Month: May 2024

Yksityisetsivä Kit Karisma saa toimeksiannon huolestuneelta oopperadiivalta Katriina Viisparralta jonka poikaa Jania on uhkailtu kirjeessä. Tämä itse ei ole niinkään välittänyt koko uhkauksesta, mutta äiti ei voi antaa asian olla. Äidin ehdotuksesta huolimatta Jan on kieltäytynyt jyrkästi sotkemasta poliisia asiaan mutta yksityisetsivän äiti saa ujutettua tutkimaan tapausta.

Jan Viisparta on paparazzi, joka on suistanut sivuraiteelle useammankin elämän kuvillaan kunnes itsekin erehtyi alkoholin ja huumeiden pariin. Nyt hän itse väittää päässeensä takaisin normaaliin elämään ja tekee jälleen töitä. Yllättäen Jan ammutaan kuitenkin kotonaan ja uhkaus muuttuukin murhatutkinnaksi.

Juoni kirjassa oli ihan hyvä, mutta kaikki hahmot tuntuivat heittävän jatkuvasti vähän vitsikkäitä kommentteja vaikka olisi ollut kuinka tukalassa tilanteessa mikä ei tuntunut oikein luontevalta.

Kukapa ei olisi halunnut joskus kirjailijaksi? Tämä kirja onkin sitten keino päästä suosioon ja kiinni tähtitieteellisiin rahakasoihin. Tai sitten ei. King kertoo itse (äänikirjassa itse lukijana) siitä mitä kirjoittaessa kannattaa huomioida, miten kannattaa kirjoittaa ja miten ei. Toisaalta hän myös kertoo kirjailijoiden työtavoista, joita on toki monia, mutta pääasiassa hän kertoo siitä minkä on itselleen havainnut hyväksi.

Kirja on karkeasti jaettu kolmeen osaan: ensimmäisessä osassa King käy läpi lapsuuttaan ja nuoruuttaan sekä aloittavan kirjoittajan näkökulmasta että myös omapäisen ja omalla tavallaan villin pojan kannalta. Toinen osa on itse asiaa, eli mitä kirjoittamisessa on olennaista ja mitä hän itse on hyväksi havainnut. Kirjan kirjoittaminen keskeytyi 1999 hänen jouduttuaan auton yliajamaksi kävelylenkillään ja kun hän jatkoi sitä, tuli myös tämä kolmas osa kirjaan joka kertoi onnettomuuden jälkeisistä tapahtumista.

Bonuksena tässä uudehkossa äänikirjassa on Stephen Kingin ja hänen poikansa Joe Hillin keskustelu yleisötapahtumassa muutaman vuoden takaa. Joe Hill on myös kirjailija ja tuo tunnin keskustelu on itse asiassa todella hauskaa kuunneltavaa.

Siim Liivik syntyy Virossa, silloin vielä Neuvostoliiton kansalaiseksi. Neuvostoliitto siirtyy historiaan ja lopulta myös Siim muuttaa äitinsä kanssa Suomeen. Siimin siteet pysyvät lujina myös kotiseudulle vaikka hänen varsinainen asuinpaikkansa tuon jälkeen onkin Suomi.

Junnuna ei ole helppoa olla ulkomaalainen. Niin koulussa kuin vapaa-ajalla saa hän kuulla taustastaan. Onneksi hän on ekstrovertti ja urheilusta innostuneena myös fyysisesti riittävän vahva mikä takaa hänelle lopulta hyväksynnän uuden kotimaansa kaveripiireihin.

Kirjassa käydään läpi Siimin elämää lapsesta aikuiseksi, hänen urheilutaustaansa Itä-Helsingin kiekosta IFK:hon ja sen jälkeen moneen muuhunkin seuraan. Itse muistan hänet siltä ajalta parhaiten kun hän pelasi Espoossa ja ehkä kirjan ärsyttävimmät kohdat löytyvätkin siitä 2011 HIFKin mestaruusajalta sillä Blues oli se säälipleijareista aina finaaliin asti taistellut joukkue, mutta finaalit menivätkin sitten täysin ohi. Liekö bensa ollut loppunut jo siinä vaiheessa.

Liivik käy myös ulkomaan kiertueella, junnuna hän käy pelaamassa Amerikassa ja oppii sieltä uudenlaisen asenteen peliin ja myös sattumoisin elämään sillä hän innostuu lukemaan ihmisen psykologiasta. Urallaan hän ehtii pelaamaan niin Ruotsissa kuin Itävallassakin. Kirja antaa sen kuvan että jossain vaiheessa palo siihen pelaamisen ympärillä tapahtuvaan joukkueen mukana elämiseen hiipuu ja hän päättää lopulta laittaa luistimet naulaan.

Kirja päättyy siihen kun Liivikin kiekkoura päättyy. Sen jälkeen Liivik on edelleen tuttu monelle muun muassa liigakiekon kommentaattorina, usein kaukalon laidalla haistelemassa tunnelmaa vaihtoaitioiden tuntumassa. Toivottavasti hän jatkaakin tuossa roolissa, mielestäni erittäin sopiva ja sanavalmis tyyppi siihen.