Month: April 2021

Andrea on opiskelemassa New Yorkissa ja hänen äitinsä Laura asuu heidän kotikaupungissaan Belle Islessä. Andrean käsitys puheterapeuttina toimivasta äidistään on että tämä on äärimmäisen rauhallinen ja jopa tylsä ihminen. Kun Laura sairastuu syöpään niin Andrea keskeyttää opiskelunsa New Yorkissa ja matkustaa äitinsä tueksi. Heidän keskustellessaan asioista kahvilassa hyökkää sinne yllättäen asemies ampuen yhden asiakkaan. Kun tämä ryhtyy uhkaamaan Andreaa, hänen äitinsä menee väliin ja saa puukon pystyyn käteen. Sen sijaan että Laura lannistuisi, hän yllättäen hyökkää asemiehen kimppuun ja tappaa tämän kylmäverisesti.

Tapahtumasta kuvattu video leviää jokaiseen tiedotusvälineeseen ja siitä alkaa tapahtumasarja jossa menneisyys paljastuukin joksikin aivan muuksi kuin mitä Andrea oli aina kuvitellut sen olleen. Mikä on ollut totta ja mikä valetta? Siihen Andrea saa pala palalta vastauksen paetessaan itse häntä jahtaavia ihmisiä. Millään vaan ei tunnu olevan mitään järkeä.

Tämä oli hyvin rakennettu tarina ja se piti jännityksessä loppuun asti. Vaikka tapahtumat sijoittuivat kahteen eri aikakauteen mikä äänikirjassa on usein aiheuttamassa sekavuutta, niin tässä se toimi oikein hyvin. Siirtymät aikakausien välillä oli selkeästi kerrottu ja tapahtumatkin olivat molemmat suoraa jatkumoa siitä mihin edellisellä pätkällä jäätiin. Vaikka tämä oli äänkirjaksi aika pitkä niin tylsiä hetkiä ei mukaan juuri mahtunut joten sanoisin että kaikin puolin hyvä romaani.

Muistan sen yhden keväisen illan vuonna 1986 kun tulin kaupungilta kotiin ja uutisissa puhuttiin Tsernobylin onnettomuudesta. Voi olla että vuodet ovat muokanneet muistikuvia, mutta asioita tarkistamatta se taisi olla maanantai, 28.4.1986. Onnettomuudesta oli kulunut melkein kolme vuorokautta ennen kuin meille kerrottiin siitä mitään. Moni varmaan muistaa tuosta ajasta kaikenlaisia yksityiskohtia, esimerkiksi sen miten jatkossa mietittiin että miten laskeuma vaikuttaa metsän kasveihin, itse poimitut sienet olivat varmaan liki käyttökiellossa sen jälkeen. Mitään mutaatioita ei tainnut Suomessa sen seurauksena syntyä, toisin kuin Ukrainassa ja Valko-Venäjällä.

Kirjan kirjoittaja Serhii Plokhy toimi Ukrainassa professorina vuonna 1986 kun Tsernobylin ydinreaktori räjähti, joten hänellä on hyvin omakohtaisia kokemuksia paikan päältä tuolta ajalta. Tällä hetkellä hän toimii historian professorina Harvardin yliopistolla. Kirja on hyvin tarkanoloinen kertomus siitä mitkä tekijät johtivat onnettomuuteen, miten epätoivoisesti yritettiin tehdä edes jotain säteilylähteen kuriin saamiseksi, miten säteilyn määrää peiteltiin niin työntekijöiltä, asukkailta ja ulkomaailmalta sekä siitä miten jälkihoito suoritettiin (tai oltiin suorittamatta). Hän on käynyt vähitellen avautuneita arkistoja läpi ja varmaankin saanut luettavaksi materiaalia jota ei olisi edelleenkään tarkoitettu ulkopuolisten luettavaksi. Suhteet ovat tässäkin avainasemassa.

Moni on katsonut HBO:n Chernobyl-sarjan. Jos ei, niin se kertoo kuitenkin vähän fiktionaalisemman version tämän kirjan ydintapahtumista vaikka kirjalla ja sarjalla ei lähteiden mukaan suoranaista yhteyttä olekaan. Tämä kirja aloittaa tarinan huomattavasti aikaisemmasta ja kertoo Neuvostoliiton ydinteknologian historiasta ja myöskin sen puutteista johtuen poliittisesta järjestelmästä ja suorasta kytköksestä armeijan toimintaan. Kirja käy läpi myös onnettomuuden jälkeisiä vaiheita aina vuoteen 2020 asti. Mutta itse tapahtumat on kuvattu molemmissa hyvin samalla tavalla tapahtuneiksi. Laiskemmille ihmisille tuo sarja on varmaankin myös hyvä silmiä avaava kokemus.

