Luettuja kirjoja, katsottuja leffoja ja sarjoja

Author: Petri Laari Page 1 of 22

66/2021: Christian Rudder, “Dataclysm”

Christian Rudder oli aikanaan perustamassa OkCupid deittipalvelua vuonna 2004. Palvelu on kasvanut vuosien varrella yhdeksi merkittävimmistä alan yrityksistä. Heidän menestyksensä perustui siihen että kaikki neljä perustajajäsentä olivat matemaatikkoja ja he käyttivät tätä tietotaitoa hyödyksi kun he “mätsäsivät” käyttäjiä toisiinsa. 

Työnsä sivutuotteena hän halusi julkaista myös kirjan mikä kertoo siitä mitä kaikkea kerätyllä datalla voidaan tehdä ja minkälaisia analyysejä saada aikaiseksi. Muutamaa valittua esimerkkiä lukuunottamatta kaikki data pysyy nimettömänä myös hänelle itselleen. Nämä muutamat esimerkit on kysytty käyttäjiltä itseltään että voiko näitä käyttää kirjan tekemisessä. 

OkCupidissa on lukematon määrä kysymyksiä käyttäjien lempiväreistä etnisyyteen ja myös käyttäjien mielenkiinnon kohteista. Dataa on siis todella paljon saatavilla. Kirjassa pyöritellään mielenkiintoisia analyysejä siitä millaisista ihmisistä erilaiset ihmiset ovat kiinnostuneita, mm. Ikä, sukupuoli, etnisyys, jne. Useissa tapauksissa tulokset ovat hämmästyttävän selkeitä. 

Oman datan lisäksi hän analysoi myös vähän muiden palvelujen dataa, mm. Twitterin lyhyistä viesteistä ajateltiin alussa että ne tappavat kielen, mutta se on osoittautunut vääräksi. Ihmiset käyttävät edelleen rikasta kieltä vaikka tekstit ovat lyhyitä. Mielenkiintoista on myös se että asuinalueet vaikuttavat todella paljon näihin kirjoituksiin. Toisaalta, mielenkiintoinen yksityiskohta oli että esimerkiksi maanjäristyksen tapahtuessa Twitterin viestejä analysoimalla voidaan saada erittäin nopeasti tietoon mille alueille tuho on iskenyt pahiten ja minne pitäisi avun toimittaminen keskittää ja kaikki tämä paljon ennen kuin perinteisiä kanavia pitkin. 

Mutta tämän pitemmälle en lähde analysoimaan analysointikirjaa vaan jätän sen kunkin itsensä luettavaksi. Jos on kiinnostunut joko yleistajuisesti kirjoitetuista analyyseistä tai ylipäätään sosiaalisen median palveluiden mahdollisuuksista käyttää keräämäänsä dataa, niin tämä kirja on erittäin hyvä antamaan tuntuman siitä mitä kaikkea tiedoilla voidaan tehdä. 

65/2021: Jarkko Sipilä, ”Suljetuin ovin”

Komisario Takamäen asunto palaa ja se paljastuu äkkiä tuhopoltoksi. Mitää syytä tälle ei löytynyt mutta epäilyt olivat että joku halusi kostaa Takamäelle jonkin aikaisemman tapahtuman. Kukaan ei kuitenkaan tuntunut keksivän mikä voisi olla taustalla.

Kun kolleega Anna Joutsamo joutuu murhayrityksen kohteeksi ja toinen kolleega Suhonen sotkeutuu KRP:n huumetutkimuksiin on selvää että nyt on käynnissä kosto-operaatio. Asiat näyttävät toisistaan riippumattomilta, mutta jossain syvällä on yhteys ja kun asiayhteydet alkavat selvitä, ei voida enää välttyä ruumiiltakaan.

Tämä oli hyvin koukuttavasti kirjoitettu ja koko ajan jäi odottamaan mitä tapahtuu seuraavaksi. Kuuntelin tämän äänikirjana ja siinä se toimi erittäin hyvin.

