Author: Petri Laari Page 4 of 22

Kukapa ei olisi kuullut Pate Mustajärvestä ja Popedasta. Jos et ole, sivistä itseäsi. Popeda perustettiin 1977 Tampereella, nousi Suomi-rockin huipulle ja jatkaa vahvaa uraansa edelleen. Suvivirren sijaankin on ehdotettu Popedan ”Pitkä, kuuma kesä” -biisiä koulujen päättäjäisiin joten lienevät kappaleetkin useimmille tuttuja.

Jonkinasteiseksi pettymykseksi luettakoon kirjailijan toteamus kirjan alussa että tämä kirja ei ole paljastuskirja sillä ura jatkuu vielä. Paljastuskirjan aika on vasta myöhemmin.

Kirjan tarina kulkee lapsuuden puuhista musiikin pariin ja pitkään uraan Suomen viihdemaailman huipulla. Harva – tai ei kukaan – uskoi että musiikista olisi elättämään poikaa, joten vanhemmatkin ohjasivat Paulia etsimään ammatin itselleen. Ja kun hän lopulta oli koulun käynyt, oli äitikin tyytyväinen että sitten kun musiikki ei enää tuo leipää pöytään on joku ammatti millä elättää itsensä. Tässä vaiheessa ei kukaan vielä aavistanut mitä tuleman pitää.

Paljon on Pate ehtinyt urallaan tehdä, teatterista alkaen. Itselle ei nämä aikaisemmat vaiheet eivätkä musiikin ulkopuoliset aktiviteetit olleet mitenkään tuttuja, joten oli kiva päästä pikkaisen pintaa syvemmälle tähänkin puoleen.

Pauli vaihtaa Popedan Pate-roolinsa omaksi itsekseen kun hän matkaa mökille Mustajärvelle. Siellä ei tarvitse ylläpitää roolia vaan voi olla oma itsensä. Pieni yksityiskohta oli Retu-koira jonka luulot itsestään suurena vahtikoirana tuovat mieleen meidän omat koirat. Kovasti haukutaan mutta – toisin kuin Retulla kultaisena noutajana – meidän koirilla ei ole edes massapelotetta. Harva nyt pelkää tuollaista alle neljäkiloista karvapalloa joka ryntää portille isottelemaan.

Tämä kirja olisi toiminut paremmin (omasta mielestäni) jos se olisi kirjoitettu minä-muodossa. Nyt tuli välillä häiritsevä olo kuin Pauli olisi itse kertonut itsestään kolmannessa persoonassa. Ehkä johtuen räväkämpien paljastusten puutteesta, tämä kirja antaa myös vähän ohuen vaikutelman, vain pintaraapaisu Paulin elämästä. Mutta sanoisin että kannattaa tämä silti lukea. Ja mielenkiinnolla jäämme odottelemaan sitä todellista paljastuskirjaa.

En ole aikaisemmin yhtään Nousiaisen kirjaa lukenut, mutta olemme tässä katselleet kesän mittaan muun muassa “Pitääkö olla huolissaan?” -sarjaa MTV:ltä ja Nousiaisen tuolla kylvämä huumori pisti minut lainaamaan tämän kirjan. Täytyyhän tämä tarkistaa onko letkautukset samaa luokkaa myös kirjassa.

Sami on jo nelikymppinen mies joka potee biologisen kellon tikittämisen tuskaa. Tässä tapauksessa sitä kelloa ei ole varattu vain naispuolisille henkilöille vaan myös mies voi tuskailla asian kanssa. Hän ei ole löytänyt pysyvää parisuhdetta eikä sellaista ole näköpiirissä. Hänellä on taipumuksena kierrellä totuutta ja kertoa vähän sitä mitä naiset haluaisivat kuulla, mutta se ei pitkän päälle kannata ja suhteet tyrehtyvät yleensä nopeasti. Hänen kaverinsa Pesonen on myös vähän samankaltaisessa tilassa. Pesosella ei oikein ole naisjutut onnistuneet, joten hänenkin elämänsä on luisumassa käsistä vaikka vasta nelikymppinen onkin. Mutta odottamattomia asioita voi sattua.

