Month: August 2020

Syksy tulossa ja Helmet lukuhaaste laahaa pahasti jäljessä. Vaikka tämä oli jo vuoden 48. kirja niin en taida kaikkia kohtia haasteessa saada täytettyä siltikään tämän vuoden puolella.

Portugalin pienessä kaupungissa tapahtuu: nuori mies löytyy kurkku auki leikattuna ja jonkin ajan kuluttua naapuruston mummo pakastettuna kuoliaaksi omasta pakastimestaan. Mutta kuka on syyllinen ja mikä voi olla motiivi? Monella on motiivi ainakin toiseen murhaan, mutta onko kenelläkään molempiin?

Tämä oli hyvin kirjoitettu kirja jonka lukemisen sijaan kuuntelin pyörälenkeillä. Äänikirjaksi tämä sopi hyvin ja pysyin juonessa hyvin kiinni koko ajan, toisin kuin kirjoissa joissa pompitaan ajassa jatkuvasti eteen ja taakse. Suosittelen!

Tämä Antto Terraksen kirja on melkoinen tarina Viron elämästä itsenäistymisen jälkeen Tallinnassa ja vähän maaseudullakin. Terras itse lähti pois Neuvostoliiton hajottua ja muutti Suomeen, hän totesi suoraan ettei hänellä olisi ollut kykyä ja taitoja selviytyä siitä 90-luvun villistä ajasta Tallinnassa.

Virosta tuli kapitalistinen yhteiskunta yhden yön aikana. Kaikki asiat eivät kuitenkaan muuttuneet vuorokauden vaihtuessa, muun muassa lainsäädäntö oli vielä mitä oli ja poliisillakin oli Tallinnassa 90-luvun alussa vain kaksi toimivaa autoa. Yksityisyritteliäisyys kukoisti villinä eikä se noudatellut lainkaan samoja sääntöjä kuin mihin länsimaissa oli vuosien aikana totuttu.

Tässä myllerryksen ajassa ihmishenki oli todella halpa, jopa purukumipaketti voi olla syy pistää toinen kylmäksi. Noista ajoista on Virossa jo päästy paljon eteenpäin, mutta vuosien kypsymistä se on vaatinut. Täytyy ymmärtää että ihmiset olivat kasvaneet Neuvostoliitossa eikä heillä ollut oikeasti käsitystä siitä miten kapitalistisessa yhteiskunnassa minne heidät hetkessä heitettiin olisi pitänyt elää. Uuden elämäntyylin ja sen mukanaan tuomat vaatimukset ja rajoitukset voi oppia vasta vuosien kuluessa ja sukupolvien vaihtuessa.

Raaka ja mielenkiintoinen teos tämä oli, mutta toisaalta myös vähän loppua kohti puuduttava. Tappamiset seurasivat toisiaan ja syyt pysyivät kutakuinkin samoina. Keinot millä ilma päästettiin pihalle vaihtelivat jonkin verran, mutta siitä huolimatta noudattelivat samaa totuttua kaavaa. Ehkä tämä kirja kuitenkin auttaa ymmärtämään kuinka pitkän matkan maa on tehnyt kolmessakymmenessä vuodessa – ja kuinka paljon matkaa on vielä edessä. Esimerkiksi Tallinnan torin hallinta oli vielä kirjaa kirjoitettaessa rikollisten hallussa. Tämä laskee myös omaa intoa käydä siellä ostoksilla kun tietää mihin osa rahoista katoaa. Mutta ehkä sekin vielä aikanaan muuttuu, kaikki parannukset tapahtuvat hitaasti mutta vääjäämättä.

Vihdoinkin sain tämän monessa paikassa esillä olleen teoksen lainaan. Sinänsä mielenkiintoinen yhteensattuma että kuuntelin pyörälenkeillä samaan aikaan “Kapina tehtaalla: Kuusankoski 1918” -kirjaa joka sijoittuu vähän samaan aikaan ja ajatusmaailmaan: Neuvostoliitto ja sosialismi.