Ennen ja jälkeen onnettomuuden monet asiat jäivät tekemättä oikein vain sen takia että päätöksien seurauksia pelättiin ja tietoa oli liian vähän käytössä. Oli aina parempi että Moskovasta tuli lopulta ohjeet miten toimittiin jos sillä vain välttyi omilta potkuilta. Vaikka Leningradissa ydinvoimalassa oli tapahtunut vastaavankaltainen läheltä piti tilanne ja sen syy oli pystytty osoittamaan olevan RBMK-tyyppisen reaktorin rakenteessa ja erityisesti hidastinsauvoissa, ei sitä tietoa koskaan jaettu eteenpäin ihmisille joiden olisi se tarvinnut tietää. Jos Tsernobylin työntekijöillä olisi ollut kaikki tieto, ei onnettomuuteen johtanutta tapahtumasarjaa olisi koskaan välttämättä tapahtunut. Toisaalta järkevämmällä toiminnalla ongelmakohtia olisi korjattu tai sitten nämä voimalat olisi suljettu kokonaan. Mutta Neuvostoliitto oli Neuvostoliitto ja tekniikkaa tärkeämpää oli politiikka. Eli käytännössä kommunistisen järjestelmän ylivertaisuutta missään saavutuksissa ei voinut arvostella.

Tästäkin onnettomuudesta selvisimme suhteellisen vähällä. Valko-Venäjä ja Ukraina sen sijaan saivat kaikkein pahimmat saasteet niskaansa ja he kärsivät tästä edelleenkin. Huonommalla tuurilla olisi voinut suuri osa Euroopasta muuttua asuinkelvottomaksi. Ainekset siihen olivat olemassa, nyt onnettomuudessa tuhoutui vain yksi reaktori neljästä, kolme jatkoi vielä vuosia toimintaansa ja tästä yhdestäkin vain pieni osa saasteista pääsi ilmakehään kuitenkin hyvin vakavin seurauksin. Tietämättömyyden tyyssijassa Neuvostoliitossa ei tiedetty yhtään mitä olisi pitänyt tehdä säteilylähteen tukahduttamiseksi. Tästä johtuen monet toimet mitä välittömästi onnettomuutta seuranneina päivinä suoritettiin lähinnä arpomalla saattoivat jopa pahentaa tilannetta.

Vaikka länsimaissakin piilotellaan asioita, ei ehkä näin radikaaleja asioita voida pitää salassa kovin kauaa ennen kuin tieto vuotaa ulos jostain ja sen jälkeen tiedotusvälineiden suitsiminen ei onnistu. Neuvostoliitossa tämäkin pystyttiin pitkälti hoitamaan heidän käytäntöjensä mukaan ja tiedotusvälineistä tuli vain poliittisesti korrektia viestiä (heidän mittapuullaan). Gorbatsovin aloittama avoimuuden politiikka ei pystynyt sekään suoranaisesti venymään niin pitkälle että tästä onnettomuudesta olisi voitu puhua, mutta toisaalta kirjassa vedetään aika suora yhteys onnettomuuden ja Neuvostoliiton hajoamisen välille missä avoimuuspolitiikalla oli vahvasti myös sanansa sanottavana. Perusteet näihin johtopäätöksiin ovat kohdillaan, mutta tietysti tämäkin on kirjoitettu vain yhdestä näkökulmasta.

Tämä kirja on hyvää luettavaa monelle ihmiselle. Näin keski-ikäisille ja sitä vanhemmille on varmasti omassa mielessä vielä nuo tapahtumat ja tästä saa monelle asialle lisävalaistusta. Toisaalta kaikille tämä antaa hyvän kuvan siitä että länsimainen avoimuus on joskus erittäin hyvä asia. Vaikka asioita repostellaan usein ehkä liikaakin, niin vakavampien asioiden peittely on huomattavasti haastavampaa kuin suljetun valtion sisällä. Ihmisluonteeseen on hyvin syvälle rakennettu se että jos on mahdollisuus asioita peitellä niin jokainen tekee niin että oma nahka olisi turvassa. Vaikka länsimaissa voimmekin olla turvallisin mielin ydinvoimalankin vieressä niin kirjassa on kuitenkin annettu varoituksia siitä että miten nykyajan diktatuureissa voidaan tämäkin asia taas sössiä niin että samanlainen onnettomuus voi hyvinkin toistua.