Samin siskolla Hennalla sen sijaan on parisuhde, mutta lasta ei näy eikä kuulu, ei vaikka hoidoissa käydään, ollaan muka stressittä ja noudatetaan kaikkia mahdollisia ja mahdottomia ohjeita. Hänen miestään Esaa ei juuri nappaa nämä lapsettomuushoidoissa käymiset ja kun joutuu vielä spermanäytteitä antamaan niin se jo menee hänen mukavuusalueensa ulkopuolelle. Samin ja Hennan äiti Seija sen sijaan urkkii jatkuvasti milloin mahtaisi olla jälkikasvua luvassa, mutta se menee lähinnä Hennan hermoon joten heidän välinsä ovat jatkuvasti kireät.

Kirjassa seikkailevat myös prätkäjengi jota Sami joutuu yhden äkkipikaisen teon jälkeen pakenemaan, poliisi jonka hampaisiin Samikin ajautuu vieläpä muutamalla eri tavalla sekä Samin kaveri Markus jonka vaimo on lähtenyt masentuneena lätkimään ja jätti Markuksen kolmen pienen lapsen yksinhuoltajaksi. Tutuksi tulevat tässä yhteydessä myös lastenvaatemerkit ja lastenhoidolliset metodit.

Keskeisessä roolissa kaikkien kirjan hahmojen seassa on myös Pintaremontti-blogi jossa Sini kertoo hänen upeasta elämästään mahtavan aviomiehen rinnalla. Mutta mikä mahtaa olla totuus tämän blogin takana?

Monia osaltaan vaikeitakin aiheita on saatu mahdutettua tähän kirjaan ja niitä käsitellään hellästi huumorilla mitään peittelemättä ja ketään säästämättä. Kaiken kaikkiaan tämä on ihan hulvattomasti kirjoitettu kirja ja muutamaan kertaankin sain repeillä ihan ääneen. Tämä kirja ei varmaan sovi kaikille, mutta itse tällaisesta huumorista pidän joten minun puoleltani varaukseton lukusuositus tälle!

Vaimonsa syövälle menettänyt toimittaja David Raker alkaa rakentaa itselleen uutta uraa vaimonsa toiveesta. Hän pakenee uuteen tekemiseen ja ryhtyy yksityisetsiväksi toimenkuvanaan etsiä kadonneita ihmisiä.

Eräänä päivänä hänen vanha ystävänsä Mary tulee pyytämään apua sillä tämä oli vakuuttunut että oli nähnyt vuosi sitten kuolleen poikansa Alexin juuri pari kuukautta aikaisemmin. Poika oli lähtenyt omille teilleen jo useita vuosia aikaisemmin eikä hänestä ollut kuulunut mitään. Vuosi sitten poliisi oli kuitenkin tunnistanut pahoin autokolarissa palaneen miehen ruumiin Alexiksi ja tämä oli heidän puoleltaan merkinnyt yhden tapauksen ratkaisua. Mary ei kehdannut ilmoittaa näköhavainnostaan poliisille sillä eihän häntä kukaan uskoisi. Hetken epäröityään David ottaa tehtävän vastaan, mutta hänellä ei ole aavistustakaan millaiseen vyyhteen hän tulee sekaantuneeksi.

Kivasti rakennettu dekkari missä juonenkäänteitä riittää ja mielenkiinto säilyy alusta loppuun saakka. Yllätyksiltäkään ei voi välttyä.

1991 olin alkuvuoden armeijassa ja loppuvuonna jatkoin opintoja silloisessa Teknillisessä Korkeakoulussa Otaniemessä. Lama vyöryi päällemme ja tulevaisuus näytti kovin epävarmalta. Esko Ahon kirja kertoo tapahtumia tuota lamaa edeltävältä ajalta ja avaa sitä miksi tähän lähes katastrofaaliseen tilanteeseen lopulta päädyttiin. Hän tuli pääministeriksi juuri tuolloin vuonna 1991 ja joutui suoraan keskelle ongelmavyyhtiä joka oli jo kovaa vauhtia rampauttamassa Suomen taloutta.

1980-luvun loppupuolella rahamarkkinat avautuivat ja valuuttalainaa otettiin surutta kun sitä sai paremmin kuin kotimaista rahaa. Ennen sitä olivat tehneet lähinnä ulkomaankauppaa käyvät yritykset, mutta nyt tätä mahdollisuutta käyttivät hyväkseen myös ihan yksityiset ihmisetkin. Tähän sisältyi valtava riski jos markkaa olisi ryhdytty devalvoimaan. Valtio julkisesti puhui vakaasta markasta joten vähän aikaa tilanne säilyi hyvänä ja riskejä ei haluttu tiedostaa. Rahaa riitti ja velaksi ostettiin asuntoja, autoja ja osakkeita.

