Raidin ja monen muun romaanin kirjoittaja sekä entinen rikostoimittaja Harri Nykänen pisti taannoin kansien väliin oman 20-vuotisen uransa Hesarin toimittajana. Suurimman osan tästä ajasta hän oli rikostoimittajana ja piikkinä monen rikolliseksi luokiteltavan tai moraalisesti väärin toimivan ihmisen lihassa.

Nykänen ei ehkä ollut se kaikkein mukautuvin alainen, eli jos hän koki että lehden virallinen linja oli journalismin päätehtävän vastainen niin sen sijaan että hän olisi mukautunut lehden vähän peittelevään linjaan, hän teki kaiken sen eteen että sai uutisen ihmisille luettavaksi. Tästä hän joutui moneen otteeseen napit vastakkain esimiehiensä sekä myös omistajaportaan kanssa. Sanoma-yhtiöiden suurin yksittäinen omistaja, Aatos Erkko, joka ei liiemmin puuttunut kirjoitteluun oli kuitenkin Nykäsen kanssa samoilla linjoilla journalismin suhteen joten hänen taustansa oli ainakin korkealta tasolta turvattu.

Vaikka piilokorruptiosta on puhuttu jo iät ja ajat niin kirja vahvistaa edelleen käsitystä tästä käsittämättömästä korruption muodosta jota Suomessa ylläpidetään. Siinä missä erilaisissa “banaanivaltioissa” raha liikkuu jatkuvasti voitelumielessä, Suomessa kaikista yhteiskunnan luokista löytyy vaikutusvaltaisia ihmisiä jotka käyttävät hyväkseen suhteita, antavat palveluksia toisille jne. Nämä eivät näy virallisissa tilastoissa maailmalla missä listataan eniten ja vähiten korruptoituneita maita. Toisaalta lähempänä oikeaa korruptiota on myös joitain tapauksia kuten Veikkauksen järjestämät “seminaarit” Lapissa lehtien päätoimittajille vaikkapa juuri Ahteen ahdistelusyytösten ollessa tulossa esille. Käytännössä tällä sitoutettiin päätoimittajat vain yhden näkökulman taakse ja saatiin osin estettyä kirjoittelua lehdissä. Onneksi kaikkeen ei sentään pysty vaikuttamaan, joten totuus tuli julki kuitenkin.

Onneksi kirja antoi kuitenkin jotain positiivistakin näkökulmaa siitä miten poliisi tutkii ja oikeuslaitos tuomitsee lopulta piittaamatta siitä miten vallankahvassa roikkuvat johtajat, virkamiehet tai poliitikot yrittävät asioita ohjailla. Meillä on kuitenkin niin rehellistä porukkaa näissäkin viroissa että vaikka nämä muutamat mätämunat pystyvät pilaamaan lähes koko järjestelmän maineen niin aivan kaikesta eivät hekään pysty luistamaan.

Toisaalta täytyy myös muistaa että ne jutut mistä Nykänen kirjoittaa ovat vain ne räikeimmät tapaukset mitkä hän on kaivanut esiin. Kuinka paljon sitten vastaavaa tapahtuu pienemmässä mittakaavassa taustalla jää varmasti paljastumatta sillä peittelyn koneisto on hyvin kattava. Tätä ei vain haluaisi uskoa mutta meidän yhteiskunnan kivijalasta tuntuu olevan lopulta jäljellä vain rapistunut sokkeli joka odottelee lopullista romahtamista.

Toki Nykänen ottaa hyvin esille myös toiselta kannalta sen mistä saa kirjoittaa ja mistä ei. Suomessa voit tv-ohjelmassa aivan hyvin heittää raamatun lattialle, mutta kenelläkään ei ole munaa heittää koraania. Voi olla että tekijälle käy kuin Charlie-Hebdon toimitukselle missä muslimiterroristit ampuivat toimittajia. Uutisointi on Suomessakin muuttunut valikoivaksi ja kaikkea ei vaan saa enää kirjoittaa. Nykänen vertasi tätä suomettumiseen joka oli vallalla Neuvostoliiton aikaan, silloin ei Neuvostoliitosta voinut kirjoittaa kuin positiivisia asioita. Nyt sama koskee islamia ja muslimeja. Itsesensuuri on voimissaan. *)

Nykänen sanoi myös aikaisemmin kritisoineensa sitä että toimittajat olivat jakautuneet eri puolueiden äänenkannattajiksi, mutta samaan hengenvetoon hän jatkoi että näin jälkikäteen ajateltuna sekin oli parempi kuin tämä nykyinen järjestelmä missä koko toimittajakunta alkaa koostua samanmielisistä kirjoittajista jolloin myös lehden ulosanti kärsii tästä yksipuoleisuudesta. Tämän toki huomasin itsekin kun pitkän tauon jälkeen otin ilmaisen kuukauden jakson Hesaria, mutta en tilausta jatkanut koska se ei oikein missään sopinut omaan käsitykseen avoimesta ja puolueettomasta journalismista. Kuten Nykänen sanoi, sosiaalinen media on tullut paikkaamaan tätä oikeaan journalismiin syntynyttä aukkoa.

Tämä oli hyvä kirja joka kannattaa ehdottomasti lukea. Toisaalta se on myös ahdistava kuvaus siitä että vaikka tiedät asioita et niille mitään voi tehdä. Toivottomuus voi hiipiä puseroon. Toivoa vain sopii että tutkiva journalismi ei ole Suomessa kuoleva journalismin haara vaan Nykäsen kaltaisia itsensä likoon pistäviä toimittajia löytyy jatkossakin. Mutta kuten hän sanoi, toimittajan on mukava tulla aamulla töihin, vaihtaa ulkokengät mukaviin sisäkenkiin ja mennä kirjoittamaan lehden linjan mukaisia juttuja. Asuntovelallisen ja perheellisen toimittajan ei ole syytä riskeerata toimeentuloaan tarpeettomilla lehden linjan vastaisilla jutuilla. Nykäsen sanoin, kukaan ei ole tekemättömyyttään saanut kenkää ja palkka juoksee niin kauan kuin elonmerkit ovat havaittavissa eli peili huurtuu kun se asetetaan toimittajan suun eteen.

*) Oma huomio jo jostain 70- ja 80-lukujen vaihteesta: minulla itselläni oli paljon vitsikirjoja jotka silloin olivat muodissa. Omistin mm. 365 vitsiä ruotsalaisista, poliiseista, venäläisistä ja laihialaisista. Olikohan siinä vielä joku muukin tässä sarjassa, en enää muista. Muissa kirjoissa sivallettiin surutta kohderyhmää mennen tullen, mutta 365 vitsiä venäläisistä -kirjan olisi hyvinkin voinut otsikoida 365 vitsiä muista kuin venäläisistä. Vitsin kohteeksi otettiin usein suomalaiset tai amerikkalaiset ja venäläinen oli vitsissä lähinnä statisti tai sankari. Voi sitä suomettumisen aikaa. Mutta ehkä vitsikirjan kustantaja sai pitää työpaikkansa tämänkin jälkeen.