei sitä kestänyt vaan pakeni kesken kaiken. Koulutuskauden jälkeen Aleksi kiersi myös sotimassa, muun muassa Afganistanissa. Muukalaislegioonan sopimuksen päätyttyä Aleksi palasi Suomeen ja kävi täällä pakollisen armeijan minkä jälkeen hän muutti Afrikkaan ja toimi siellä henkivartijana.

Ukrainaan hän lähti heti sodan alettua 2022, hän oli päättänyt auttaa pientä maata kun naapurimaa hyökkäsi raukkamaisesti sen kimppuun. Sota-aika ei ole sankaritarinoita ja juhlaa vaan kirjassa pääsee näkemään myös sen todellisuuden uutisten takana. Vaikka olet huippukoulutettu sotilas ja selviäisit ilman ulkoisia naarmuja, sisäiset vammat ovat pahoja.

Traumaperäinen stressihäiriö (PTSD) on tuttu ja yleinen sodassa mukana olleille ja siitä Aleksikin kärsi. Kuinka moni on tehnyt itsemurhan sen takia kun ei ole saanut apua? Kun hänen komennuksensa Ukrainassa oli ohi, hän sai apua vointiinsa. Aleksi ei ole lopulta mikään rauhallinen sielu joka asuu pitkään yhdessä paikassa, joten hän päätti että hän auttaa henkisellä puolella niin monia kuin mahdollista paikan päällä.

Tuomas Kyrö keräsi kirjan haastattelemalla Aleksia, hänen omaisiaan, sodassa mukana olleita ja muita tuttuja. Kertomus avaa hyvin Aleksin (tai Samulin mikä oli hänen syntymänimensä) menneisyyttä ja tapahtumia mitkä johtivat lopulta hänen ammattiinsa palkkasotilaana. Kannattaa lukea, ehdottomasti.

Tässä Ropposen minidekkarissa kertojan, jonka nimeä ei varmaan missään vaiheessa mainittu tai ei ainakaan jäänyt mieleen, veli Sepi oli murhattu omassa pienessä liikkeessään muutama vuosi aikaisemmin. Murhaajan henkilöllisyys oli jäänyt selvittämättä ja kertoja – kaupparatsu vaikka ehkä nimetön – oli jälleen käymässä veljensä haudalla.

Haudalle oli jätetty kolme enkeliä jotka kertoja nappasi mukaansa ja ihmetteli niiden taustaa sillä hän ei osannut yhdistää niitä mitenkään veljeensä. Hän lähti käymään Sepin lesken luona vähän kyselemässä kuulumisia ja ehkä urkkimassa asioita. Pikainen romanttinen seikkailu lähti tästä käyntiin ja sen jälkeen kirjan loppuratkaisu oli melko yllättävä.

Tämä oli helposti koirankusetuslenkillä kuunneltava opus sillä kesto oli vain vähän yli puoli tuntia.

Jokainen tietänee Uuno Turhapuron vaikka elokuvien pääasiallinen katsojakunta on alkanut jo vanhentua ja on jo vähintäänkin keski-ikäistä. Uunot olivat aikansa huumorileffoja eli aivot narikkaan ja katsomaan. Mitään syvällisempää analyysiä niistä ei tarvinnut kaivella.

Varsinaisia Uuno-leffoja tehtiin 19 kappaletta 31 vuoden aikana. Tässä kirjassa kerrotaan jokaisesta leffasta jotain, elokuvan juonesta, tekoprosessista ja ihmissuhteista taustalla mitkä kulloinkin vaikuttivat elokuvan tekemiseen tai jopa jonkun käsikirjoituksen hylkäämiseen kokonaan.

Kauheasti positiivista ei tässä kirjassa ole elokuvien laadusta kuten ei ollut aikanaan elokuva-arvosteluissakaan. Eihän ne mitään taiteellisia teoksia olleetkaan ja muutenkin melko halvalla tehtyjä. Jostain syystä kuitenkin Uunot kepittivät vuosittain teattereissa katsojamäärissä muut kotimaiset leffat 100-0, eli jotain on tehty oikein kriitikoiden kitinästä huolimatta.