64/2021: Michael J. Fox, “No Time Like the Future”

Michael J. Foxin tarina hänen sairastumisestaan Parkinsonin tautiin ja elämisestä sen kanssa. Hän tuli julkisuuteen sairaudestaan jo 1991, vain vähän aikaa Back To The Future III -elokuvan jälkeen. Tämä kirja sivuaa hänen uraansa vain vähän, lähinnä niissä kohdissa missä sairaus on vaikuttanut hänen työhönsä. Teksti on aika rankkaa tarinaa elämästä sairauden kanssa ja kaikista käänteistä mitä matkan varrella on tapahtunut. Positiivisella asenteella hän on kuitenkin pystynyt pääsemään kaikesta eteenpäin.

Vaikka aihe oli vakava, oli kirjassa kuitenkin paljon huumorin kautta esitettyjä asioita ja positiivisia kokemuksia vuosien varrelta. Kirja kokonaisuudessaan jäi ehkä vähän ohueksi odotuksiini nähden, monia asioita olisi voinut kertoa vähän laveammin.

Äänikirjan lukijana oli itse Michael. Parkinsonin takia oli välillä vaikea saada selvää hänen puheestaan joka puuroutui silloin tällöin. Tästä huolimatta en olisi vaihtanut lukijaa, sillä hänen itsensä lukemana se toi kuitenkin kirjan viestin paljon lähemmäksi kuin jos sen olisi lukenut joku muu.

63/2021: Markku Salomaa, “Tarza – Pasifistin odysseia voimapolitiikan maailmassa”

Tämä on aika järkyttävää luettavaa siitä miten rähmällään Suomi oli Neuvostoliiton ja mikä pahinta, on edelleen Venäjän suuntaan. Vähintäänkin hupaisa ajatusmaailma on Halosella (ja muutamalla muullakin vasemmistopoliitikolla) että rauha tulee kun ei ajattele sotaa. Georgiassa ja Krimillä varmaankin naurettaisiin tälle ajatukselle ellei tämä olisi koitunut heidän kohtalokseen. Ruotsi on myös osin samalla linjalla, mutta he ovat kuitenkin todenneet etteivät tule Suomea auttamaan kriisin hetkellä. Tosin ei heilläkään ole lihaksia millä tulla auttamaan, sillä heidänkin puolustusvoimat on karsittu minimiin.

Vaikka tästä on ollut jo tietoa aikaisemminkin, niin Halonen on esimiehenä ollut aivan jotain muuta kuin mitä ulkokuori on viestittänyt. Ulkokuorikaan ei ollut valtion johtajan mukainen vaan muumimammamainen. Siinä vaiheessa kun lehdistö ja muut urkkijat olivat näkymättömissä, Halonen olikin sitten tyrannimainen ja ilkeä johtaja.

Osin kirjan jutut ovat ennestään tuttuja ja oma takapuolituntuma on kertonut kirjan viestin jo aikaa sitten, mutta onhan se silti melkoinen kokemus lukea jutut avattuna ja yhdistää etenkin Halosen toiminta näihin lähihistorian tapahtumiin.

Tarja Halosen ulkoministeri- ja presidenttiaika on ollut käsittämätöntä omaan pesään kusemista kun on haluttu viedä Suomea entistä enemmän sosialistiseen/kommunistiseen suuntaan. Hänen kyvyttömyytensä hallita kokonaisuuksia tuli moneen kertaan esille kirjassa ja hän halusi keskittyä lähinnä omiin juttuihinsa kuten sukupuolivähemmistöjen asiat ja ihmisoikeudet (tosin nekin varauksella, Venäjän ja Kiinan ihmisoikeusrikkomuksiin hän ei puuttunut).