En ole erityisemmin tätä kirjaa jahdannut vaan olen kärsivällisesti (tirsk) odotellut että se tulee tarjolle kuin Manulle illallinen. Nyt oli siis illallisen aika kun Helmetistä tätä tarjottiin lainattavaksi.

Kirjassa pääsee kivasti sisälle siihen millainen Räikkönen on lööppijuttujen takana. Kirjassa on paljon hauskoja tarinoita Räikkösen uran varrelta – radalta ja etenkin radan ulkopuolelta: sopimuksia, kavereita, “kavereita”, melkoisia kännireissuja, erilaisia kollien tempauksia matkoilla ja lopulta rauhallista perhe-elämää. Vaatimaton, hiljainen ja ystävällinen Kimi on hurmannut kaikki ympäri maailmaa. Hän ei ole koskaan ylimielinen vaan juttelee samalla tavalla niin johtajien kuin kaikkien muidenkin kanssa. Kaikki ovat varmaan vuosien varrella huomanneet sen että hän ei turhia jaarittele, mutta tähänkin päästään paremmin sisään kirjassa. Puhutaan sitä asiaa ja jätetään turha löpinä pois, kaveripiirissä toki sitten voi paljastua se höpöttäjäkin. Hotakainen kirjoittaa myös todella lennokkaasti joten tätä oli todellakin nautinto lukea.

Pakko sanoa kuitenkin että lukiessa oli jotenkin laimea fiilis kun juuri edellinen lukemani kirja oli todella raadollinen ja synkkä “Läpi helvetin: Marko Jantusen tarina”. Tunnelma oli ehkä kuin olisi ensin vetänyt kipollisen chiliä ja sitten yrittänyt maistella herkullista suklaata ja nauttia siitä. Eli lukujärjestys oli väärä tai aikaa olisi pitänyt jättää vähän enemmän näiden kirjojen väliin.

Suosittelen ehdottomasti luettavaksi tätä!

Olen ollut aina kiinnostunut historiasta, mutta kun minulle ei yleensä jää mitään päähän niin on aika turhauttavaa niitä asioita lukea. Meillä oli etenkin ala-asteella ja lukiossa mahtavat historianopettajat jotka osasivat kertoa tarinoita ja pitää kuuntelijoiden mielenkiinnon yllä ja siitä on jäänyt kiinnostus myös maailmanhistorian tapahtumiin.

Otin tämän kuunteluun kun en muutakaan oikein keksinyt. Vähän turhan pitkä tämä oli enkä ehtinyt sitä kahden viikon lenkeillä kuuntelemaan kokonaan vaikka nopeutin kuuntelun 1.5 kertaiseksi. Tämä oli kuitenkin mielenkiintoinen kirja joka hyppää Egyptin historiaan jo varhaisista faaraoiden ajoista lähtien. Enemmän keskitytään kuitenkin 1000-luvun tapahtumiin, luonnollisesti siitä ajasta on myös enemmän tietoa saatavilla.

Äänikirjan haaste tässä oli se että erilaisia toimijoiden nimiä oli tolkuttomia määriä ja ne olivat näin suomalaisittain kovin hankalia erottaa toisistaan ja muistaa että kenestä milloinkin oli puhetta ja mikä hänen roolinsa tapahtumissa oli. Henkilö saattoi olla jonkun serkun pojan kaima jostain Egyptin maaseudulta ja liittyi tapahtumiin jonkun toisen henkilön kautta jne. Tästä huolimatta kirja eteni jouhevasti ja se sitoi historialliset tapahtumat toisiinsa, voinee sanoa että koko tuhansien vuosien historia on näin kuvattuna selkeää jatkumoa missä hyppy seuraavaan hallitsijaan saa hyvät perustelut historiallisista tapahtumista. Myös viimeisen viidenkymmenen vuoden tapahtumat selkeytyivät hienosti omassa päässä. Toivottavasti jotain jäi tästä nyt päähän, edes hiukkasen.

Olin joskus kauan sitten tämän kirjan varausjonossa mutta poistin sen kun totesin että otan sen sitten joskus kun se on helpommin saatavilla. Nyt, pitkän ajan jälkeen se tuli yhdeksi Helmetin suosittelemista kirjoista ja lainasin sen. Alkuoletus oli tietysti että tämä on lätkäjätkän kirja jossa on rosoja ympärillä. Mutta olin kovin väärässä. Tämä oli kirja niistä rosoista ja lätkä oli siinä ympärillä. Tämä on hyvin raadollinen tarina siitä mihin päihteet voivat elämän viedä. Kirjan lukeminen teki paikoin pahaa ja päässä pyöri kysymys “miksi, miksi, miksi”. Nämä kysymykset olivat ennen kaikkea Markon oman elämän ja hänen perheensä puolesta, mutta toisaalta tietysti sen takia että meillä olisi voinut olla yksi juhlittu NHL tähti enemmän Selänteen, Kurrin, Koivujen ja muiden rinnalla.