Naapurissakin tapahtui: 1980-luvun puolivälin jälkeen Gorbatsov lanseerasi glasnostin, joka tässä yhteydessä tarkoitti avoimuutta politiikkaan mikä oli varsin mullistavaa kun ajatellaan Neuvostoliiton historiaa. Suomi oli tuolloin vielä osittain Neuvostoliiton talutusnuorassa ja kun glastnost oli etenemässä niin toivottiin että asiat tulisivat muuttumaan ja Suomesta tulisi oikea länsimaa. Tosin viimeiseen asti osa poliitikoista oli todella varovaisia kun Neuvostoliiton tapahtumien jatkosta ei pystytty ennustamaan juuri mitään. Neuvostoliiton talous oli kuralla ja tämä alkoi näkymään myös Suomen vientiteollisuudessa jonka pääasiallinen kauppakumppani itänaapuri oli. Kun Neuvostoliitto lopulta hajosi niin vienti tyrehtyi täysin, korvaavaa kauppakumppania ei näin äkkiä mistään löytynyt ja kuten Aho kirjassaan sanoi, vientituotteet olivat sellaisia etteivät ne mihinkään muualle kelvanneetkaan.

Samassa yhteydessä ay-liikkeet elivät vielä kasinotalouden huumassa ja puhuivat älyttömistä palkankorotuksista vaikka merkit talouden taantumasta olivat jo selviä. Näiden kaikkien tapahtumien summana Suomen talous romahti, työttömyys kipusi huippuunsa ja monet ihmiset ja yritykset kärvistelivät jättimäisten valuuttalainojensa kanssa kun Suomen markka lopulta päästettiin kellumaan ja sen arvo romahti. Kyyti oli kylmää.

Moni asia kirjasta oli tuttua ja osa palautui mieleen lukiessa. Tässä kirjassa oli kuitenkin hienosti sidottu kaikki tapahtumat yhteen jotka summana vaikuttivat lopulta laman syvyyteen 1990-luvun alkupuolella. Mikään yksittäinen tapahtuma ei olisi aiheuttanut vastaavaa notkahdusta, huonoa tuuria oli meillä.

Näin jälkikäteen hävettää myöntää mutta nimi Anders Wiklöf ei sanonut minulle mitään kun kirjan kirjastosta lainasin. Puolustaakseni itseäni sanon että se oli minun avustajieni vika ja sysään syyn heidän niskoilleen. Sehän on maan tapa. Nämä kaksi nelijalkaista karvapalloa ei ole minua asiasta valistanut vaikka heitä olen ulkoiluttanut, ruokkinut ja rapsutellut siinä toivossa että he jossain vaiheessa avaisivat minulle asioita. No, ovathan nämä rakkaat koissulit opettaneet minulle paljon muita asioita vaikka talouselämä on jäänytkin puuttumaan.

Mutta asiaan. Kirja kertoo hienosti ahvenanmaalaisen Anders Wiklöfin, muurarin ja hierojan pojan tarinan työläisperheen kasvatista Pohjoismaiden suurimman yhden henkilön omistuksissa olevan yrityksen (Wiklöf Holding Ab) omistajaksi. Kirjan pituus tietysti rajoittaa yksityiskohtiin menemistä, mutta luulen että tämä kirja ei olisi kärsinyt pidentämisestä vaan mielenkiintoisia yksityiskohtia olisi saatu mahdutettua paljon lisää. Tämä nyt on vain oma mielipiteeni, mutta se johtuu ehkä siitä että tähän kirjaan todellakin uppoutui ja olisin halunnut tietää lisää kaikista matkan käänteistä.

Nuoruus Wiklöfillä oli vallaton. Veljensä kanssa he keksivät erilaisia koiruuksia ja poliisikin kävi kotona usein raportoimassa poikien erinäisistä tempauksista. Se ei kuitenkaan tuntunut veljesten menoa haittaavan. Heidän äitinsä sokeutui melko nuorena ja sillä oli oma vaikutuksensa lastenkin kehitykseen kun he joutuivat ottamaan enemmän vastuuta jo nuorella iällä. Wiklöf nosti esille yhtenä isona asiana sen että hän oppi paremmin keskustelemaan asioista kun kotona piti aina kertoa tarkemmin mitä milloinkin oli tapahtunut.

