Author: Petri Laari Page 1 of 20

Viktor Orban ja hänen johtamansa Fidesz puolue nousi valtaan Unkarissa 2010 toistamiseen 1990-luvun yhden vaalikauden jälkeen. Sen jälkeen se ei ole vallasta luopunut ja keinot vallan säilyttämiseksi ovat olleet demokratian kannalta vähintäänkin arveluttavia.

Kun Fidesz pääsi valtaan 2010 niin se on alkanut järjestelmällisesti hankkia omistukseensa (tai lähipiirin omistukseen) tiedotusvälineitä. Se loi tilanteen missä käytännössä kaikki informaatio mitä kansalaiset kuulevat on heidän omaa propagandaa. Tämän ainoa tavoite on muokata mielipiteitä Fideszin politiikan mukaisiksi. Oppositiolla ei ole todellista mahdollisuutta julkaista mitään.

Koko vaalijärjestelmä on 2010 jälkeen rakennettu niin että Fideszillä ei ole tappiosta haittaa. Vähän yli 40% ääniosuudella se sai hamuttua parlamenttiin yli 2/3 enemmistön. Tämä takaa sen että kaikki lainsäädäntö, perustuslakia myöten, on Orbanin käsissä ja tätä mahdollisuutta käytetään säälimättä hyväksi.

Oikeusvaltion periaatteisiin kuuluu että jokainen on yhdenvertainen lain edessä, mutta Fideszin hallitsemassa Unkarissa tämä ei pidä paikkaansa. Puolueen liehittelijät pääsevät vähällä, heidät oikeuskäsittely ohjataan sopivien tuomareiden luokse ja näin he pääsevät hyvin vähällä rikoksistaan. 

EU:lle haistatetaan pitkät, raha kelpaa mutta ohjeet ja määräykset ei. En ymmärrä miksi Unkaria ylipäätään pidetään mukana EU:ssa, sillä se on läpeensä mätä Stalinistisesta Neuvostoliitosta oppinsa edelleen ammentava korruptoitunut viemäri. EU on käytännössä täysin kyvytön Unkaria kohtaan, päätökset tapahtuvat EU:ssa hitaasti ja Orban pystyy muokkaamaan lakia sopivasti aina kun EU:lta on tulossa jotain määräyksiä tai vaatimuksia. EU:n tukirahat ohjataan Fidesz-puoluetta lähellä oleville tahoille ja se kohde mihin raha on tarkoitettu jää aina ilman.

Jos olen tiennyt pitkään että Unkari on pahassa tilanteessa, niin tämän kirjan jälkeen huomaa että todellisuus on vieläkin pahempi. Kuten Kari Enqvist kirjoittaa HS:n kolumnissaan, käynnissä on maailmalla laajemminkin demokratian rappio ja monella muulla valtiolla saattaa olla edessä sama tilanne kuin mitä Unkarissa on meneillään nyt. Katsotaan vaikka seuraavaksi mitä Trump saa Orbanin ohjeilla aikaiseksi USA:ssa seuraavan vaalikauden aikana.

Lokakuun 11. päivä vuonna 2002: uutisissa levisi tieto että Myyrmannin kauppakeskuksessa Vantaalla on tapahtunut räjähdys. Muistan hetken kun tämä tapahtui. Sitä en muista varmasti mistä sen kuulin tai luin, mutta väittäisin että luin sen netistä. Noihin aikoihin olin vielä paljon IRCissä, joten sieltä sai ehkä viimeisimmät tiedot mitä julkisuuteen tuli.

Ensimmäiset uutiset vihjasivat siitä että esiintyvän pellen kaasupallojen täyttöön tarkoitettu kaasupullo olisi räjähtänyt. Ei mennyt kuitenkaan aikaakaan kun selvisi että räjähdyksen oli aiheuttanut pommi. Myös suhteellisen nopeasti selvisi että pommin oli paikalle tuonut 19-vuotias Petri Gerdt. Tämä, vähän syrjään vetäytyvä nuori opiskeli kemiaa ja oli aikaisemminkin harrastanut räjähteiden tekemistä ja räjäyttämistä syrjäisillä alueilla.

