Näin jälkikäteen hävettää myöntää mutta nimi Anders Wiklöf ei sanonut minulle mitään kun kirjan kirjastosta lainasin. Puolustaakseni itseäni sanon että se oli minun avustajieni vika ja sysään syyn heidän niskoilleen. Sehän on maan tapa. Nämä kaksi nelijalkaista karvapalloa ei ole minua asiasta valistanut vaikka heitä olen ulkoiluttanut, ruokkinut ja rapsutellut siinä toivossa että he jossain vaiheessa avaisivat minulle asioita. No, ovathan nämä rakkaat koissulit opettaneet minulle paljon muita asioita vaikka talouselämä on jäänytkin puuttumaan.
Mutta asiaan. Kirja kertoo hienosti ahvenanmaalaisen Anders Wiklöfin, muurarin ja hierojan pojan tarinan työläisperheen kasvatista Pohjoismaiden suurimman yhden henkilön omistuksissa olevan yrityksen (Wiklöf Holding Ab) omistajaksi. Kirjan pituus tietysti rajoittaa yksityiskohtiin menemistä, mutta luulen että tämä kirja ei olisi kärsinyt pidentämisestä vaan mielenkiintoisia yksityiskohtia olisi saatu mahdutettua paljon lisää. Tämä nyt on vain oma mielipiteeni, mutta se johtuu ehkä siitä että tähän kirjaan todellakin uppoutui ja olisin halunnut tietää lisää kaikista matkan käänteistä.
Nuoruus Wiklöfillä oli vallaton. Veljensä kanssa he keksivät erilaisia koiruuksia ja poliisikin kävi kotona usein raportoimassa poikien erinäisistä tempauksista. Se ei kuitenkaan tuntunut veljesten menoa haittaavan. Heidän äitinsä sokeutui melko nuorena ja sillä oli oma vaikutuksensa lastenkin kehitykseen kun he joutuivat ottamaan enemmän vastuuta jo nuorella iällä. Wiklöf nosti esille yhtenä isona asiana sen että hän oppi paremmin keskustelemaan asioista kun kotona piti aina kertoa tarkemmin mitä milloinkin oli tapahtunut.
Wiklöf sai nuorena miehenä ajatuksen Mersujen myymisestä Ahvenanmaalla, mutta Ålandsbankenista ei lainaa sitä varten herunut. Kuka olisi uskonut tällaisen nuoren juipin mahtipontisiin suunnitelmiin? Tästä suivaantuneena Wiklöf päätti “kostaa” pankille ja perusti hylkäyksestä huolimatta liikkeensä. Monien vaiheiden jälkeen liike alkoi menestyä ja hän alkoi myös sijoittaa saamiaan rahoja muualle, mm. varustamotoimintaan. Yhtenä merkkipaaluna hän piti sitä että “kosto” onnistui ja hän onnistui pääsemään suurimmaksi yksittäiseksi omistajaksi Ålandsbankenissa joka oli hänen suunnitelmansa aikanaan melkein pystynyt torppaamaan.
Kirja tuntui menevän hieman pröystäilyn puolelle kun puhuttiin julkkistutuista sekä poliitikoista joiden kanssa Wiklöf oli tekemisissä. Muun muassa Björn Borgin tuttavuus tuli hyvin selville ja sitä käsiteltiin melko pitkä pätkä eri yhteyksissä. Mutta sallittakoon tämä. Minulla ei ole yhtään julkkistuttua ja poliitikoistakin tunnen vain pari jotka eivät päässeet edes kunnallisvaaleissa läpi. En myöskään omista pankkeja saati sitten varustamoita edes yhden osakkeen vertaa.
Toisaalta Wiklöf on toiminut hyvin anteliaasti. Hän on perustanut Itämerisäätiön (Ålandsfonden för Östersjöns framtid) ollessaan huolissaan Itämeren tulevaisuudesta ja se on toiminut jo yli 30 vuotta Itämeren hyväksi. Toisaalta hän on tukenut vahvasti urheilua, muun muassa jalkapalloa ja hän on myös järjestänyt Ahvenanmaalla konsertteja ja muuta toimintaa jotta saa antaa jotain takaisin kotisaarensa asukkaille. Itsellään hänellä on mittava taidekokoelma mikä koostuu lähinnä pohjoismaalaisten taiteilijoiden töistä.
Politiikkaan hän otti kirjan lopussa vahvasti kantaa. Julkisten palveluiden yksityistämistä hän kritisoi kovin sanoin, esimerkkinä tapaus vanhustenhuollosta jossa yksityinen yritys käytännössä kurmuutti vanhuksia liian vähäisillä hoitajamäärillä ja työvuorolistoihin keksittiin vain ylimääräisiä nimiä jotta kaikki näyttäisi hyvältä. Yrityksen johtajat ja vastuuministerit selvisivät tästä kuin koira veräjästä. Miksi yritykset saavat jatkaa toimintaansa vain lupaamalla parantaa asioita tulevaisuudessa? Tässä hän arvosteli myös toimittajia jotka hänen mukaansa eivät tehneet sitä työtä mitä heidän olisi pitänyt tehdä eli tonkia syvällisesti taustoja. He lähtivät mukaan tähän keskusteluun hoitajamitoituksista ja niiden kymmenesosaprosenteista unohtaen tosiasiallisen tehtävänsä.
Veronkiertoa, kauniimmalla nimellä verosuunnitteluna tunnettua varakkaiden aktivismia, hän kritisoi voimakkaasti. Itse hän sanoo maksaneensa veronsa aina kotimaahansa koska sillä ylläpidetään hyvinvointivaltion toimintaa. Toki hän ottaa kantaa myös esimerkiksi perintöveroon jonka hän näkee ainoastaan ajavan pienten ja keskisuurten yritysten omistuksen ulkomaille sillä perillisillä ei yleensä ole varaa maksaa perintöveroa vaan he joutuvat myymään yrityksen pois. Rahaa Suomessa on valitettavan vähän, joten ostaja löytyy usein ulkomailta. Ulkomaisella omistajalla ei ole taas samanlaisia intressejä pyörittää toimintaa pienessä Suomessa ja he joskus jopa sulkevat yrityksen jotta saavat yhden kilpailijan pois markkinoilta.
Kaiken kaikkiaan tämä oli hyvin kirjoitettu kirja ja ainakin minä pidin kovasti tutustumisesta tähän varsin monipuoliseen kaveriin. Kuten sanoin, syvemmällekin olisi voinut yksityiskohdissa mennä, mutta olihan tämä kuitenkin hienoa luettavaa. Tai kuunneltavaa sillä kuuntelin tämän äänikirjana. Pääasiassa tämä toimi hyvin äänikirjanakin, mutta muutamassa kohdassa olisin halunnut kelata sivuja taaksepäin jotta olisin saanut palautettua jotain yksityiskohtia mieleen, se nyt ei pyörän selässä ollut mahdollista.
Ehdoton lukusuositus jos tämänkaltaiset henkilötarinat kiinnostavat!