Wiklöf sai nuorena miehenä ajatuksen Mersujen myymisestä Ahvenanmaalla, mutta Ålandsbankenista ei lainaa sitä varten herunut. Kuka olisi uskonut tällaisen nuoren juipin mahtipontisiin suunnitelmiin? Tästä suivaantuneena Wiklöf päätti “kostaa” pankille ja perusti hylkäyksestä huolimatta liikkeensä. Monien vaiheiden jälkeen liike alkoi menestyä ja hän alkoi myös sijoittaa saamiaan rahoja muualle, mm. varustamotoimintaan. Yhtenä merkkipaaluna hän piti sitä että “kosto” onnistui ja hän onnistui pääsemään suurimmaksi yksittäiseksi omistajaksi Ålandsbankenissa joka oli hänen suunnitelmansa aikanaan melkein pystynyt torppaamaan.

Kirja tuntui menevän hieman pröystäilyn puolelle kun puhuttiin julkkistutuista sekä poliitikoista joiden kanssa Wiklöf oli tekemisissä. Muun muassa Björn Borgin tuttavuus tuli hyvin selville ja sitä käsiteltiin melko pitkä pätkä eri yhteyksissä. Mutta sallittakoon tämä. Minulla ei ole yhtään julkkistuttua ja poliitikoistakin tunnen vain pari jotka eivät päässeet edes kunnallisvaaleissa läpi. En myöskään omista pankkeja saati sitten varustamoita edes yhden osakkeen vertaa.

Toisaalta Wiklöf on toiminut hyvin anteliaasti. Hän on perustanut Itämerisäätiön (Ålandsfonden för Östersjöns framtid) ollessaan huolissaan Itämeren tulevaisuudesta ja se on toiminut jo yli 30 vuotta Itämeren hyväksi. Toisaalta hän on tukenut vahvasti urheilua, muun muassa jalkapalloa ja hän on myös järjestänyt Ahvenanmaalla konsertteja ja muuta toimintaa jotta saa antaa jotain takaisin kotisaarensa asukkaille. Itsellään hänellä on mittava taidekokoelma mikä koostuu lähinnä pohjoismaalaisten taiteilijoiden töistä.

Politiikkaan hän otti kirjan lopussa vahvasti kantaa. Julkisten palveluiden yksityistämistä hän kritisoi kovin sanoin, esimerkkinä tapaus vanhustenhuollosta jossa yksityinen yritys käytännössä kurmuutti vanhuksia liian vähäisillä hoitajamäärillä ja työvuorolistoihin keksittiin vain ylimääräisiä nimiä jotta kaikki näyttäisi hyvältä. Yrityksen johtajat ja vastuuministerit selvisivät tästä kuin koira veräjästä. Miksi yritykset saavat jatkaa toimintaansa vain lupaamalla parantaa asioita tulevaisuudessa? Tässä hän arvosteli myös toimittajia jotka hänen mukaansa eivät tehneet sitä työtä mitä heidän olisi pitänyt tehdä eli tonkia syvällisesti taustoja. He lähtivät mukaan tähän keskusteluun hoitajamitoituksista ja niiden kymmenesosaprosenteista unohtaen tosiasiallisen tehtävänsä.

Veronkiertoa, kauniimmalla nimellä verosuunnitteluna tunnettua varakkaiden aktivismia, hän kritisoi voimakkaasti. Itse hän sanoo maksaneensa veronsa aina kotimaahansa koska sillä ylläpidetään hyvinvointivaltion toimintaa. Toki hän ottaa kantaa myös esimerkiksi perintöveroon jonka hän näkee ainoastaan ajavan pienten ja keskisuurten yritysten omistuksen ulkomaille sillä perillisillä ei yleensä ole varaa maksaa perintöveroa vaan he joutuvat myymään yrityksen pois. Rahaa Suomessa on valitettavan vähän, joten ostaja löytyy usein ulkomailta. Ulkomaisella omistajalla ei ole taas samanlaisia intressejä pyörittää toimintaa pienessä Suomessa ja he joskus jopa sulkevat yrityksen jotta saavat yhden kilpailijan pois markkinoilta.