Kun aloin lukea kirjaa, en oikeastaan tiennyt mitä odottaa. Tai ehkä minulla oli jokin aavistus, sillä tämä yllätti minut lukiessa kuitenkin täysin ja tempaisi alusta alkaen mukaansa.

Kirja kertoo alunperin suomalaisen pikkupojan lapsuudesta Yhdysvalloissa ja hänen järjettömästä innostumisesta lentämiseen. Kaarle muuttuu Charlesiksi ja kun perhe lähtee Neuvostoliittoon työläisväestön yhteiskunnan perään, muuttuu hänen nimensä Gennadiksi.

Gennadi, tai Gena kuten häntä kutsuttiin, joutuu näkemään Neuvostoliiton pahemman puolen, sen mitä heidän perheelle ei lähtiessä kerrottu. Työläisten pyörittämän paratiisin sijaan vastassa on jotain aivan muuta. Gena on välillä tavallinen kansalainen ja välillä hän viettää aikaansa vankiloissa mutta sieltä vapauduttuaan on hän taas toisen maailmansodan lentäjäsankari. Sieltä matka jatkuu maanpetturina jälleen vankilaan, kunnes hänet Stalinin kuoltua vuosien jälkeen vapautetaan.

Vapauduttuaan Gena etenee armeijassa ja saa tehdä mitä hän on aina halunnut: lentää. Hän on arvostettu koelentäjä jonka tie vie kohti lentäjän lopullista unelmaa ja vapautta, avaruutta.

Välillä lukiessa tuntui että tapahtumat etenevät turhan nopeasti ja moneen asiaan olisi voinut mennä syvemmin, vaikkapa vankileirien tapahtumiin tai lentäjänä toimiessaan erilaisiin asioihin. Toisaalta, jos kaikessa olisi menty yksityiskohtiin, tämä kirja olisi varmaankin paisunut 3-4 kertaiseksi opukseksi, joten ehkä tämä oli kuitenkin tällä tasolla se oikea lähestyminen niin että Kaarlen elämää pystyi seuraamaan pienestä pojasta aina Neuvosto-upseeriksi saakka.

Erittäin hyvä kirja, suosittelen!

Selailin lainattavissa olevia äänikirjoja ja vaikka olen yleensä tahallisesti tai tahattomasti onnistunut välttämään näitä suomalaisia historiankirjoja, tartuin tähän vaimon suosituksesta. Ei, ei hänkään tätä ole lukenut, kunhan kehotti lainaamaan joten näin tein.

Varoituksen sana: oheinen teksti saattaa sisältää subjektiivisia kommentteja.

Kirja kertoo Kymiyhtiöiden kolmen paperitehtaan eli Voikkaan, Kymitehtaan ja Kuusankosken tehtaiden tapahtumista ennen Suomen sisällissotaa sekä sen ajalta. Kirjassa lähdetään liikkeelle elämästä jo vuosia ennen tuota surullista sotaa, käydään läpi tapahtumia mitkä osaltaan johtivat punaisen työväestön kapinointiin tehtailla sekä myös muualla Suomessa ja lopulta sukelletaan hyvin yksityiskohtaisesti sodanaikaisiin tapahtumiin. Kirjoittaja on ansiokkaasti käynyt läpi monia eri lähteitä ja saanut aikaan johdonmukaisen kokonaisuuden niistä tiedoista mitä on ollut saatavilla tuolta ajalta.

Yleisesti ottaen tapahtumat lähtivät liikkeelle työväen liikehdinnästä jo vuosia ennen Suomen itsenäistymistä. Työväestö oli jo aikaisemmin aktivoitunut osoittamaan halua parempien työolojen puolesta ja lopulta Venäjän vallankumous sai myös Suomen työväestön aloittamaan kapinan tavoitteena muuttaa Suomi sosialistiseksi yhteiskunnaksi. Punaisilla ei kuitenkaan ollut käsitystä siitä mihin kapinan tie onnistuessaan lopulta johtaisi, siitä meille myöhemmille sukupolville jäi surulliset todisteet Neuvostoliiton ja muiden itäblokin maiden muodossa.

