Kertomuksia Helsingin Punavuoren eli Rööperin kulta-ajoista(?) 1950-luvulta lähtien. Harri Nykänen on koostanut kirjaan tarinoita niin konnilta kuin poliiseiltakin jotka olivat tuohon aikaan aktiivisia. Tom Sjöberg, tuo lestinheittäjä, pornokauppias ja nyrkkeilypromoottori (muiden aktiviteettien ohella), on vahvasti ollut mukana tekemässä tätä kirjaa. Hän aloitti viinanmyynnin setänsä apulaisena jo 12 vuotiaana ja eteni siitä sitten vaiherikkaan elämänsä aikana moneen muuhun liiketoimintaan. Laittomaan sekä lailliseen.
Noihin aikoihin Rööperissä toimi vielä tehtaita, mm. Nokia ja Airam, ja alueen asukkaat olivat pääasiassa tehdastyöläisiä. Ylimääräistä rahaa ei kenelläkään juuri ollut mikä johti siihen että sitä ryhdyttiin tekemään laittomilla keinoilla. Tuohon aikaan viinanmyynti oli hyvin kannattava bisnes. Jossain vaiheessa 60-luvun lopulla Rööperin porukka otti haltuunsa myös Tukholman viinakaupan.
Hauskana yksityiskohtana kirjassa mainittiin että pimeän viinan myynnille keskioluen vapauttaminen oli paha isku. Viinan myynti loppui kuin seinään. Ja kun tämä tieto tulee itse liiketoiminnan pyörittäjien suusta niin tuskin tarvitaan kummoisiakaan tutkimuksia siitä oliko myynnin vapauttaminen aikanaan oikea vai väärä ratkaisu. Alkoholia sai joka tapauksessa, oli se sitten laittomasti hankittua tai ei.
Myöhemmin kuvioihin tuli mukaan huumeet ja alun “reilu meininki” konnien ja poliisin välillä alkoi lipsua. Kuten kirjassa sanottiin, niin aikanaan rikolliset tiesivät että hommassa on riskit ja jos jäi kiinni niin se oli vain työtapaturma. Poliisille siitä ei kannattanut vihoitella. Mutta ajat ovat sittemmin muuttuneet.
Kirja oli hyvä ja oli hauska päästä vähän tämän alamaailman metkuihin mukaan vaikka näin vuosikymmenien kuluttua. Kuuntelin tämän äänikirjana mutta siihen tämä ei oikein soveltunut. Tarinat oli rakennettu aina tietyn asian ympärille johon sitten useat kertojat oli ympätty peräkkäin. Kertojan nimi sanottiin aina kun kertoja vaihtui, mutta usein sen unohti hetken kuluttua tai sitten se meni kokonaan ohi. Paperiversiossa pystyy aina vilkaisemaan taaksepäin jos sattui jotain unohtamaan, mutta äänikirjassa ei paluumahdollisuutta ole varsinkaan kun samalla pyöräilee. Jossain vaiheessa luovuin yrityksistä pysyä mukana kuka kertoi ja kuuntelin vain juttuja. Lopulta tämä oli se paras ratkaisu.
Sade piiskasi ikkunaa, puiden latvat viistivät maata tuulen ärjyessä etelästä ja minä jätin aamun fillarilenkin väliin. Koirat käytin kuitenkin pihalla, ei niitäkään tuo lenkki olisi varsinaisesti kiinnostanut mutta a dog’s gotta do what a dog’s gotta do. Omasta puolesta aktiviteetin skippaaminen oli vain puhdasta laiskuutta sen kaikkein syvimmässä merkityksessä, kaikki muu selittely on vain tekosyitä. Aloitin päivän siis vähän normaalia aikaisemmin aamukahvilla ja leivänkannikalla. Laiskuudesta rankaisin itseäni pienemmällä aamupalalla – perkeleen sälli, kidu ja käytä vararasvaasi.