Halosen ja muiden vasemmistolaisten harmiksi kommunistiset maat lakkasivat olemasta 1990-luvulla ja Suomi jäi ainoaksi saarekkeeksi jossa oikeasti yritettiin vielä puhaltaa kommunismin hiillokseen jos siitä vaikka nousisi vielä liekki. Muut itäisen Euroopan maat menivät oikealta Suomen ohi niin että heilahti. Kun Neuvostoliittoa ei ollut, Suomen sosialismiin taipuvaiset ihmiset ottivat Venäjän ja Putinin palvonnan kohteeksi. Tämän teki selkeästi myös Halonen, joka ei pahaa sanaa sanonut Venäjän tai edes Kiinan toimista ihmisoikeuksien suhteen mutta muun maailman toimintaan hän otti kärkkäästi kantaa.

Putinin Venäjä on menossa takaisin vanhaan suuntaan missä diktaattori vie maata sodasta sotaan (sekä todelliseen että taustalla käytävään informaatiosotaan jonka uhrina Suomikin parhaillaan kituu) ja tämähän sopii meidän vasemmistolle. Lopetetaan vaikka oma armeija kokonaan ja leikitään sitä että rauha vain pysyy. Faktahan on kuitenkin se että maassa tulee aina olemaan armeija. Joko oma tai jonkun muun. Todellisuus ympärillä kertoo jostain muusta kuin rauhaisasta elosta täällä Euroopassa mutta sitä ei vasemmisto suostu tai kykene näkemään vaan he kulkevat laput silmillä kohti tuhoa ja yrittävät viedä koko Suomen samaa tietä perikatoon.

Tässä kirjassa saavat Halosen lisäksi osansa myös kovin suomettuneen oloinen Mauno Koivisto, todellinen neuvostomallin kannattaja Kalevi Sorsa, Erkki Tuomioja ja – niin – siinä sivussa vielä myös Sauli Niinistökin vaikka on hieman yrittänyt tuupata Suomea takaisin länsimaiselle linjalle. Monen muunkin poliitikon toimia arvioidaan samalla tavalla joista useimmat ovat vasemmiston edustajia, mutta myös oikealta on löytynyt aikanaan niitä jotka ovat pokkuroineet Moskovaan päin.

Tällä hetkellä elämme kuitenkin monimuotoisemmassa maailmassa kuin kylmän sodan aikana. Silloin oli selkeä asetelma itä vastaan länsi. Nyt meillä on muitakin ulottuvuuksia tässä ihmeellisessä maailmassamme joiden kanssa joudumme painimaan.

Kirja oli ihan hyvin kirjoitettu ja ymmärsin että se on tehty tutkimuksena. Jos näin on, niin kirjassa on kuitenkin ehkä vähän liikaa näkyvillä kirjoittajan asenne joissain kohdissa ja ne olisi ollut hyvä karsia pois jottei se kuulostaisi paikoin (katkeralta?) vuodatukselta. Toki, ainahan kirjailija jättää oman jälkensä teokseen. Mutta tässä tapauksessa ihan asiapohja ilman ylimääräistä kommentointia ja tiettyjä sanavalintoja olisi riittänyt tuomaan nämä oleelliset asiat esille.

Erinomaista luettavaa ja sopisi pakolliseksi luettavaksi vaikkapa nykyiselle hallitukselle. Joskaan he eivät varmaankaan kykenisi tätä ikinä sisäistämään koska kulkevat niin sulkeutuneena oman ideologiansa kuplaan.

PS: Tuomiojasta lohkaistu sanonta kyllä hymyilytti ja jäi mieleen: “Mannertenvälinen monikärkinahjus”.

62/2021: James Lee Burke, “Varjojen maa”

Dave Robicheaux toimii etsivänä Louisianassa. AY-pamppu ristiinnaulittiin neljäkymmentä vuotta sitten ja tämän tytär on nyt yllättäen palannut kotikonnuilleen. Kaikki ei ole kuitenkaan hautautunut historiaan ja Dave lähtee selvittelemään voisiko taannoiseen murhaan saada vielä selvyyttä. Yllättäen asiasta tietävät eivät juuri halua siitä puhua.