Kirjassa käydään vielä kertaalleen, kahdenkymmenen vuoden kuluttua tapahtuneesta, läpi tapausta ja haastatellaan onnettomuudessa loukkaantuneita. Se mikä on varmasti monelta unohtunut tapauksen jälkeen on että loukkaantuneet saivat pitkäaikaisia vammoja, joista osa ei toivu koskaan.

Tapauksen varsinainen syy on jäänyt epäselväksi. On ilmeisen epätodennäköistä että Gerdt olisi halunnut räjäyttää pommin ihmisten keskellä ja tappaa itsensä. Todennäköisempää on että hän oli asettanut ajastimen niin että roskakoriin asettamansa pommi räjähtäisi vasta myöhemmin yöllä. Mutta jokin meni vikaan tuhoisin seurauksin.

Tämä haastatteluista tehty kirja ei välttämättä ole mikään herkullinen lukukokemus kirjana. Äänikirja se olisi saattanut olla parempi sillä puhekielen mukaan kirjoitetun tekstin lukeminen on vähän haastavaa. Mutta yhtä kaikki, tämä palautti mieleen noita tapahtumia mitä ei ole syytäkään unohtaa. Räjähdyksen pitkäaikaisvaikutukset olivat minultakin menneet aikanaan täysin ohi, mutta tästä kirjasta sai hyvän kuvan siitä millaisia vaikutuksia yksittäisellä tapauksella on moneen syyttömään vuosien jälkeen.

Raskolnikov, entinen opiskelija kuten hän itseään nimitti, asui vuokralla Pietarissa. Hänen vuokranantajansa oli melko armollinen sillä muutaman kuukauden vuokrarästeistä huolimatta hän ei ollut heittänyt Raskolnikovia pihalle, nyt tosin vuokranantajan myötämielisyys oli jo tiukoilla. 

Rahaa saadakseen vuokraan ja elämiseen Raskolnikov kävi panttaamassa vähäistä omaisuuttaan tunnetun varakkaan koronkiskurinaisen luona. Hänen mittansa täyttyi kuitenkin hiljalleen ja hän päätti ratkaista ongelman tappamalla tuon verenimijän. Sattui kuitenkin niin että tuona kohtalokkaana päivänä naisen luona oli myös hänen tyttärensä joten Raskolnikovin oli pakko päästä eroon molemmista. 

Kirjassa kerrotaan häneen kohdistuneista epäilyistä, hänen omasta tuskastaan ja kiinnijäämisen pelostaan. Varsinaisesti hän ei tuntenut syyllisyyttä koronkiskurin tappamisesta, sillä tämä oli ajanut useita ihmisiä ahdinkoon ahneudellaan joten hän oli vain tehnyt hyvän teon muiden puolesta. Toinen asia olikin tämän tytär joka oli syytön mihinkään.

Raskolnikovin sisar ja äiti saapuvat myös Pietariin ja tuovat vielä lisää ajateltavaa hänelle. Poliisi on hänen kintereillään ja ilmestyy aina välillä satunnaisesti hänen luokseen keskustelemaan asioista. Kirjassa on paljon pitkiä keskusteluja sekä myös Raskolnikovin omia ajatuksia kerrottuna kun hän käy mielessään läpi tapahtumia; voisiko joku tietää hänen syyllisyydestään ja kuka sellainen ihminen voisi olla. Hän etsii jokaisen ihmisen teoista ja sanomisista merkkiä siitä että tämä tietää hänen syyllisyydestään mutta ei vaan kerro sitä.

En yhtään ihmettele että kirja on säilyttänyt vetovoimansa vielä 160 vuoden jälkeenkin. Se on hyvin kirjoitettu ja heijastaa ihmisten erilaisia tuntoja kun asiat kalvavat mieltä ja lopulta alkavat paljastua. Ilman kääntäjän lopussa kertomaa kommenttia, en olisi kiinnittänyt pieniin huomiota pieniin virheisiin yksityiskohdissa. Esimerkiksi tapahtumapaikat eivät aina pysyneet samanlaisina: Poliisikonttorin kerros rakennuksessa vaihtui, Raskolnikovin huoneen ainoa ikkuna oli välillä kadulle päin ja välillä hiljaiselle sisäpihalle ja joskus asunnon pohjaratkaisu oli muuttunut.