Kaiken kaikkiaan tämä oli hyvin kirjoitettu kirja ja ainakin minä pidin kovasti tutustumisesta tähän varsin monipuoliseen kaveriin. Kuten sanoin, syvemmällekin olisi voinut yksityiskohdissa mennä, mutta olihan tämä kuitenkin hienoa luettavaa. Tai kuunneltavaa sillä kuuntelin tämän äänikirjana. Pääasiassa tämä toimi hyvin äänikirjanakin, mutta muutamassa kohdassa olisin halunnut kelata sivuja taaksepäin jotta olisin saanut palautettua jotain yksityiskohtia mieleen, se nyt ei pyörän selässä ollut mahdollista.

Ehdoton lukusuositus jos tämänkaltaiset henkilötarinat kiinnostavat!

Liettualainen pikkukriminaali Bernandas salakuljettaa tavaraa venäläisen gangsterin laskuun. Hänellä ei ole aavistustakaan mitä lastina on eikä hän saa sitä tutkiakaan. Ihme kyllä, huumekoirat rajalla eivät reagoi hänen autoonsa, joten hän pääsee ajamaan ilman häiriöitä Norjan rannikolle sovittuun tapaamispaikkaan. Mutta ongelmat alkavat kun yhteyshenkilö ei saavukaan paikalle ja hän joutuu talvipakkasessa murtautumaan yhteyshenkilön mökkiin.

Toisaalla vanha opettaja murhataan raa’asti kotonaan. Anton Brekke Oslosta määrätään tutkimaan tapausta. Tapauksessa on monia kummallisuuksia eikä järkevää syytä murhaan löydy millään. Kun tapausta on aikansa tutkittu alkaa erilaisia asioita paljastumaan opettajasta sekä myös hänen vanhoista oppilaistaan. Lopulta myös Bernandas kytkeytyy tapaukseen.

Tämä oli ihan hyvää luettavaa, joskin se edellinen lukemani Fjell oli ehkä kuitenkin parempi.

Rannalta löytyy murhattu nainen. Kristiina Elo saa tapauksen tutkittavakseen juuri palattuaan sairaslomalta. Tapauksella on monta mahdollista tekijää ja pari tapaukseen liittyvää ihmistä jotka eivät oikein tahdo pysyä totuudessa. Samalla niskaan hengittää Elon varsinaisen pomon sijainen joka haluaa saada tämän tapauksen ratkaistua ennen kuin sijaisuus päättyy.

Murhatun naisen naapurustossa asuu kyttääjä jolla on näköhavainto murhaillalta, mutta hän päättää käyttää tätä tietoa muuhun kuin poliisin auttamiseen. Kun tapausta oikein käännellään niin joidenkin ihmisten taustalta löytyy myös vanha kuolemantapaus missä tutkinta päättyi oletettuun itsemurhaan. Oliko sekään itsemurha ja liittyykö tuokin kuolema jotain kautta tähän nyt tapahtuneeseen murhaan?

Tämä oli ihan perusdekkari eikä tarjonnut juuri mitään erikoista. Ei pahaa sanottavaa kuitenkaan ja se oli hyvää kuunneltavaa pyöräillessä. Toimi myös äänikirjana.

Harvey Metcalf oli jo nuorena päättänyt rikastua. Lähtökohdat tähän eivät olleet mairittelevat ja hän lähti köyhistä olosuhteista kapuamaan ylöspäin. Kuten yleensä, vähän hämärämmillä puuhilla rikastui nopeasti ja kun rahaa lopulta oli riittävästi, pystyi sitä tekemään lisää jopa rehellisillä keinoilla. Mutta hämäräbisnestä hän ei suostunut lopettamaan missään vaiheessa, olihan se tuottoisaa.

Öljybuumin ollessa pahimmillaan Pohjanmerellä, hän iski kiinni yhteen monista pienistä öljy-yhtiöistä ja hankki sen omistukseensa. Hän ryhtyi valonarkoihin puuhiin saadakseen myytyä osakkeensa hyvällä voitolla. Samaa aikaisemmin toiminutta kaavaa käyttänen, hän sai värvättyä neljä melko varakasta miestä maksamaan ylihintaa osakkeistaan pistämällä sopivasti huhuja liikkeelle ja myymällä samalla omia osakkeitaan. Mutta tällä kertaa hän otti uhreikseen väärät miehet.