Tarina on kaiken kaikkiaan rakennettu hyvin, mutta jostain syystä varsinkin alkupää oli vähän sekavan oloista enkä oikein tiennyt että mikä liittyi mihinkin. Tai edes mikä oli kirjan varsinainen juoni. En ollut lukenut kirjan “takakantta” sillä lainasin tämän juuri pyöräilemään lähtiessäni, joten lähdin täysin kylmiltäni liikkeelle sekä pyöräilyn (en alkulämmittele – enkä varsinkaan venyttele jälkikäteen, se on vanhempien ihmisten hommaa) että kirjan lukemisen suhteen.

Äänikirjana tämä toimi mielestäni aika huonosti. Minulle tuli mieleen välillä äänenpainoista että lukija on ruotsinkielinen (pakko tarkistaa näin jälkikäteen, Christian Sandström Vaasasta) ja hän käytti puhekielenomaista lähestymistä myös näissä kertovissa osioissa mikä pisti korvaan. Osin johtuen kirjan kirjoitustyylistä mutta myös lukemisen tauottamisesta – tai sen puutteesta – varsinkin keskustelujen seuraaminen oli vaikeaa.

Kaiken kaikkiaan ihan ok dekkari, mutta en nostaisi tätä keskitasoa korkeammalle omista lukemistani kirjoista.

61/2021: Brenda Chapman, “Cold Mourning”

Kauan aikaa sitten reservaatissa mies nappaa kaksi tyttöä autoon. Lily ja Kala kokevat kauhunhetkiä miehen kyydissä mutta saavat kuitenkin kaappaajan lopulta tapettua. He tietävät että he joutuvat vaikeuksiin riippumatta siitä että oliko heillä hyvä syy tappaa mies, joten he työntävät miehen jokeen. Tämän jälkeen he eivät enää puhu tapauksesta eikä heitä koskaan yhdistetä löytyneeseen ruumiiseen.

Vuosien kuluttua Kala Stonechild siirtyy Ontarion poliisista Ottawaan murharyhmään. Hän perustelee siirron halullaan siirtyä vähän toisenlaisiin tehtäviin mutta hänellä on tausta-ajatuksenä etsiä lapsuudenystävä käsiinsä jonka hän tietää asuvan Ottawan alueella. Hän joutuu kuitenkin saman tien mukaan mutkikkaaseen murhatapaukseen jota hän ryhtyy ratkomaan omien etsintöjensä ohella.

Moni asia on kuitenkin vuosien varrella muuttunut ja lapsuudenystävien elämät ovat lähteneet aivan toisiin suuntiin ja nämäkin asiat alkavat selvitä hiljalleen tarinan edetessä. Mutta voiko lapsuuden ystävyyssuhteita vielä uudelleenlämmittää vuosien kuluttua?

Äänikirjana tämä toimi jotenkin huonosti. Häiritsevät yksityiskohta oli että usein kun siirryttiin toiseen tapahtumapaikkaan niin henkilöt mainittiin vain kerran nimeltä jonka jälkeen tähän viitattiin vain “hän”. Jos missasit sen hetken siinä kuunnellessa, meni jonkin aikaa ennen kuin tiesi kenestä mahtoi olla kyse. Muuten kirja oli ihan hyvä.

60/2021: **** ja Angelika Leikola, “Suo, kuokka ja Hollywood”

Angelika Leikola, Kity-koira ja Angelikan mies *) kertovat tässä muutostaan kylmästä Suomesta Kalifornian aurinkoon. Matkalla on aivan uskomattoman tuntuisia tapahtumia ja he kertovat niistä realistisesti mutta pieni pilke silmäkulmassa koko ajan. En voinut itselleni mitään mutta välillä oli pakko hirnua ääneen ja kun kuuntelin tätä pyörälenkeillä niin aina oli joku tietysti kantamalla. Hävetti. Ja isosti. Ai shatana, tuota sanaa inhoan ja sitä viljeltiin kirjassakin jonkin verran. Hyi.