Tapani Koivuniemi perusti 1980-luvun alussa raamattupiirin Otaniemessä. Tästä kehkeytyi myöhemmin varsinainen uskonlahko. Tässä kirjassa kolme lahkosta eronnutta kertoo oman tarinansa siitä miksi liittyi lahkoon, millaista siellä oli elää ja missä vaiheessa päätti lähteä sieltä.

Varsin vaarattoman tuntuisen alun jälkeen, vuosien kuluessa lahko sai yhä omituisempia, tai paremminkin lahkoille tunnusomaisempia piirteitä. Naisten ja miesten ero oli selvä, naiset tekivät kotityöt ja miehet kävivät töissä. Muun muassa ulkonäköä alettiin kontrolloimaan tiukemmin ja maksimipainoindeksi oli miehillä 19 ja naisilla 17. Käytännössä siis alipainon rajoilla.

Koivuniemi perusti aikanaan myös kustannusosakeyhtiö Koivuniemen missä lahkolaiset kävivät töissä minimipalkalla. Firma tuottaa edelleen voittoa, mutta miksikäs ei kun hyvin koulutetut tekevät töitä huomattavan edullisesti.

Miksi lähdin edes lukemaan tätä? Tuo lahkon johto ja firman “pääkonttori” on ollut tässä meidän kotikadun toisella puolella. Nykyisestä tilanteesta en tiedä, mutta oletettavasti se on yhä siellä.

Kirja kannattaisi ehkä kuunnella äänikirjana sillä sellaiseksi se on alunperin tarkoitettu. Itse luin sen poikkeuksellisesti kirjan muodossa tällä kertaa.

Sarjan neljännessä osassa osin kyllästynyt ja viihteen nauttimiseen taipuva SecUnit on toimittamassa todisteita hänet lunastaneelle omistajalle, tohtori Mensahille ensimmäisen kirjan hyökkäyksestä ja murhista jotka toteutti rikollinen yritys GrayCris. Nämä todisteet se oli hankkinut kirjasarjan edellisessä osassa.

Matkalla Mensahin luokse, se törmää myös sen aikaiseen muuhun tiimiinsä ja kuulee että Mensah on kidnapattu GrayCrisin toimesta. He ovat matkalla maksamaan lunnaita ja vapauttamaan Mensahin. Vaikka GrayCris tarvitsee rahaa jotka lunnaista ovat tulossa, on heillä kuitenkin muitakin taka-ajatuksia.

Nämä sarjan neljä ensimmäistä kirjaa muodostaa kokonaisuuden joka on sinänsä ihan hyvä tarina ja hauskasti kirjoitettu kyllästyneen ja laiskuuteen taipuvan robotin näkökulmasta. Tekniset yksityiskohdat ja joissain tapauksissa epälooginen toiminta vei osan loppupisteistä tästä sarjasta. Jatko-osien käännöksiä on ilmeisesti tulossa jossain vaiheessa tulevaisuudessa.

Murhabotin päiväkirjat -sarjan kolmannessa osassa SecUnit päättää hankkia todisteita yrityksestä joka ensimmäisessä kirjassa hyökkäsi heidän kimppuunsa ja murhasi osan tutkijoista jotka toimivat planeetalla. Tuolla GrayCris firmalla oli virallisena tavoitteena maankaltaistaa planeettoja, mutta todellisuudessa ne halusivat ryöstää planeetoilta muinaisesineitä mitä aikaisemmat sivilisaatiot olivat sinne jättäneet.

Matkalla planeetalle se tapaa ryhmän tutkijoita sekä heidän seurassaan olevan kaveribotin, Mikin. Miki on SecBotin mielestä vähän hankala eikä se oikein ymmärrä miksi jonkun botin pitäisi olla ihmisten seuralainen ja kaveri. Rasittavuudestaan huolimatta Miki osoittautuu joskus hyödylliseksikin.