Itse muistan Jantusen hyvänä pelaajana, mutta en 90-luvulla kovinkaan aktiivisesti seurannut liigalätkää. Katsoin siihen aikaan lähinnä vain maajoukkueen pelejä, liiga tuli mukaan oman kiinnostuksen piiriin vahvasti vasta 2000-luvun puolella. Mutta siitä huolimatta, onhan hän ollut yksi pelaaja joka on jäänyt mieleen jo ajasta ennen vuosituhannen vaihdetta.

Tästä kirjasta on pakko sanoa että se vetää aika sanattomaksi. Tämä on surullinen tarina loistavasta kiekkoilijasta joka olisi voinut nousta ties kuinka suureksi tähdeksi jopa NHL:ssä jos vain henkilökohtainen elämä olisi ollut hallinnassa. Perheen kanssa hän eli normaalia ja hyvää elämää (siis hyvä isä ja mies, paitsi kun lähti omille teilleen säännöllisesti alkoholin huuruisille reissuilleen päiviksi) ja kiekkoillessa hän oli suorastaan elementissään. Kodin ja hallin ulkopuolella elämä meni vahvasti väärälle uralle jo aikaisessa vaiheessa ja alamäki oli jatkuva.

Vaikka sitä ei kirjassa sanottu suoraan niin tulee väistämättä mieleen että hyväntahtoinen Jantunen joutui monesti hyväksikäytetyksi rahojensa ja maineensa takia. Ehkä vielä surullisempi hyväksikäyttötapaus on Matti Nykänen joka olisi tarvinnut aikanaan hyvän luottohenkilön vierelleen, eikä mitään rahan- ja julkisuudenahneita kavereita. Luonnollisesti tällaisissa tilanteissa alkoholi on erinomainen väliaine sekä tuomaan kavereita että pitämään heidät siinä ympärillä. Päihteet olivat Jantusella jossain määrin kuuluneet kuvioihin jo teinivuosista saakka, mutta hiljalleen peliuran edetessä alkoholin lisäksi mukaan tulivat kokaiini ja lopulta amfetamiini. Ne ottivat vuosien varrella yliotteen joka räjähti täysin käsiin peliuran päätyttyä 2010.

Kirjan tarina ja minun jääkiekon seuraaminen yhdistyy maaliskuussa 2009 kun Blues pudotti Pelicansin play-offsissa puolivälierissä otteluvoitoin 4-3. Tätä tuuletimme silloin, tietämättä mitä vastustajan paidassa viilettävän Marko Jantusen mielessä liikkui viimeisessä pelissä 24.3. ja mitä hänellä oli mielessä pelin jälkeen tapahtuvaksi kun kesäloma heille alkoi. Hyvä ettei tullut itku silmään siinä vaiheessa kirjaa lukiessa.

Monen vuoden huume- ja velkakierteen jälkeen vuonna 2015 Jantunen pääsee Avominne-klinikan asiakkaaksi. Siinä vaiheessa hänen omaa sekä läheisten henkeä uhattiin velkojen perinnän yhteydessä ja sitä hän ei enää sietänyt. Omalla elämällä ei siinä vaiheessa ollut niinkään väliä, mutta muita ei saanut satuttaa. Siitä lähti hänen kuntoutumisensa ja paluu elämään. Kirja päättyi vuoteen 2016 mutta tämän hetkisen tiedon mukaan Jantusen päihteettömyys on jatkunut ja hän on edelleen töissä Avominne-klinikalla tarjoamassa apua muille sitä tarvitseville.

Vaikka tässä kirjassa päästään haistelemaan myös sitä kuuluisaa glamouria, niin se jää kuitenkin hyvin marginaaliseksi asiaksi. Ennemminkin lukiessa on epätoivoinen olo siitä että miksi asiat menivät niin kuin menivät. Miksi kukaan ei pystynyt auttamaan ajoissa? Vai onko se niin että sen täytyy lähteä itsestä sisältä eikä muiden ohjeita juuri kuunnella? Tätä kirjaa suosittelen ehdottomasti luettavaksi, mutta varoitus siitä että tämä ei ole mikään lätkäjätkän hehkutuskirja, vaan hyvin surullinen kertomus siitä miten elämä voi heittää ihmisen täysin raiteiltaan ja kaataa huipulta katuojaan.