Gene Kranz on entinen USAn armeijan koelentäjä joka pääsi uuteen ja mielenkiintoiseen hommaan vähän vahingossa Mercury-ohjelman käynnistyessä 50-luvun lopulla. Avaruuden valloitus oli uusi ala ja käytännössä kaikki työntekijät olivat melko kokemattomia ja nuoria ja hänet pyydettiin mukaan rakentamaan amerikkalaista avaruuden valloitusta. Hän oli mukana Mercury, Gemini ja Apollo ohjelmissa aina viimeiseen Apollo 17 kuulentoon asti jonka jälkeen hän siirtyi NASAssa muihin tehtäviin vuonna 1972.

Kirjassa käytiin läpi kaikki vaiheet todellisen sisäpiirin näkökulmasta. Neuvostoliitto pääsi yllättämään kaikki vuonna 1961 kun Gagarin kiersi maapallon avaruudessa ensimmäisenä ihmisenä. Tästä suivaantuneena USAssa lähdettiin ottamaan Neuvostoliiton etumatkaa kiinni ensin pelkästään avaruuteen pääsyssä ja sitten lähdettiin ohittamaan heitä kuun valloituksessa. Mercury ja Gemini keskittyivät lähinnä tekniikan kehittämiseen avaruuslennoissa ylipäätään ja Apollo-ohjelmassa lähdettiin viemään ihmistä kuuhun.

Ohjelmien alku oli kaikkea muuta kuin loisteliasta. Monien teknisten ongelmien jälkeen avaruuteen päästiin mutta suurin takaisku sattui vuonna 1967 kun Apollo 1 paloi lähtötelineisiin testausvaiheessa ja kaikki kolme astronauttia menehtyivät onnettomuudessa. Tauon jälkeen ohjelmaa jatkettiin ja Apollo 11 oli ensimmäinen lento jolla kuuhun laskeuduttiin 1969. Tuolla lennolla kaikki meni ilman ongelmia, mutta esimerkiksi polttoaineen marginaali oli hyvin pieni kun lopulta kuumoduli laskeutui pinnalle. Tämän jälkeen Apollo 13:n kuulento muuttuikin selviytymistaisteluksi happisäiliön räjähdettyä ja tuhottua sähköntuotannon polttokennot ja vaikka tuo Apollo 13 elokuva sisältääkin ehkä pientä värikynää niin tapahtumat etenivät aika lailla elokuvassakin kuvatun mukaisesti.

Nasan julkisuuskuvan mukaisesti ulospäin on näytetty kaiken toimivan loistavasti lukuunottamatta muutamia onnettomuuksia, mutta näin se ei todellakaan ole ollut. Koko avaruusohjelmaa lähdettiin rakentamaan tyhjästä eikä kukaan ollut perillä avaruuslennoista ja niihin liittyvistä proseduureista – miksi olisivatkaan kun sellaista ei ennen ollut tehty. Kranz oli alusta alkaen mukana suunnittelemassa ohjeita liittyen valmisteluihin ja itse laukaisuun.

Kautta kaikkien kolmen ohjelman, merkittävin asia mikä pisti silmään oli kokemattomuuden ja varomattomuuden maailma. Ennen Apollo I:n onnettomuutta, kaikki tuntui toimivan enemmänkin tuurilla kuin varmistetulla laadulla – tämän Kranzkin auliisti myöntää. Tuon onnettomuuden jälkeen turvallisuuteen alettiin kiinnittää huomattavasti enemmän huomiota, mutta siitä huolimatta monet asiat tapahtuivat rimaa hipoen. Katsottuani avaruussukkula Challengerin onnettomuutta 1986 käsitelleen minisarjan Netflixistä, ymmärsin kyllä että hyvin usein muut asiat kuin turvallisuus menivät edelle ja mikä pahinta, vanhasta ei opita koskaan. Kyseessä voivat olla henkilökohtaiset kunnianhimot tai ylempää tulleet määräykset ja niiden soveltaminen käytäntöön jotka sujuvasti ohittavat teknisten ihmisten varoitukset ja jopa tiedon. Yhtä kaikki, kun turvallisuudesta ruvetaan lipsumaan ja asioita jätetään hoitamatta kunnolla, lopputuloksena on onnettomuus ja tällä alalla se tarkoittaa lähes väistämättä kuolleita ihmisiä.

Tämä oli todella mielenkiintoinen kirja varsinkin kun itse olen aiheesta muutenkin kiinnostunut. Kranz tuo julkisuuteen kuitenkin paljon asioita mistä normaalisti ei juuri kerrota. Jos aihe kiinnostaa, niin kannattaa ehdottomasti lukea.