Month: January 2021

Vince Houghton on palvellut Yhdysvaltain armeijassa ja toimii Washingtonissa vakoilumuseon johtajana. Tästä johtuen hänellä on hyvää taustatietoa kaikesta vakoiluun ja sotatoimiin liittyvistä suunnitelmista sekä tietysti korvaamattomia kontakteja jotka varmasti oluen äärellä kertoilevat ehkä asioita joita ei pitäisi levittää. Tähän kirjaan hän on koonnut osan näistä tarinoista jotka ovat enemmän tai vähemmän päättömiä.

Lähes kaikki kerrotut suunnitelmat ovat käytännössä toteustuskelvottomia viritelmiä Yhdysvaltojen armeijalta sekä vakoiluorganisaatioilta 1900-luvun varrelta. Kaikkeen mahdolliseen huipputiedemiehiä on käytetty ja he ovat päässeet kehittelemään kaikenlaisia omituisia asioita. Ennen kaikkea, kaikkeen mahdolliseen sitä rahaakin on pumpattu järjettömiä määriä.

Osa näistä tarinoista pitää varmasti paikkansa, osassa saattaa olla vähän värikynääkin mukana. Esimerkiksi kissan käyttö kuuntelulaitteen kuljettamisessa lähelle vakoiltavia ulkotiloissa kaatui omaan mahdottomuuteensa, mutta varmuutta syystä ei kuitenkaan ole. Yksi mahdollinen syy oli että kun kissalle tuli nälkä, se ei enää suostunutkaan toimimaan opetetulla tavalla vaan lähti omille teilleen. Toisaalta, ydinpommin lähettäminen kuuhun oli ilmeisesti jo hyvin pitkälle tehty suunnitelma mutta se kaatui ensinnäkin siihen että se ei olisi kovinkaan näyttävä koska sienipilveä ei kuussa tulisi ilmakehän puuttumisen takia ja toisaalta myös kuun saastuminenkin pisti miettimään asiaa.

Mutta paremman puutteessa kannattaa tämäkin kirja lukea. Vaikka nämä ovat tapahtuneet 1900-luvun puolella, niin luulen kuitenkin että vastaavia hulluja hankkeita on edelleenkin käynnissä.

Miten sinusta voi tulla oman elämäsi Putin? Miten voit käyttää Putinin keinoja oman asemasi pönkittämiseen? Tässä sinulle muutamia vinkkejä aiheesta.

Rob Searsilta olen kuunnellut aikaisemmin toisenkin “poliittisen” kirjan, “Donald Trumpin kauneimmat runot”. Se oli omituisen hauska joten ajattelin kokeilla tätäkin.

Tämä oli lyhyt kirja, kuuntelin tämän yhden aamupyöräilyn aikana. Hiukkasen piti kiristää toistotahtia Ellibs-softassa verrattuna normaaliin ja 1.4 kertaisella nopeudella sain tämän mahtavan kuuntelukokemuksen mahtumaan juuri tuohon yhteen lenkkiin vaikka paremmasta kelistä johtuen poljinkin sen nopeammin kuin muina aamuina lumisohjossa.

Kirja käsitteli lyhyesti Putinin käsittämätöntä ja hyvinkin röyhkeää toimintaa vuosien varrelta huumorilla höystettynä. Näistä sinänsä pelottavista ja arveluttavista toimista oli vedelty erilaisia lankoja siihen miten kukin voisi soveltaa samoja menetelmiä omassa elämässään, kotona ja töissä. Ihan myrkytyksiin ei tarvitse kuitenkaan mennä, jotain korvaavaa löytyy aina takataskusta.