Ennen varsinaista hyppyä työtehtävien sakeaan viidakkoon luin firman Yammerista viimeisimpiä päivityksiä. Kun pääsin valokuvausryhmään, kaivautui mieleen jostain aikaisemmin ottamani kuva Jaresta kun se oli hävyttömästi maastoutunut karvapeiton viereen niin että luulin jättäneeni sen ulos epähuomiossa kun kävin laittamassa oven kiinni. Onneksi parin hätäiseen kotona kiertämäni kierroksen jälkeen löysin sen vierestäni lattialta makaamassa omassa sängyssään (ks. kuva). Ajattelin laittaa kuvan tuonne Yammer-ryhmään ja katsoin omia kuvia läppäriltä josko tämä otos olisi ollut siellä. Ei ollut. Ei tietenkään kun olin työkoneella ja kuva on vain omalla koneella. (Tähän sen kaivoin lopulta ruokatauolla Facebookista.)
Tätä mielenkiintoista ja omasta mielestäni hyvin tärkeää tehtävää suorittaessani sisälläni asuva kooltaan pieni mutta sitäkin äkäisempi moraalinvartija esitti kysymyksen että onko tämä hyväksyttävää työajalla tehtäväksi? Alistuneena jouduin vastaamaan tuolle mielipahaa aina aiheuttavalle jäppiselle että eihän se varsinaisesti yhtään goalia edistänyt eikä varmasti tuonut firmalle senttiäkään kassaan. Päinvastoin, kulutin resursseja. Jatkokysymys tulikin virnuillen heti perään: Koska tämä ei liity suoraan töihin, niin pitäisikö minun vähentää työpäivästä kaksi minuuttia ja viisitoista sekuntia tämän takia? Vai peräti kolme minuuttia? Yammerin käyttö itsessään kuuluu töihin, koska pääasiassa ryhmät ovat jotenkin tekemisissä ihan työteon kanssa. Ihan oikeasti! Mutta kuvien selailu lipeää jo paljon kauemmaksi työtehtävistä.
Jos olisin ollut toimistolla ei tällaista ongelmaa olisi koskaan tullut. Tapahtuma olisi sopinut työpäivään siinä missä muutkin työpäivään sujuvasti lomittuvat irralliset tapahtumat: juttelut työkavereiden kanssa (siis ne keskustelut joissa puhutaan ihan puhdasta pas*** eli asioita jotka eivät liity töihin edes etäisesti – älä toki luule ettenkö niitäkin pystyisi tarvittaessa perustelemaan, se liittyy pitkälle kehitettyyn laiskuuteen, työnvälttelyyn ja selittelyihin), kahviautomaatilla käynnit, vilkaisut Facebookiin jne. Kotona sen sijaan nämä asiat herättävät tuon hemmetin moraalinvartijan joka kerta: voinko tehdä näin työpäivänä, eihän tämä ole työtä vaan jotain aivan muuta. Näitä asioita tulee eteen itse asiassa aika usein päivän aikana.
Kotona on liian helppo tarttua ohimennen myös johonkin muuhun keskeneräiseen asiaan. Pyykinpesu on yksi esimerkki, eihän siihenkään mene tietysti kuin minuutti kun käy laittamassa koneen päälle tai siirtämässä pyykit kuivuriin. Lopullinen pyykkien taittelu ja kaapittaminen jää kuitenkin aina iltaan, mutta saapahan sen koneen suorittaman työn teetettyä kuitenkin päivän aikana ettei tarvitse iltaa kuunnella rouskutusta ja väijyä että milloin nuo laitteet ovat tehtävänsä suorittaneet. Tässä tapauksessa todennäköisesti päivällä menetetyt muutamat minuutit korvautuvat varsin suurella ajansäästöllä iltasella. Kokonaisuudessaan siis hyvin suuri plussa.
