Tämä on jälleen yksi “uskokoon ken tahtoo” -tarina joita Ville Haapasalolla on kerrottavanaan. Jotenkin sitä voisi ja haluaisi uskoa että tämä on totta, mutta toisaalta järki sanoo että tässä vedätetään lukijaa oikein tosissaan. Mutta Haapasalon ollessa kyseessä, kaikki on tietysti mahdollista.
Ville oli aloitteleva opiskelija Leningradin teatterikoulussa kun hän sai mahdollisuuden osallistua Brittiläiseen elokuvaan. No, koulustahan ei lupaa irronnut haastatteluun joka olisi tapahtunut Moskovassa, joten kikka kutosella ja väärin perustein hankitulla vapaalla hän matkaa haastatteluun. Tai Moskovaan hän yritti, mutta matka ei sujunut suunnitellulla tavalla.
Juna ryöstetään matkalla ja vaunu kytketään toiseen junaan sillä aikaa kun koko vaunullinen nukkuu huumattuna pari päivää. Ville herää lähellä Mustaamerta puhtaaksi ryöstettynä. Onneksi partakone oli säilynyt muovikassissa eivätkä varkaat olleet tätä löytäneet eli jotain omaisuutta sentään jäljellä. Ongelmana oli että ilman ruplia selviytyminen Neuvostoliitossa oli kovin haastavaa ja mutkia alkoi tulemaan matkaan vähän enemmänkin kun takaisin olisi pitänyt päästä.
Neuvostoliitossa poliisia ei kiinnostanut ulkomaalainen pummin näköinen kaveri joka väitti tulleensa ryöstetyksi. Apua ei herunut viranomaisten taholta, mutta partakoneen hän sai myytyä torilla siinä toivossa että voisi ostaa paluulipun junaan. Kauaa eivät rahat hänellä olleet vaan kuuden hengen porukka joka piti toria omana alueenaan, käänsi Villen ja rahat menivät sen sileän tien. Iskujakin tuli, joten ulkonäkö oli entistä rähjäisempi. Poliisia ei edelleenkään Villen asiat kiinnostaneett, he vain halusivat Villen pois alueeltaan jonkun muun vaivaksi. Helpoin keino siis oli dumpata Villen bussii ja käskeä kuskia viemään outo kulkija seuraavaan kaupunkiin.
Uudessa kaupungissa moninaisten vaiheiden jälkeen Ville rakastui Nadjaan ja kävi leikkimässä esiintyvää taiteilijaa paikallisissa ravintoloissa. Vaikka hän veteli esityksiä vain omasta päästään ja verhoutui tyhmäksi maailmaa ilman rahaa kiertäväksi suomalaiseksi, hän pystyi keräämään kolikkopalkkioista itselleen rahaa niin että pääsisi takaisin Leningradiin. Kaukopuheluita ei voinut noin vain soittaa, konsulaattiin soitonkin olisi saanut vain tilaamalla rahalla soiton joka saattaisi onnistua viikon päästä. Näin kauaa hän ei aikonut olla enää kuitenkaan paikalla joten hän pisti vauhtia suunnitelmaansa.
Nadja katosi, samoin kun tämän vanhemmat. Heitä vain ei enää löytynyt talolta, missä Villekin oli heidän luonaan vieraillut. Heidän kotitalollaan oli vanhus joka ei tuntenut Nadjaa, joten agenttiseikkailu oli valmis. Oliko Nadja ja hänen perheensä todellisia vai vain agentteja jotka olivat epäilyttävän ulkomaalaisen Villen jäljillä? Ville pääsi lopulta bussilla takaisin edelliseen kaupunkiin missä oli rautatieasema mutta ennen kuin hän sai ostettua itselleen junalipun, hänet ryöstettiin jälleen ja lipun osto jäi haaveeksi. Erinäisten vaiheiden jälkeen hän pääsi pummilla ja ratatyöntekijöiden avustuksella matkustamaan tavarajunilla hiljalleen takaisin Leningradiin ja lopulta Suomen konsulaattiin.
Niin paljon väriä oli tarinassa että ei näistä tiedä mihin uskoa. Tosin kyllähän Neuvostoliitossa varmasti kaikenlaista aikanaan tapahtui, joten miksipä ei? Kannattaahan tämäkin kirja lukea.