Ihan semihauska kirja, mutta ne omaan elämään tulevat opit olivat vähän väkisin väännetyn oloisia eikä ehkä niin hauskoja kuin oli tarkoitus. Tai sitten olin kuivalla päällä kuunnellessani kirjaa. Kirja oli lyhyt, joten vaikka se ei ehkä mikään mullistavan hauska ollutkaan niin ei siinä ehtinyt omaa elämäänsä paljoakaan tuhlaamaan. Sen vuoksi tätä voi jopa suositella, tiedä häntä vaikka pitäisit tätä kirjaa hauskempana kuin itse pidin. Minä en tätä olisi jaksanut kuunnella yhtään pitempään, vitsi on hyvä kun se on riittävän lyhyt.

Tämä oli pikkunäppärä dekkari, jossa pienen pojan eronnutta äitiä, Sallaa, häiriköidään sähköpostin kautta jostain asiasta mistä hän ei tiedä mitään. Sähköpostin lähettäjästä ei ole tietoa, mutta ilmiselvästi hän tuntee Sallan jotain kautta. Sen sijaan että olisi vain heittänyt sähköpostit roskiin (viisaampi päätös), hän alkaa ottaa selvää mahdollisesta lähettäjästä ja hänen taustoistaan käyttäen hyväksi kaikkea infoa mitä lähettäjä on viesteihin kirjoittanut (huonompi päätös).

Tapahtumien taustalta löytyy lapsen murha ja myös kytkös häneen itseensä puolituttujen kautta. Jo aikaisemmin mielenterveysongelmien kanssa taistellut Salla joutuukin äkkiä itse epäilyjen kohteeksi kun hänen kehittelemiään yhteyksiä ei oikein kukaan usko. Lopulta ei enää olekaan varmaa kuka oikeastaan on tehnyt ja mitä.

Ei mikään maailmaa mullistava dekkari, mutta ihan hyvää kuunneltavaa pyöräillessä.

Selaillessani kirjaston valikoimaa vaimoni heitti vierestä että kuuntele tuo Katajisto. Mikäs siinä. En ole koskaan oikeastaan tiennyt Oskari Katajistosta muuta kuin nimen eikä minulla ollut hänestä juuri minkäänlaista mielikuvaa näyttelijänä. Kertokoon se sitten huonosta yleissivistyksestäni, vähäisestä juorulehtien luvusta tai sitten vain muuten suomalaisen teatterin vähäisestä kulutuksestani.

Elämäkerraksi tästä ei oikein ole kun kaveri ei ole kuin muutaman vuoden minua vanhempi. Eli ei kelpaa. Mutta tietynlaisena avautumisena omasta lapsuudesta, urasta ja muutenkin elämästä tämä on ihan kelvollinen teos.

Lapsuus Oskarilla oli aika ankea – tai ainakin piti sisällään paljon asioita mitä ei toivoisi kenellekään lapsuudessa koettavaksi. Nuoruus menikin sitten vähän omilla raiteillaan vähän vauhdikkaammin ja jopa välillä jengipomona. Vaihto-oppilaaksi lähtö teki kuitenkin hyvää ja hän pääsi palaamaan normaalimpaan arkeen tullessaan takaisin Suomeen.

Teatterikoulu olikin mielenkiintoinen kokemus, lähinnä sen takia että Jurkka ja (ainakin kaikkien vähän vanhempien muistama) Jumalan teatteri paskanheittoineen tapahtui myös näihin aikoihin. Teatterikoulu oli melko julma kokemus kaikkiaan, mutta siitä kun hän selvisi myös näyttämöt aukenivat.

Ehkä vähän tylsempi osuus kirjasta on sitten nämä myöhemmän vaiheen tapahtumat joista aina löytyy yhtä monta näkökulmaa kuin on kertojaa ja tapahtumiin osallistujaa. Mutta jos niistä lukija kykenee pääsemään yli vähin vaurioin niin olihan tämä ihan sujuva ja silmiä avaava kertomus Oskarin elämästä. Pienenä miinuksena sanoisin että vähän turhan lyhyesti ohitettiin monia asioita, joskus olisi toivonut vähän “jenkkimallista” lähestymistä missä vähän väritelläänkin ja kerrotaan asioista ehkä pikkaisen liioitellenkin.