Huijattu nelikko löysi toisensa ja pisti aivoriihen pystyyn lähteäkseen omilla keinoillaan perimään rahoja takaisin. Heillä oli monipuoliset taustat: lääkäri, professori, taidekauppias ja aatelinen. Näistä lähtökohdista he pystyivät kehittelemään värikkäitä suunnitelmia miten he voisivat huijata rahojaan takaisin. Tapahtumat seurasivat toisiaan, maat vaihtuivat ja suunnitelmat kehittyivät. Siinä samassa raha vaihtoi omistajaa. Vaikka suunnitelmat olivat melkein vedenpitäviä, mukaan mahtui melkoisia yllätyksiä mitä kukaan ei ollut osannut odottaa ja koko suunnitelma vaarantui.

Lopussa kuitenkin, niin seisoiko kiitos vai mikä olikaan lopullinen tulos? Jätetään se tässä nyt auki. Kirja oli varsin viihdyttävä ja toimi kohtuullisen hyvin myös äänikirjana.

Obama kirjoitti tämän kirjan kolmekymppisenä 1990-luvulla, joten hän oli vielä kaukana siitä mihin hän oli lopulta päätymässä, USA:n presidentiksi. Hän toimi kirjaa kirjoittaessaan lakimiehenä eikä ollut vielä edes haaveillut senaattorin tehtävästä johon hänet myöhemmin valittiin. Barack syntyi Havaijilla 1961, äiti oli valkoinen, Kansasista kotoisin oleva nainen ja isä Kenialainen joka oli tullut opiskelemaan USAan ja jonka tarkoituksena oli myöhemmin palata takaisin Keniaan viemään tietotaitoa kehittääkseen omaa maataan.

Barack kasvoi Havaijilla ja asui muutaman vuoden Indonesiassa kun hänen äitinsä meni uudelleen naimisiin indonesialaisen miehen kanssa hänen isänsä muutettua takaisin Keniaan. Havaiji oli rotujen sulatusuuni, joten kaikkein pahimpia rotukysymyksiä ei hänelle tullut vastaan mutta hän joutui kuitenkin taistelemaan niistä asioista säännöllisesti. 1960 ja -70 lukujen aikaan tosin oltiin hyvin lähellä vielä näitä rotuerottelun aikoja, joten sitäkin sai maistaa monella tavalla. Opiskelemaan New Yorkiin Columbian yliopistoon Obama päätyi Kalifornian kautta.

Kirja keskittyy alkuosaltaan pitkälti hänen omaan elämäänsä värillisenä ja sen mukanaan tuomiin ongelmiin. Kun hän kasvoi nuoreksi aikuiseksi, hän käytti paljon aikaa siihen että hän havainnoi mitä yhteiskunnassa tapahtui ja miten rotu vaikutti siihen miten jouduit elämääsi elämään. Tietyllä tavalla hän eli kuitenkin etuoikeutettua elämää jo varhaisista ajoista alkaen mutta hänellä oli jatkuvasti halu auttaa kaikkia muita minkä hän myös teki siirtäen oman etunsa syrjään.

Tässä vaiheessa kirja vähän jämähti paikalleen, hänen toimistaan järjestöihmisenä / vetäjänä (“organizing” – mikä on tarkka käännös, en tiedä) kerrotaan pitkään ja hartaasti. Toki tässäkin on mielenkiintoisia asioita mitä on tapahtunut hänen elämässään ja mitkä ovat varmasti vaikuttaneet myös pitkälle tulevaisuuteen, mutta näitä olisi voinut tiivistää aika paljon.

Kirjan loppupuolella Obama matkustaa Keniaan (80-luvulla) kun hän haluaa tutustua omiin sukulaisiinsa joita hän joko ei ollut nähnyt koskaan tai tavannut vain satunnaisia kertoja kuten sisartaan. Tässä vaiheessa kerrotaan paljon hänen isänsä ja isoisänsä toimista ja elämästä Keniassa. Tämä on ehkä kirjan kaikkein vaikuttavin osio. Siinä kerrotaan millaista elämä oli ennen valkoisen miehen saapumista ja miten heidän saapuminen maahan muutti koko järjestelmää perinteisestä afrikkalaisesta enemmän silloiseksi länsimaiseksi. Valitettavasti kovin mairittelevaa kuvaa ei tästä tule vaan heidän pitkään vaalitut perinteet maanviljelystä, maan omistuksesta jne. hävisivät. Tässä sukelletaan myös hänen isänsä elämään isoäidin sekä muiden sukulaisten kertomana. Hänen isänsä kuoli melko nuorena auto-onnettomuudessa Keniassa. Elämänsä aikana hän oli päässyt vaikuttamaan merkittävässä asemassa Kenian johdossa mutta hän oli nähnyt myös sen nurjan puolen kun hän yhtäkkiä joutuikin epäsuosioon jolloin käytännössä hän menetti kaiken.