Jos olet joskus Uunoja katsellut, et pitänyt niistä, haukuit niitä julkisesti mutta kuitenkin tykkäsit, tai julkisestikin tykkäsit niin yhtä kaikki tämä kirja on hyvä kertomus mitä siellä elokuvien taustalla tapahtui. Nyt jo edesmenneiden Pertti Pasasen, Ere Kokkosen ja Vesa-Matti Loirin välillä sompailtiin välillä parhaina kavereina ja välillä ei pitkiin aikoihin puhuttu keskenään. Monet intohimot olivat vastakkain elokuvan tekemisessä ja rahoittamisessa.

Komisario Kanerva käy tuttavansa kanssa vanhan diivan juhlissa. Homma menee mutkikkaaksi kun kutsuille kutsuttu mutta saapumatta jäänyt kuvanveistäjä murhataan ja tämän nuori malli on kateissa. Murhaan mahdollisesti syyllisiä on monia ja tuttavansa kanssa Kanerva alkaa ratkoa asiaa. 

Kun kuuntelin kirjaa, pisti korvaan muutama hassu sanavalinta, kuten puhelimen kuulotorvi. Vasta jälkeenpäin hoksasin että kirja on kirjoitettu 1944. Eihän nämä tiedot ole kirjastossa heti saatavilla varsinkaan äänikirjojen osalta vaan siinä komeilee julkaisuvuosi nimenomaan äänikirjalle. Tämä tietysti selitti monta muutakin asiaa kuten vähän vanhanaikaiset juonenkäänteet; miten poliisi voi pitää mukanaan siviilituttavaansa asiaa tutkittaessa. Yllättävän hyvin kirja toimi siitä huolimatta eikä aika ole syönyt terää kokonaan.  

Yksityisetsivä Kit Karisma saa toimeksiannon huolestuneelta oopperadiivalta Katriina Viisparralta jonka poikaa Jania on uhkailtu kirjeessä. Tämä itse ei ole niinkään välittänyt koko uhkauksesta, mutta äiti ei voi antaa asian olla. Äidin ehdotuksesta huolimatta Jan on kieltäytynyt jyrkästi sotkemasta poliisia asiaan mutta yksityisetsivän äiti saa ujutettua tutkimaan tapausta.

Jan Viisparta on paparazzi, joka on suistanut sivuraiteelle useammankin elämän kuvillaan kunnes itsekin erehtyi alkoholin ja huumeiden pariin. Nyt hän itse väittää päässeensä takaisin normaaliin elämään ja tekee jälleen töitä. Yllättäen Jan ammutaan kuitenkin kotonaan ja uhkaus muuttuukin murhatutkinnaksi.

Juoni kirjassa oli ihan hyvä, mutta kaikki hahmot tuntuivat heittävän jatkuvasti vähän vitsikkäitä kommentteja vaikka olisi ollut kuinka tukalassa tilanteessa mikä ei tuntunut oikein luontevalta.

Kukapa ei olisi halunnut joskus kirjailijaksi? Tämä kirja onkin sitten keino päästä suosioon ja kiinni tähtitieteellisiin rahakasoihin. Tai sitten ei. King kertoo itse (äänikirjassa itse lukijana) siitä mitä kirjoittaessa kannattaa huomioida, miten kannattaa kirjoittaa ja miten ei. Toisaalta hän myös kertoo kirjailijoiden työtavoista, joita on toki monia, mutta pääasiassa hän kertoo siitä minkä on itselleen havainnut hyväksi.

Kirja on karkeasti jaettu kolmeen osaan: ensimmäisessä osassa King käy läpi lapsuuttaan ja nuoruuttaan sekä aloittavan kirjoittajan näkökulmasta että myös omapäisen ja omalla tavallaan villin pojan kannalta. Toinen osa on itse asiaa, eli mitä kirjoittamisessa on olennaista ja mitä hän itse on hyväksi havainnut. Kirjan kirjoittaminen keskeytyi 1999 hänen jouduttuaan auton yliajamaksi kävelylenkillään ja kun hän jatkoi sitä, tuli myös tämä kolmas osa kirjaan joka kertoi onnettomuuden jälkeisistä tapahtumista.