Gene Kranz on entinen USAn armeijan koelentäjä joka pääsi uuteen ja mielenkiintoiseen hommaan vähän vahingossa Mercury-ohjelman käynnistyessä 50-luvun lopulla. Avaruuden valloitus oli uusi ala ja käytännössä kaikki työntekijät olivat melko kokemattomia ja nuoria ja hänet pyydettiin mukaan rakentamaan amerikkalaista avaruuden valloitusta. Hän oli mukana Mercury, Gemini ja Apollo ohjelmissa aina viimeiseen Apollo 17 kuulentoon asti jonka jälkeen hän siirtyi NASAssa muihin tehtäviin vuonna 1972.

Kirjassa käytiin läpi kaikki vaiheet todellisen sisäpiirin näkökulmasta. Neuvostoliitto pääsi yllättämään kaikki vuonna 1961 kun Gagarin kiersi maapallon avaruudessa ensimmäisenä ihmisenä. Tästä suivaantuneena USAssa lähdettiin ottamaan Neuvostoliiton etumatkaa kiinni ensin pelkästään avaruuteen pääsyssä ja sitten lähdettiin ohittamaan heitä kuun valloituksessa. Mercury ja Gemini keskittyivät lähinnä tekniikan kehittämiseen avaruuslennoissa ylipäätään ja Apollo-ohjelmassa lähdettiin viemään ihmistä kuuhun.

Ohjelmien alku oli kaikkea muuta kuin loisteliasta. Monien teknisten ongelmien jälkeen avaruuteen päästiin mutta suurin takaisku sattui vuonna 1967 kun Apollo 1 paloi lähtötelineisiin testausvaiheessa ja kaikki kolme astronauttia menehtyivät onnettomuudessa. Tauon jälkeen ohjelmaa jatkettiin ja Apollo 11 oli ensimmäinen lento jolla kuuhun laskeuduttiin 1969. Tuolla lennolla kaikki meni ilman ongelmia, mutta esimerkiksi polttoaineen marginaali oli hyvin pieni kun lopulta kuumoduli laskeutui pinnalle. Tämän jälkeen Apollo 13:n kuulento muuttuikin selviytymistaisteluksi happisäiliön räjähdettyä ja tuhottua sähköntuotannon polttokennot ja vaikka tuo Apollo 13 elokuva sisältääkin ehkä pientä värikynää niin tapahtumat etenivät aika lailla elokuvassakin kuvatun mukaisesti.

Nasan julkisuuskuvan mukaisesti ulospäin on näytetty kaiken toimivan loistavasti lukuunottamatta muutamia onnettomuuksia, mutta näin se ei todellakaan ole ollut. Koko avaruusohjelmaa lähdettiin rakentamaan tyhjästä eikä kukaan ollut perillä avaruuslennoista ja niihin liittyvistä proseduureista – miksi olisivatkaan kun sellaista ei ennen ollut tehty. Kranz oli alusta alkaen mukana suunnittelemassa ohjeita liittyen valmisteluihin ja itse laukaisuun.

Kautta kaikkien kolmen ohjelman, merkittävin asia mikä pisti silmään oli kokemattomuuden ja varomattomuuden maailma. Ennen Apollo I:n onnettomuutta, kaikki tuntui toimivan enemmänkin tuurilla kuin varmistetulla laadulla – tämän Kranzkin auliisti myöntää. Tuon onnettomuuden jälkeen turvallisuuteen alettiin kiinnittää huomattavasti enemmän huomiota, mutta siitä huolimatta monet asiat tapahtuivat rimaa hipoen. Katsottuani avaruussukkula Challengerin onnettomuutta 1986 käsitelleen minisarjan Netflixistä, ymmärsin kyllä että hyvin usein muut asiat kuin turvallisuus menivät edelle ja mikä pahinta, vanhasta ei opita koskaan. Kyseessä voivat olla henkilökohtaiset kunnianhimot tai ylempää tulleet määräykset ja niiden soveltaminen käytäntöön jotka sujuvasti ohittavat teknisten ihmisten varoitukset ja jopa tiedon. Yhtä kaikki, kun turvallisuudesta ruvetaan lipsumaan ja asioita jätetään hoitamatta kunnolla, lopputuloksena on onnettomuus ja tällä alalla se tarkoittaa lähes väistämättä kuolleita ihmisiä.