Heidän mukaansa lyöttäytyy yhtäkkiä kaksi tuntematonta tutkijoiksi esittäytyvää ihmistä. Nämä eivät todellakaan ole sitä mitä kertovat olevansa ja yhteenotto on jälleen väistämätön.

Luonteva jatko kirjasarjalle. Ja pakkohan se tähän kuuluva neljäskin osa on vielä kuunnella.

SecUnit jatkaa seikkailuaan jätettyään hänet edellisen seikkailun jälkeen lunastaneen tiedemiehen. Se ei ollut valmis asettumaan asumaan tämän kotipaikalle, vaan se halusi jotain muuta tekemistä. Paras keino matkustaa oli puhua itsensä sisään kuljetusaluksiin, missä ei välttämättä ollut miehistöä lainkaan paikalla. Kun se oli päässyt kyytiin eräälle alukselle, se tutustui alusta ohjaavaan älyyn, ARTiin.

ART oli alkuun hankala, mutta kaksikko muodosti lopulta jonkinlaisen kaverillisen yhteyden. ART vakuutti SecUnitin siitä että sen kannattaisi perehtyä menneisyydessä tapahtuneeseen tapaukseen milloin tätä oli syytetty useiden ihmisten murhista. Sillä itsellään ei ollut hirveästi käsitystä tilanteesta sillä sen muisti oli pyyhitty tapahtuman jälkeen.

Planeetalle missä joukkomurha oli tapahtunut, ei kuitenkaan yksinäisellä SecUnitilla ollut mitään asiaa. Se tekeytyy turvakonsultiksi, esittäytyy muutamalle nuorelle tutkijalle jotka ovat menossa kyseiselle planeetalle ja pääsee lyöttäytymään näiden seuraan. Nuorilta oli kavallettu heidän tutkimustuloksensa ja nämä halusivat tuloksensa takaisin. SecUnit pyrki auttamaan heitäkin siinä sivussa kun se kaivoi tietoja tuosta kauan sitten tapahtuneesta joukkomurhasta.

Tämä oli ihan ok jatko edelliseen kirjaan, joskaan en oikein vieläkään syty tähän tarinankerrontaan. En tiedä miksi, mutta tarina ei oikein tahdo lähteä kunnolla milloinkaan käyntiin.

Ryhmä tutkijoita on tuntemattomalla planeetalla tutkimusmatkalla ja heillä on säännösten ja vakuutusehtojen mukaisesti yksi SecUnit mukana. SecUnit on osin mekaaninen ja täydennetty orgaanisella kudoksella mistä johtuen sillä on myös jonkin verran ihmismäisiä piirteitä. SecUnitin tarkoitus on taata työntekijöiden turvallisuus. Tämä kirja on yhden SecUnitin itsensä kertoma päiväkirja.

Hämmentävää on että tämä SecUnit yksilö sattuu olemaan vähän laiska ja se viettää välillä mieluummin aikaa erilaisten viihdeohjelmien parissa kuin keskittyen työntekoon. Erityisesti se on mieltynyt TV sarjoihin joita se lataa itselleen ja katsoo niitä kun ihmisten silmä välttää. Se on muutenkin vähän välinpitämätön, eikä itsekään pidä itseään mitenkään tehokkaana työntekijänä. Ihmettelin aluksi kirjan kielenkäyttöä joka ei vastannut ihan tavallisen scifi-kirjan tekstiä, mutta sen ymmärtää kun tajuaa tämän SecUnitin ajatusmaailman.

Planeetalla on toisenkin yrityksen tutkimusryhmä, mutta heihin menetetään yhteys yhtäkkiä. Tässä omituisessa tilanteessa päätetään käydä tarkistamassa tilanne heidän tukikohdassaan joten ryhmä pakkautuu hopteriin ja he lentävät toiselle puolelle planeettaa toisen ryhmän tukikohtaan. Tukikohta on kuitenkin hiljainen ja selviää että koko tukikohdan miehistö on kuollut. Tilanne alkaa kuumentua kun paikalla on myös tuntematon taho jota ei pitäisi planeetalla olla lainkaan.