Punaiset luulivat tekevänsä vallankumouksen nopeasti ja ilman merkittävää vastarintaa uskoessaan että suurin osa suomalaisista tukisi sitä. Kuinka väärässä he olivatkaan. Tässä voinee sanoa että he katsoivat maan tilannetta omasta pienestä kuplastaan joka vääristi ulkopuolisen todellisuuden (vrt. nykyiset sosiaalisen median kuplat). Todellisuus kuitenkin oli toinen ja punaiset yllätti lopulta kova vastarinta. Varsinaiseen sotaan joutuminen oli monelle punaiselle täysi yllätys sillä heille asiaa myytiin vain vallankumouksena joka tapahtuisi ilman kummempaa vastustusta. Ajatus oli kuitenkin naiivi, sillä mitä muutakaan voi odottaa kuin vastarintaa jos joku haluaa kumota laillisesti järjestäytyneen yhteiskunnan jota suurin osa väestöstä kuitenkin tukee.

Monenlaisia asioita tapahtui jo ennen vuotta 1918, punaiset valmistautuivat huolellisesti kapinaan ja valkoiset, vaikka aavistivatkin ehkä jotain, jättivät varustautumisen heikoille kantimille. Suojeluskuntia toki perustettiin turvaamaan sen aikaista yhteiskuntajärjestystä paikallisesti, mutta he eivät odottaneet mitään laajamittaista hyökkäystä. Punaisten aloittaessa kapinan vuoden 1918 alussa olivat valkoiset siihen valmistautumattomia ja punaiset pystyivät ottamaan hallintaansa mm. Kymiyhtiöiden kolme mainittua tehdasta. Vaikka osa punaisista oli haluttomia väkivaltaan, se ei kaikkia estänyt ja valkoisia tapettiin alkuvaiheessa silkasta vihasta yläluokkaa kohtaan. En tiedä mitä punaiset oikeasti siinä vaiheessa odottivat kun valkoiset saivat lopulta rivinsä järjestykseen ja muutaman kuukauden taisteluiden jälkeen voittivat sodan. Seurauksena oli järjettömiä kostotoimia punaisen terrorin alle joutuneilta ihmisiltä. Tämä sama on nähty monessa muussakin yhteydessä joten ei tämä mikään yllätys ollut. “Eihän me mitään olla tehty” oli punaisten kummastelevat kommentit taisteluiden tauottua ja heidän odottaessa valkoisten saapumista. Erikoinen ajatusmaailma, sanoisin.

Aika surullisen kuvan tämän kirjan alku antaa punaisen työntekijän ymmärryksestä kokonaisuuteen. Kyvyttömyydellä ymmärtää tarkoitan sitä että punainen työläinen ei ymmärtänyt sitä että tehtaan omistajat ottivat isoja riskejä omalle pääomalleen (pätee muuten edelleen) ja vaikka heitä riistäjiksi sanottiin, niin ainakin jotkut yrittivät jo silloin pitää huolta työntekijöistään. Toisaalta täytyy myös ymmärtää sen ajan työläistä. Työolot eivät aina olleet parhaat mahdolliset eikä esimerkiksi nykyisenkaltaisesta irtisanomissuojasta ollut tietoakaan. Myös ruokaa ja muita hyödykkeitä oli niukasti. Tässä Kymiyhtiöiden tapauksessa työläiset purivat kylläkin ruokkivaa kättä, sillä Kymi oli tehnyt paljon parantaakseen työntekijöiden oloja. Se oli mm. järjestänyt rahastoja turvaamaan työläisiä, maksoivat lasten koulutuksen paremmin kuin yhteiskunnassa muuten oli järjestetty ja oli järjestänyt myös lääkärin työntekijöilleen. Periaatteessa asioita mitä yhteiskunta nyt tekee, mutta mistä ei vielä silloin ollut tietoakaan.