Tämä oli todella mielenkiintoinen kirja varsinkin kun itse olen aiheesta muutenkin kiinnostunut. Kranz tuo julkisuuteen kuitenkin paljon asioita mistä normaalisti ei juuri kerrota. Jos aihe kiinnostaa, niin kannattaa ehdottomasti lukea.

Varasin tämän kirjan kirjastosta jo kauan sitten, mutta jono oli kirjan julkaisun jälkeen aika massiivinen ja olin jo melkein unohtanut koko varauksen. Yllättäen sain sen vuodenvaihteessa lainaan ja tietysti parin muun varauksen kanssa samaan aikaan (miten näin aina käy). Ennakkoon minua kiinnosti eniten tieteen alan piiloon jääneet naiset. Mutta eihän ne jännät naiset siihen jääneet vaan historia tuntee varsin paljon eri alojen naisia jotka ovat joko vaikuttaneet suoraan tai sitten taustalla. Heitä löytyy merirosvoista aina potentiaalisiksi Nobelisteiksi.

Miesten maailma on sanellut satoja tai tuhansia vuosia käytännössä mitä naiset ovat voineet tehdä ja mitä ei. Tuntuu siltä että ainoastaan rikollisella polulla on naisten ollut mahdollista rakentaa omaa “uraa” kun taas esimerkiksi tieteessä on aina ohjaaja/opettaja ottanut pääasiassa kunnian itselleen. Tai sitten julkaisulupaakaan tutkimuksille ei ole tullut sukupuolen takia. Yhtä kaikki, hyvin turhauttava tilanne päteville tutkijoille, yrittäjille tai poliitikoille.

Yksi mielenkiintoisista kirjan naisista oli tanssija ja näyttämötaiteilija Josephine Baker, josta tuli varsinainen tähti vasta kun hän siirtyi Yhdysvalloista Eurooppaan 1900-luvun alkupuolella. Meille mielenkiintoiseksi hänet tekee se että olimme pari vuotta sitten New Yorkissa lomamatkalla ja hotellimme vieressä oli Chez Josephine ravintola. Kävimme siellä istumassa iltaa ja syömässä kun eräänä iltana tapasimme Jarin, Josephinen ottopojan Suomesta, joka teki silloin tällöin tarjoilukeikkoja ravintolassa. Vasta tässä vaiheessa meille selvisi kuka on Josephine ja mikä tarina kaiken takana on. Ravintolan on perustanut Josephinen toinen ottopoika Jean-Claude Baker. Saimme mukaamme myös Josephinen elämästä kertovan kirjan joka on valitettavasti vieläkin lukematta, mutta ehkä jonain päivänä vielä.

Olemme varmasti monella alalla menettäneet paljon kun puolet ihmisistä on joutunut olemaan varjossa ja heidän toimiaan on tukahdutettu. Kaikilla aloilla olisimme varmasti saavuttaneet tasa-arvoisessa maailmassa paljon enemmän kuin mitä nyt olemme tehneet. Toivottavasti tilanne nyt vihdoin muuttuisi, vaikka edelleenkään emme ole täysin tasa-arvoisessa tilanteessa etenkään pallomme jokaisessa kolkassa.

Tälle kirjalle kuitenkin lukusuositus!