Mutta ajatellaanpa nyt hetki normaalia työpäivää ja sen ajankäyttöä. Vaihtoehto 1 – töissä toimistolla: Tulen toimistolle kello 8.00, käyn syömässä 11.30 – 12.00 ja lähden kotiin 16.00. Olen siis tehnyt 7.5 tunnin työpäivän ja kaikki on ok riippumatta siitä miten työpäivän 450 minuuttia jakautuu eri tehtäviin, ovat ne sitten työlistalla, työn ohessa tapahtuvia työhön liittyviä keskusteluja tai jotain työhön liittyviä surffailuja. Tai sitten jotain aivan muuta. Vaihtoehto 2 – töissä kotona: Jos kotona aloitan työt 8.00, syön jotain hätäiseen vartissa siinä lounasajan kohdalla – pahimmillaan työn ohessa – ja lopetan 16.00 niin periaatteessa työpisteellä viettämäni aika on sama tai vähän enemmänkin sillä päivittäiset kahviautomaattikäynnit ovat huomattavasti nopeampia sekä siirtymät kokoushuoneiden ja ruokatilan välillä puuttuvat kokonaan. Toimistolla ollessa tällaiset sivutoimet ja siirtymät eivät aiheuta useimmiten mitään moraalista tuskaa. Kotona sen sijaan pienistäkin asioista miettii että kuuluuko tämä nyt oikeasti työpäivään vai ei. Tämä on jonkinlainen dilemma jota en ole itselleni pystynyt vielä tyhjentävästi selvittämään. Käytännössä siis toimistolla työajan määrää selkeästi tuo ajallinen väli rakennukseen saapumisen ja sieltä lähtemisen välissä. Kotona sen sijaan tuntuu että työaika määräytyy summana erillisistä ajoista jotka määräytyvät kaikkien tehtävien alkamisesta niiden päättymiseen.
Tästä herää siis kysymyksiä: Olenko yksin ajatusteni kanssa? Onko jollain muullakin samanlaisia ongelmia? Olenko liian kireä itseni suhteen? Vai olenko sittenkin laiska työntekijä (pois se minusta)? Pitäisikö minun istua vain valvotussa ympäristössä toimistolla missä pomo istuu takana korokkeella ja valvoo koko ajan mitä teen? Orwell, we need you! Can you help us?
Vanha nainen murhataan Norjassa ja häneltä samoihin aikoihin varastetusta vanhasta jenkkiraudasta löytyneet luut aiheuttavat hämminkiä poliisin keskuudessa. Auto oli ollut varastossa piilossa vaikka kuinka kauan ja luutkin olivat joutuneet auton sisuksiin jo kauan aikaa sitten. Auton aikaisemmista liikkeistä ei ollut mitään tietoa eikä auto ollut edes rekisterissä Norjassa. Samaan aikaan Las Vegasissa murhataan vanha mies joka raahautuu sairaalan sijaan keskustaan erään kasinon eteen minne hän lopulta kuolee.
Vanha uhkapeluri ja poliisi Anton Brekke tutkii tapausta ja kun selviää heikko kytkös Las Vegasiin hän lähtee ei niin vastenmielisesti työmatkalle selvittämään Norjassa tapahtunutta murhaa Vegasin kautta. Selviää että auto ja molemmat murhat liittyvät jotenkin kaikki toisiinsa. Samalla kun tekee töitä hän päättää kokeilla tuolla uhkapelaajien mekassa onko hän parantunut jo peliriippuvuudestaan.
Tarina rakentuu hiljalleen ja tapahtumat saavat selvyyttä pala kerrallaan. Mielestäni tämä toimii oikein hyvin ja kaikki etenee tasapainoisesti kohti lopullista ratkaisua joka sekin pääsee yllättämään vähän takavasemmalta.
Kuuntelin tämän äänikirjana ja alussa vaivasi vähän tuo hyppiminen eri aikakausien välillä, sekoilin alkuun että kuka tekee, mitä tekee ja milloin tekee. Kun opin tuntemaan ihmiset ja muistin kuunnella myös kappaleiden väliotsikot jotka olivat joko päivämäärä kun oltiin nykyajassa tai sitten kuukausi ja vuosi kun mentiin jossain aikaisemmin tapahtuneessa niin sen jälkeen tarinassa pysyi hyvin mukana ja se toimi lopulta oikein hyvin äänikirjanakin.
Täytyy joskus lukea joku toinenkin Fjell, tämä vaikutti todella hyvältä.