Kirjassa oli paljon kommelluksia erilaisten asioiden kanssa ja faktaa siitä millaista elämä Yhdysvalloissa oikeasti on. Ihan perusasioissa tuntuu että Suomessa (ja Euroopassa) olemme valovuoden edellä. Tai puolitoista. Joskus tuntuu että siellä ollaan juututtu ihastelemaan 1800-luvulla keksittyjä ihmeellisiä asioita ja ne ovat siellä edelleen kova juttu. Tai ainakin se riittävän hyvä juttu ettei viitsi ainakaan tehdä mitään elettä sen suuntaan että muutettaisiin paremmaksi. Joskus voisi olla hyvä vilkaista mitä oman maan rajojen ulkopuolella tapahtuu.

Ehkä se ruoho siellä Atlantin toisella puolella on kaukaa katsottuna vihreää, mutta lähempää tarkasteltuna asiat voivat olla jotain muuta. Niin, kirjassa tästä ei ollut mainintaa, mutta siellä on tapana kuivilla seuduilla myös maalata kellastunutta nurmikkoa vihreäksi kun kasteleminen on kallista. Ai—van, kaikkia asioita ei tällainen Joe Average voi vaan ymmärtää mutta youtubesta löytyy aiheesta ihan videoitakin.

Perheen Kity-koiran ylpeydestä hänen keksiessään uusia vitsejä (joo, hänhän ne on kaikki keksinyt) ja hymyilystä kerrotaan kirjan loppupuolella. Vähän itsekin tuossa kohtaa hymyilin, meidän uusin tulokas Brandon (Bichon Bolognese, kolmas karvapallo meidän perheessä) on myös kova hymyilemään. Tätä ei varmaan kukaan usko, mutta kun Brandon juoksee innoissaan kohti, huulet kohoavat suupielistä niin että hampaat näkyvät ja häntä heiluu ja meidän Ming maljakot saavat kyytiä (á 250.000€). Niin herttaista hymyä ei toista ole joten kärsimme rahalliset vahingot mielellään.

Suosittelen kirjaa estottomasti kaikille. Tämä kirja antaa taser iskun minun huumorihermoon mikä aiheutti kouristuksenomaista hihitystä. Ei varmaan taas uppoa kaikille, mutta ei tarvitsekaan. Me muut sen sijaan tarvitsemme tällaisia kirjoja.

*) No niin (pun intended). Jos olet lukenut kirjan tiedät miksi olet nyt tässä kärkkymässä sitä toista (vai kolmatta) kirjailijaa. Mies on Ismo Leikola, stand-up koomikko ja multitalentti, varmasti Suomen tunnetuin koomikko maailmalla. Edes Uuno Turhapuro ei ole pystynyt pitämään asemiaan tässä Ismon vyörytyksen alla. Maailmallahan Uunoa ei tunne kukaan. Ja Ismo – jos tämän luet niin tule käymään, tarjoamme meidän koiran hymyn. Oluet saat tuoda itse.

59/2021: Elisabeth Stubb, “Leo Mechelin”

En ollut koskaan varsinaisesti pohtinut Mechelininkadun nimihistoriaa kunnes kaveri kerran lykkäsi Leo Mechelinistä kertovan kirjan käteeni. Kyseisestä herrasta ei minulla ollut mitään aikaisempaa käsitystä mutta jos kaverin mukaan on nimetty katu niin on siinä varmaan jotain mielenkiintoista takanakin. Otinpa siis tuon kirjan luettavaksi. Tämä kirja on Elisabeth Stubbin väitöskirjastaan kirjoittama vapaamuotoisempi tarina joka mielestäni kertoo erittäin hyvin Leo Mechelinin elämästä ja urasta sopivan tiiviissä muodossa.

Mechelin oli liberaali ja vaikutti Venäjän alaisessa Suomessa 1800-luvulta aina 1900-luvun alkuvuosiin asti. Hän yritti edistää toimillaan Suomen valtiopyrkimyksiä ja taisteli venäläistämistä vastaan. Ennen kaikkea hän ei suostunut siihen että Suomi olisi vain Venäjän maakunta miten jotkut venäläiset halusivat nähdä Suomen aseman vaan hän halusi että Suomi säilyttää ja mieluummin vahvistaa 1809 Venäjän ja Ruotsin välisessä rauhassa sovittua asemaa. Melkoisen tärkeää toimintaa näin jälkikäteen katseltaessa ajassa taaksepäin.