Lyhyestä kirjasta lyhyesti. Tässä kirjassa oli paljon lyhyitä tarinoita missä saavat tuta kokousTELIJAT kaikkine miljoona kertaa kuultuine latteuksineen, Pohjois-Korean Kim Jong Un, horoskoopintekijät, jne. Kirjassa käydään läpi erilaisia kliseitä jotka ovat pääasiassa naurun aiheita ja pilkan kohteita ihmisten keskuudessa. Osa tarinoista oli hyvinkin hauskoja, osa vähän latteampia. Mutta yhtä kaikki, erittäin hyvää kuunneltavaa ainakin fillaroidessa.

Historiasta kiinnostuneille ja etenkin sellaisille jotka ovat kiinnostuneita tapahtumien yksityiskohdista ainakin jonkinlaisella luotettavuuden tasolla tarjoaa tämä kirja hyvän kuvan Pultavan taisteluun 1700-luvun alussa johtaneista tapahtumista ja itse taistelusta jossa Ruotsi otti pahemman kerran käkättimeen. Kirjassa oli paljon hienosti kerrottuja yksityiskohtia sotastrategiasta, aseista, sekä myös käytetyistä lipuista ja vaatetuksista. Myös henkilöiden luonnetta oli avattu ja heidän käytöksensä taistelukentällä peilautui hienosti näihin piirteisiin.

En jaksanut kaikkia referenssejä käydä lukemassa, joten en tiedä kuinka tarkasti todellisia yksityiskohtia oli teoksessa lueteltu. No, kirjailija itsekin sanoi että lähtökohta ei ollut mikään perinteinen historiankirja joten todennäköisesti kirjoittaja on käyttänyt kirjailijan vapauksia pienimmistä yksityiskohdista kertoessaan. Tuskin hän on voinut olla varma sanamuodoista mitä kentällä on käytetty tai siitä onko joku ollut harmistunut jostain tilanteesta vai ei. Mutta yhtä kaikki, vaikka tämä oli tositapahtumista kertova kirja oli se kuitenkin saatu kirjoitettua erittäin luettavaan muotoon ja tästä saa varmasti hyvän kuvan siitä mitä Pultavan taistelukentällä on aikanaan tapahtunut. Mielenkiinto säilyi yllä kuin romaania olisi lukenut vaikka loppuratkaisu olikin jo tiedossa.

Aseet olivat alkeellisia, erilaisia tussareita, tykkejä ja pistoaseita. Sota perustui armeijan kokoon ja jalkaväen marssittamiseen mahdollisimman lähelle vihollista niin että yhteislaukauksella saavutettaisiin mahdollisesti sekasortoa vastustajan leirissä ja he toivottavasti pakenisivat paikalta. Ratsuväkeä käytettiin tukena, mutta senkin toiminta oli kovin rajallista. Taktiikka oli kuitenkin kovin alkeellinen ja se johti hyvin suuriin miehistömenetyksiin niin kuolleina kuin haavoittuneina. Haavoittuneilla ei ollut kovin kaksisia mahdollisuuksia selvitä: välskäreitä oli vain muutama vaikka armeijassa oli kymmeniä tuhansia sotilaita. Pultavan tappion jälkeen Ruotsin armeijasta ei kotiin palannut kuin pieni osa, suurin osa jäi vangeiksi tai taistelukentälle kuolleena.

En mene sen kummemmin yksityiskohtiin, mutta yhdessä vaiheessa kirjassa kerrottiin siitä että joskus taistelut olivat suoranaista kansanhuvia, siviilejä tuli katsomaan yksittäisten taistelujen etenemistä kuten teatteriesitystä ja tätä oli jatkunut vielä 1800-luvulle asti. Mutta hetkinen, onko mikään muuttunut nykyaikaan? Jos maailmalla on käynnissä sota, istuvat ihmiset tuijottamassa suoria lähetyksiä taisteluista. Tämä nyt koskee etenkin USA:n toimia maailmalla kun heidän omat tiedotusvälineensä ovat paikalla raportoimassa jatkuvasti tilanteesta suoralla sateliittilähetyksellä. Vaikka näitä nyt katsotaankin kotoa käsin, niin perusperiaate on sama: teatteria kansalle.