Tämä oli todella hyvin kirjoitettu kirja mutta kuten sanottua, sitä olisi voinut lyhentää paljon sisällön siitä kärsimättä. Kirja oli PDF-versiona, joten siitä ei pystynyt tarkistamaan sanoja on-line sanakirjasta suoraan kirjasta kuten e-pub versioista Libbyssä voi tehdä ja laiskuuden vuoksi en viitsinyt käyttää aikaa tarkistaakseni niitä jostain nettisanakirjasta. Obama käyttää hyvin monipuolista kieltä, joten sanatasolla joskus hävisi pieniä yksityiskohtia, mutta kokonaisuuteen se ei onneksi vaikuttanut.

Kertomuksia Helsingin Punavuoren eli Rööperin kulta-ajoista(?) 1950-luvulta lähtien. Harri Nykänen on koostanut kirjaan tarinoita niin konnilta kuin poliiseiltakin jotka olivat tuohon aikaan aktiivisia. Tom Sjöberg, tuo lestinheittäjä, pornokauppias ja nyrkkeilypromoottori (muiden aktiviteettien ohella), on vahvasti ollut mukana tekemässä tätä kirjaa. Hän aloitti viinanmyynnin setänsä apulaisena jo 12 vuotiaana ja eteni siitä sitten vaiherikkaan elämänsä aikana moneen muuhun liiketoimintaan. Laittomaan sekä lailliseen.

Noihin aikoihin Rööperissä toimi vielä tehtaita, mm. Nokia ja Airam, ja alueen asukkaat olivat pääasiassa tehdastyöläisiä. Ylimääräistä rahaa ei kenelläkään juuri ollut mikä johti siihen että sitä ryhdyttiin tekemään laittomilla keinoilla. Tuohon aikaan viinanmyynti oli hyvin kannattava bisnes. Jossain vaiheessa 60-luvun lopulla Rööperin porukka otti haltuunsa myös Tukholman viinakaupan.

Hauskana yksityiskohtana kirjassa mainittiin että pimeän viinan myynnille keskioluen vapauttaminen oli paha isku. Viinan myynti loppui kuin seinään. Ja kun tämä tieto tulee itse liiketoiminnan pyörittäjien suusta niin tuskin tarvitaan kummoisiakaan tutkimuksia siitä oliko myynnin vapauttaminen aikanaan oikea vai väärä ratkaisu. Alkoholia sai joka tapauksessa, oli se sitten laittomasti hankittua tai ei.

Myöhemmin kuvioihin tuli mukaan huumeet ja alun “reilu meininki” konnien ja poliisin välillä alkoi lipsua. Kuten kirjassa sanottiin, niin aikanaan rikolliset tiesivät että hommassa on riskit ja jos jäi kiinni niin se oli vain työtapaturma. Poliisille siitä ei kannattanut vihoitella. Mutta ajat ovat sittemmin muuttuneet.

Kirja oli hyvä ja oli hauska päästä vähän tämän alamaailman metkuihin mukaan vaikka näin vuosikymmenien kuluttua. Kuuntelin tämän äänikirjana mutta siihen tämä ei oikein soveltunut. Tarinat oli rakennettu aina tietyn asian ympärille johon sitten useat kertojat oli ympätty peräkkäin. Kertojan nimi sanottiin aina kun kertoja vaihtui, mutta usein sen unohti hetken kuluttua tai sitten se meni kokonaan ohi. Paperiversiossa pystyy aina vilkaisemaan taaksepäin jos sattui jotain unohtamaan, mutta äänikirjassa ei paluumahdollisuutta ole varsinkaan kun samalla pyöräilee. Jossain vaiheessa luovuin yrityksistä pysyä mukana kuka kertoi ja kuuntelin vain juttuja. Lopulta tämä oli se paras ratkaisu.