Mechelin väitteli tohtoriksi 1870-luvulla ja toimi mm. Helsingin kaupunginhallinnossa, säätyvaltionpäivien edustajana sekä senaattorina. Hän oli vahvasti ajamassa naisten äänioikeutta Suomeen mikä myös onnistui aikanaan. Hän oli myös pasifisti ja rauhan edistäjä, hän hahmotteli jo 1900-luvun alussa Euroopan Unionia mutta totesi sen olevan vielä saavuttamattomissa oleva ajatus. Sen sijaan hän edisti vahvasti sitä että Eurooppa toimisi yhtenäisenä rintamana kohti muuta maailmaa jolloin vaikutusvaltaakin olisi enemmän ja sotilaallisten konfliktien riski pienenisi. Hän halusi tätä kautta tuoda mm. kasvua ja vakautta Afrikan siirtomaihin säästämällä sotilasbudjeteista ja sijoittamalla säästyneet rahat infrastruktuurin rakentamiseen näissä siirtomaissa.

Tämä oli mielenkiintoinen ja nopealukuinen kirja. Ensimmäinen fyysinen kirja muuten taas vähään aikaan mikä aiheutti näin ikänäön (huokaus) omaavana vähän vaikeuksia löytää riittävästi valaistu lukupaikka. Joko tähänkin pitää alkaa kiinnittää enemmän huomiota vai siirtyä pelkästään e-kirjoihin? Näön huononemista en myönnä. Vaikka paperikirjoilla on puolensa niin kai tätä tilannetta voisi verrata 1800-luvun hevosiin ja sen jälkeiseen siirtymään autoihin. Moni varmaankin oli sitä mieltä että hevosia ei voi korvata kulkupeleinä mitenkään, mutta toisin kävi lopulta. Eivät ne hevoset minnekään hävinneet, mutta niiden rooli muuttui liikenteessä tyystin toiseksi. Näin käy varmasti jossain vaiheessa myös paperikirjoille: eivät ne tule mihinkään häviämään kokonaan, mutta niiden rooli tulee muuttumaan erilaiseksi. Sähköinen versio tulee viemään voiton aikanaan ylivoimaisten ominaisuuksiensa takia. Ja nyt sammutan kiinalaisen kristallipalloni ja kerron vielä tässä vaiheessa mukana roikkuville lukijoille että tästä kirjasta jäi tunne että tämä itselle tuntematon aukko sivistyksessä on nyt paikattu. Suosittelen ehdottomasti Suomen historiasta kiinnostuneille. Ja muillekin yleissivistyksen nimissä.

58/2021: Denise Rudberg, “Vaarallinen yhteys”

Kolmen ruotsalaisen naisen tarina toisen maailmansodan aikaisista tapahtumista heidän ollessaan Ruotsin puolustusvoimien palveluksessa. Tositapahtumiin perustuvassa kirjassa naiset toimivat armeijan tiedusteluyksikössä salattujen viestien purkajina. Heidän taustansa olivat hyvin erilaisia, yksi rikkaasta perheestä, toinen varsinaisessa työssään professorin piikana ja kolmas oli paennut aikaisemmin Saksasta Ruotsiin. Heidän elämänsä linkittyvät kuitenkin ajan saatossa täysin toisiinsa. Heidän laitoksellaan oli myös valmistumassa salauksenpurkulaite jolla pystyttäisiin purkamaan saksalaisten salattuja viestejä ja se helpottaisi Ruotsin toimintaa Saksan painostuksen alla.