Bonuksena tässä uudehkossa äänikirjassa on Stephen Kingin ja hänen poikansa Joe Hillin keskustelu yleisötapahtumassa muutaman vuoden takaa. Joe Hill on myös kirjailija ja tuo tunnin keskustelu on itse asiassa todella hauskaa kuunneltavaa.

Siim Liivik syntyy Virossa, silloin vielä Neuvostoliiton kansalaiseksi. Neuvostoliitto siirtyy historiaan ja lopulta myös Siim muuttaa äitinsä kanssa Suomeen. Siimin siteet pysyvät lujina myös kotiseudulle vaikka hänen varsinainen asuinpaikkansa tuon jälkeen onkin Suomi.

Junnuna ei ole helppoa olla ulkomaalainen. Niin koulussa kuin vapaa-ajalla saa hän kuulla taustastaan. Onneksi hän on ekstrovertti ja urheilusta innostuneena myös fyysisesti riittävän vahva mikä takaa hänelle lopulta hyväksynnän uuden kotimaansa kaveripiireihin.

Kirjassa käydään läpi Siimin elämää lapsesta aikuiseksi, hänen urheilutaustaansa Itä-Helsingin kiekosta IFK:hon ja sen jälkeen moneen muuhunkin seuraan. Itse muistan hänet siltä ajalta parhaiten kun hän pelasi Espoossa ja ehkä kirjan ärsyttävimmät kohdat löytyvätkin siitä 2011 HIFKin mestaruusajalta sillä Blues oli se säälipleijareista aina finaaliin asti taistellut joukkue, mutta finaalit menivätkin sitten täysin ohi. Liekö bensa ollut loppunut jo siinä vaiheessa.

Liivik käy myös ulkomaan kiertueella, junnuna hän käy pelaamassa Amerikassa ja oppii sieltä uudenlaisen asenteen peliin ja myös sattumoisin elämään sillä hän innostuu lukemaan ihmisen psykologiasta. Urallaan hän ehtii pelaamaan niin Ruotsissa kuin Itävallassakin. Kirja antaa sen kuvan että jossain vaiheessa palo siihen pelaamisen ympärillä tapahtuvaan joukkueen mukana elämiseen hiipuu ja hän päättää lopulta laittaa luistimet naulaan.

Kirja päättyy siihen kun Liivikin kiekkoura päättyy. Sen jälkeen Liivik on edelleen tuttu monelle muun muassa liigakiekon kommentaattorina, usein kaukalon laidalla haistelemassa tunnelmaa vaihtoaitioiden tuntumassa. Toivottavasti hän jatkaakin tuossa roolissa, mielestäni erittäin sopiva ja sanavalmis tyyppi siihen.

Michael MacDougall on lääkäri joka turhautuu omassa työssään ensiavussa ja päättää lähteä Kongoon Afrikkaan vapaaehtoistyöhön auttamaan köyhiä ja sairaita. Palattuaan komennukselta, hän ei ole enää entisensä kaikkien näkemiensä ja kokemiensa tapahtumien takia. Hän haluaa tehdä jotain enemmän, paljon enemmän.

Puhtaan veden pula on yksi suurimmista Afrikan ongelmista ja siihen hän päättää tarttua. Hän käyttää ensin kaikki mahdolliset keinot mitä voi kerätäkseen lisää varoja Afrikkaan, mutta todettuaan sen mahdottomaksi hän päättää ryhtyä epätoivoiseen tekoon. Hän uskoo tarkoituksen pyhittävän keinot. Kaikki ei mene hänen suunnitelmiensa mukaan tälläkään kertaa ja nyt hän joutuu pahoihin vaikeuksiin.

Tämä oli tasapainoinen kirja alusta loppuun vaikka joissakin kohdissa mennään vähän turhan yksityiskohtaisiin kertomuksiin kuten häneen liittyvässä oikeudenkäynnissä. Silloin tuli mieleen että ehkä jotain olisi voinut jättää poiskin tai ainakin lyhentää. Mutta yhtä kaikki, hyvä kirja alusta loppuun.