Kirjassa seurataan kolmen brittiläisen politiikon vaiheita junnusta aina huipulle asti. Jokainen heistä on taustaltaan erilainen: yksi työläisperheestä, yksi aatelinen ja yksi perinteinen porvari. Kirjan tapahtumat sijoittuvat osin oikeaan maailmaan tiettyjen tapahtumien osalta, mutta muuten nämä fiktiiviset hahmot seikkailevat omassa melko tapahtumarikkaassa todellisuudessaan pääasiassa 60- ja 70-luvuilla. Yhdestä heistä tulee vielä pääministeri, mutta kuka sinne asti porskuttaa läpi kaiken likaisen pelin?
Tämä oli kivasti kirjoitettu kirja ja tuntui että se toi tuon menneen ajan takaisin ja silmissä pystyi näkemään suorastaan heidän aikansa ympäristön. Vaikka välillä kähmintä oli kovaakin niin hyvin voin uskoa että sitä se on myös todellisessa elämässä. Välillä tosin tuntui että juuri kun oli tapahtumassa jotain jännittävää kirja pomppasikin monta kuukautta eteenpäin ja asiat ikäänkuin painettiin villasella tai jäivät vähän roikkumaan.
Kuuntelin tämän äänikirjana ja siinä ongelmaksi muodostui se että tarina vaihtui näiden kolmen henkilön välillä usein täysin huomaamatta. Lukija jatkoi aina ilman taukoa seuraavaan kohtaukseen. Pieni tauko tai jokin muu merkki olisi tehnyt kuuntelemisesta selkeämpää kun olisi voinut hetken valmistautua siihen että tapahtumapaikka vaihtuu täysin.
Omalla tavallaan kuitenkin varsin värikäs kirja. Vauhdikas dekkari tämä nyt ei ollut, mutta paljon ehti siinä kuitenkin tapahtua.
Tykkään Jari Tervon tavasta kirjoittaa, siinä on jotain samantyylistä huumoria kuin mitä itse viljelen. Harmi kyllä, en saanut tätä lainausta luettua yhdessä pätkässä vaan jouduin lukemaan kirjan erinäisistä syistä johtuen kolmessa vaiheessa enkä nyt enää jälkikäteen kovinkaan hyvin muista mitä alussa tapahtui.
Loirin nuoruus tuntui olevan aika hurjaa menoa, olikohan kaikilla muillakin samanlaista 60- ja 70-lukujen taitteessa? Villiä aikaa ilmeisesti. Naiset tuntuivat vaihtuvan jatkuvasti, naimisiin mentiin ja sitten erottiin. Loirilla oli myös kova hinku päästä julkisuuteen ja sen hän myös päättäväisyydellään pystyi tekemään. Hän oli hyvin taitava monella alalla ja kirjasta sai sen kuvan että jos hän jotain halusi tehdä, hän sen myös teki. Ja hyvin.
Jotkut asiat mistä hänet muistettiin eivät välttämättä olleet niitä asioita mistä hän itse olisi halunnut tulla muistetuksi. Kuten se että Loiri voitti “kaatumisen Suomen mestaruuden” ja sen jälkeen hänen haluttiin kaatuilevan paikassa kuin paikassa. Se ei ollut asia mistä hän oli ylpeä, mutta taisi olla Turhapuro leffoihin kuitenkin yksi hyvä lisä.
Todella paljon hän ehti uransa aikana tekemään. Uran, joka toki jatkuu vieläkin mutta ehkä vähän rauhallisempaan tahtiin jo iän karttuessa. Mutta samalla, paljon traagisia tapahtumia mahtui Loirin elämään ja vielä vanhemmilla päivillä liikalihavuus ja sairaudet loivat pahan varjon. Näistäkin hän sai lopulta osavoiton onnistuttuaan laihduttamaan paljon.
Turhapuron kulta-ajan eläneenä sanoisin että kirja kannatti todellakin lukea. Tästä sai hyvän ja värikkään kuvan siitä mitä julkisuuden takanakin tapahtui.