Vaikka tämä oli hyvin kirjoitettu oli kuitenkin koko ajan tunne että mentiin eteenpäin käsijarru päällä. Koko ajan odotti että ehkä kohta tapahtuu jotain isompaa, mutta näin ei vain tapahtunut. Lopulta kirjassa ei ollut juuri toimintaa ja aika meni vähän erilaisten tapahtumien yksityiskohtaiseen kertomiseen. Varsinaisessa juonessa olisi ollut potentiaalia, mutta sen eteneminen jäi lopulta aika kevyeksi. Tämä otsikon vaarallinen yhteys oli kyllä esillä, mutta sekään ei oikein matkan varrella ottanut tulta alleen. Kirja tuntui myös loppuvan vähän kesken. Ehkä tositapahtumiin perustuva tarina ei sittenkään antanut riittävästi puhtia tähän tai sitten kirjailija jätti käyttämättä oman vapauden maustaa tarinoita.

57/2021: Jere Laine, ”Sota 2016 – Venäjän hyökkäys Suomeen”

On kevät 2016 ja vapun juhlinta on käynnissä. Mainostoimiston työntekijä Juhani Teräs on saanut potkut työpaikastaan ja miettii kohtaloaan ja ehkä seuraavaa siirtoaan. Kavereiden kanssa pidetään kunnon vapputenutukset alkoholin voimalla.

Suomessa on rauhallista ja kesä tekee tuloaan mutta samalla Afrikassa soditaan ja siellä on kiinni niin USA:n kuin Euroopan sotilaita. Nyt yllättäen Venäjä saa päähänsä että he haluavat Suomen satamia käyttöönsä. Jostain kumman syystä tällainen järjestely ei Suomelle kelpaa mutta Venäjä on USA:n hiljaisella tuella päättänyt ottaa satamat haltuunsa vaikka väkisin ja samalla kostaa aikaisemmat muka kokemansa vääryydet.

Venäjä on jo vuosia harrastanut informaatiosodankäyntiä ja levittänyt disinformaatiota mihin Suomi ei ole kyennyt vastaamaan. Vääriä uutisia on päässyt leviämään liikaa maailmalle ja käsitykset siitä että Suomi on hankala naapuri on pesiytynyt syvälle ihmisten mieliin joten Venäjän uhittelua Suomelle ei maailmalla katsota pahalla. Ansaitseehan tuo pieni maanvaiva opetuksen.

Teräksen alkoholinhuuruinen työttömänä oleskelu loppuu lyhyeen sillä hänet kutsutaan reservistä palvelukseen, yliluutnantin natsoille tulee käyttöä ja hänestä tulee komppanian päällikkö. Toki konjakkipullot seuraavat mukana. Bonuksena vielä hänen entinen pomonsa joka antoi hänelle potkut tulee samaan komppaniaan hänen alaisekseen.

Suomen haluttomuus neuvotteluihin on riittävä syy Venäjälle käynnistää hyökkäys Suomeen ja sen he toteuttavatkin. Nopea Suomen miehitys ei kuitenkaan onnistu aivan suunnitelmien mukaan, sillä täällä on vastassa edelleen pieni mutta sitkeä armeija huolimatta materiaalipuutteista joka johtuu ylenpalttisista säästötoimista: kyllähän armeijan toiminnasta voidaan säästää kun meillä on täällä lintukodossa niin rauhallista.

Krimin tapahtumien jälkeen tämä on pelottavan uskottava tapahtumaketju eikä lukeminen ollut ihan pelkästään viihdyttävää vaan pisti miettimään että mihin kaikkeen jotkut valtiot voivat olla valmiita turvatakseen taloudellisia etujaan.

Kirja on hyvin kirjoitettu ja vilisee paljon yksityiskohtaista informaatiota sodankäynnistä sekä hyökkäys- että puolustustaktiikoista. Taistelukohtaukset ovat hyvin todenmukaisia ja raadollisia. Kirjailija Jere Lahdella on luonnollisesti loistavat taustatiedot aiheesta sillä hän on eläkkeelle jäänyt kapteeni joka on toiminut mm. erilaisissa rauhanturvaoperaatioissa sekä kouluttajana Suomessa.

Page 1 of 22

Powered by WordPress & Theme by Anders Norén