Kirja oli sinänsä ihan ok, mutta ei tämä mitään scifi-kirjallisuuden suurta kunniamainintaa saa. Positiivista on tietysti tämä vähän erikoinen “kuvakulma” kun tapahtumia tarkastellaan robottiyksikön silmin, mutta muuten kerronta on vähän latteaa ja tapahtumia saadaan kirjan mittaan mahtumaan varsin vähän.

TV-sarjassa ryhdytään tutkimaan 20 vuotta sitten tapahtunutta, selvittämättömäksi jäänyttä murhaa. Varakkaan naisen yli kymmenen vuotta nuorempi mies tapetaan julmasti kotiovellaan, mutta tekijästä ei löydy merkkiäkään vuosien saatossa. Sarjan tekemiseen osallistuu eri alojen asiantuntijoita: kokeneita poliiseja, psykologi, asianajaja jne. He ryhtyvät perkaamaan uudelleen tapahtumaa, sen taustoja ja siihen liittyviä ihmisiä tavoitteena vihdoinkin selvittää murhaaja.

Kirja on kirjoitettu aika omalaatuisella tavalla. Se kertoo TV-sarjan teosta ja siitä mitä tapahtuu kuvauksien aikana kun murhan tutkimuksessa löydettyjä uusia todisteita käydään läpi ja niillä spekuloidaan mitä olisi voinut tapahtua. Jokaisella osallistujalla on jotain taustalla millä hänet voidaan tavalla tai toisella kytkeä murhan aikaisiin tapahtumiin. Jokaisen TV:ssä esitetyn jakson jälkeen on vuorossa nettikeskustelun läpikäyntiä missä harrastelijatutkijat yrittävät selvittää asioita siihen mennessä selvinneiden asioiden perusteella ja spekuloivat keskustelupalstalla mahdollisia tapahtumaketjuja.

Olin itse asiassa vähällä jättää jo alussa kirjan kuuntelemisen sikseen koska tyyli oli täysin omalaatuinen, mutta jatkoin kuitenkin. Onneksi jatkoin, tämä oli todella hyvä rikoskirja missä tapahtumat saivat odottamattomia käänteitä vähän väliä. Tämän vuoksi yhtään enempää vihjeitä tarinasta ei voi tässä antaa ettei pilaa lukukokemusta. Pakko suositella tätä!

Kenneth Eriksson, rikosylikonstaapeli, avaa muutaman hänen tutkittavanaan olleen rikoksen 1990-luvulta aina 2010-luvulle. Eriksson toimi tuolloin Helsingissä mm. väkivaltarikollisuuden ja järjestäytyneen rikollisuuden tutkinnassa.

1990-luvun alusta lähtien kultasepänliikkeiden ryöstöt alkoivat lisääntyä huomattavasti ja virolaiset sekä liettualaiset rikollisryhmät olivat usein pääkaupunkiseudulla tehtyjen ryöstöjen takana. Ehkä vähemmän yllättävää oli että näilläkin oli vahvaa venäläistaustaa johtuen entisen Neuvostoliiton vaikutuksesta.

Erilaiset koru- ja kelloryöstöt olivat koko Euroopassa tuohon aikaan jatkuvasti esillä ja vaikka Suomessa niitä sattui vähemmän kuin muualla Euroopassa niin täälläkin ne olivat säännöllinen ilmiö. Ryöstöt olivat pääsääntöisesti hyvin suunniteltuja ja usein niistä jäi myös merkittävästi omaisuutta teille tietämättömille. Ryöstösaaliit oli usein myyty jo ennalta ja suorittava porras sai tästä minimaalisen korvauksen. Todelliset taustavaikuttajat istuivat aivan jossain muualla.

Tässä kirjassa ei ehkä ollut mitään mieltä mullistavaa, muutama näistä tapauksista oli itselle tuttu jo toisaalta. Mielenkiintoisinta oli ehkä kuulla vähän siitä miten poliisi toimii rikostapauksissa, ihan 9-17 työtä tämä ei ole eikä liian paljon saa luottaa siihen että sovitulle vapaalle lopulta mennään lainkaan. Ihan kivaa kuunneltavaa, ainoa mikä pisti korvaan oli “ei mennyt kuin Strömsössä” -sanonta jota käytettiin aika monta kertaa.