Yhtenä esimerkkinä yrityksen omistajien riskinotosta oli esimerkiksi Kymiyhtiöiden ajautuminen liki konkurssiin ennen 1910-luvulle saapumista. Yhtiöiden talous oli kuralla ja yhtenä syynä tähän mainittiin siirtyminen 12 tuntisista päivistä 8 tunnin kolmivuorotyöhön. Tätähän ei muualla maailmassa silloin ollut käytössä joten yksipuolinen toimi Kymiyhtiöiltä oli suistaa yrityksen vararikkoon. Jos Gösta Serlachius ei olisi pistänyt kovalla kädellä yritystä kuntoon tuossa vaiheessa niin konkurssi olisi ollut varma ja tuhannet olisivat saaneet potkut.

Mikään ei näytä muuttuneen sadan vuoden aikana, nykyään vastaavaa vasemmistolaista ideologiaa ajavat ääripäässä Antifa ja siitä vähän yhteiskuntakelpoisemmat muut vihervasemmiston *) tukemat tahot. Toisaalta Persujen ja sen ääriliikkeiden ote on osin vastakkainen tälle, mutta toisaalta myös samanmyönteinen, heidän ajatusmaailmastaan en oikein ole päässyt selvyyteen. Nykyisellään maahanmuutto on näiden kahden blokin suurin erottava tekijä, mutta molempien puolien puheesta paistaa työläisen asema ja muut perinteiset sosialistiset teemat. Persut ovat kuitenkin aavistuksen enemmän yrittäjämyönteisiä kuin nämä muut mainitut tahot.

Itsenäistymisen aika oli hyvin surullinen aikakausi Suomen historiassa. Luulisi että sen opetukset olisi otettu tosissaan, mutta näköjään ei sittenkään. Vieläkin samanlaisia vasemmistolaisia idealisteja löytyy jotka oikeasti luulevat kykenemään luomaan toimivan sosialistisen yhteiskunnan. Käytäntö on osoittanut että he eivät saa sillä periaatteella edes yhtä pientä kommuunia toimimaan ilman että se johtaa riitoihin. Yritä sitä nyt valtion tasolla sitten.

*) Vihervasemmisto -sanasta voivat erinäiset tahot saivarrella aivan miten vain, mutta eiköhän kaikki tiedä mihin tällä nykyään viitataan. Reunat ovat tietysti vähän epämääräiset, mutta niihin takertuminen on silmänlumetta.

Mielenkiintoinen kirja kasveihin hurahtaneen tutkijan työstä. Tästä kirjasta jäi vähän kaksijakoinen fiilis, toisaalta asiaa tuntemattomana tämä oli aika vakuuttavaa tekstiä mutta toisaalta tuli pohtineeksi onkohan tällä kaverilla vähän mopo lähtenyt välillä käsistä? Ei silti, tutkijalla pitää olla hullujakin ajatuksia, eihän muuten kukaan keksi koskaan mitään jännittävää uutta.

Kirjassa käsitellään muun muassa kasvien muistia. Kasveilla ei, kuten hyvin tiedetään, ole mitään keskitettyjä elimiä kuten eläimillä, esimerkiksi maksaa, haimaa, sydäntä tai aivoja. Toisaalta tämä vaikeuttaa meidän ajatusmaailmassa hyväksymistä että näitä meillä keskitetysti tapahtuvia asioita voisi suorittaa oikeasti hajautetusti, toistaalta tämä takaa sen että kasvilla ei myöskään ole heikkoa kohtaa jota vahingoittamalla saadaan kasvi tapettua. Kasveilla on kuitenkin jonkinlaista oppimista ja muistia joka on pystytty osoittamaan helposti näillä kasveilla joilla on nopea reaktio häiriöön. Jos ne toteavat että se on lopulta vaaraton, niin ne eivät siihen enää reagoi. Tämän muisti toimii joillain kasveilla jopa 40 päivän ajan.

Mielenkiintoinen yksittäinen esimerkki kirjassa oli kasvien jäljittelyt. Jokin (yllättäen nimi kadonnut mielestä) köynnös mukautuu aina sen kasvin näköiseksi jonka yhteyteen se kasvaa. Ongelma on se että ei ole pystytty osoittamaan että mistä se tietää minkälaiseksi sen pitäisi esimerkiksi lehtensä kasvattaa kun kopioitavia kasveja on hirveä määrä, ne vain toimivat kuin ne näkisivät viereiset lehdet. Täysin mahdoton tämä näkemisen ajatus ei ole ja jonkinlainen solutason linssi on ollut tiedossa jo sata vuotta sitten mutta sitä ei ole tutkittu juurikaan sen jälkeen. Kukaan ei sitä kumonnut, mutta asia hautautui lähes näihin päiviin asti.

Monia muitakin asioita kirjassa käsiteltiin, en edes muista kaikkia. Kirjoittaja on ollut myös mukana kehittämässä plantoidia, joka olisi planeettatutkimukseen soveltuva laite joka ottaa mallia kasveista toiminnassaan. Näitä pieniä laitteita olisi helppo levittää laajalle alueelle vaikkapa Marsin pinnalle. Tätä tutkimusta on ollut rahoittamassa muun muassa ESA.

Ehkä itselle merkityksellisin asia kirjassa ei liittynyt kasveihin lainkaan. Kirjoittaja pohti sekavuutta vaikkapa työpöydällä mikä ei ole merkki siitä että työtekijä olisi jotenkin huonosti tuottava. Kaiken jatkuva järjesteleminen erilaisiin lokeroihin vie aikaa, mutta se ei silti takaa että asiaa koskaan löytäisi sieltä mistä seuraavalla kerralla sitä etsii: erilaisia luokittelumahdollisuuksia on lukematon määrä emmekä voi mitenkään päättää asioille yhtä oikeaa lokeroa. Kuten usein olen itsekin havainnut niin aika hoitaa monet asiat, pinon alimmat paperit eivät ole lainkaan käytössä joten ne ovat todennäköisesti lopulta turhia. Tämän kuultuani olin suunnattoman helpottunut ja siirsin puolen vuoden sähköpostit ilman lajittelua arkistoon.

Hauskaa lukemista josta en osaa sanoa onko se vallankumouksellista tai sitten puhdasta haihattelua. Mutta ehkä kuitenkin tutkijalle tai muuten kasveista kiinnostuneille kotihortonomeille ihan viihdyttävää lukemista.

Raidin ja monen muun romaanin kirjoittaja sekä entinen rikostoimittaja Harri Nykänen pisti taannoin kansien väliin oman 20-vuotisen uransa Hesarin toimittajana. Suurimman osan tästä ajasta hän oli rikostoimittajana ja piikkinä monen rikolliseksi luokiteltavan tai moraalisesti väärin toimivan ihmisen lihassa.

Nykänen ei ehkä ollut se kaikkein mukautuvin alainen, eli jos hän koki että lehden virallinen linja oli journalismin päätehtävän vastainen niin sen sijaan että hän olisi mukautunut lehden vähän peittelevään linjaan, hän teki kaiken sen eteen että sai uutisen ihmisille luettavaksi. Tästä hän joutui moneen otteeseen napit vastakkain esimiehiensä sekä myös omistajaportaan kanssa. Sanoma-yhtiöiden suurin yksittäinen omistaja, Aatos Erkko, joka ei liiemmin puuttunut kirjoitteluun oli kuitenkin Nykäsen kanssa samoilla linjoilla journalismin suhteen joten hänen taustansa oli ainakin korkealta tasolta turvattu.

Vaikka piilokorruptiosta on puhuttu jo iät ja ajat niin kirja vahvistaa edelleen käsitystä tästä käsittämättömästä korruption muodosta jota Suomessa ylläpidetään. Siinä missä erilaisissa “banaanivaltioissa” raha liikkuu jatkuvasti voitelumielessä, Suomessa kaikista yhteiskunnan luokista löytyy vaikutusvaltaisia ihmisiä jotka käyttävät hyväkseen suhteita, antavat palveluksia toisille jne. Nämä eivät näy virallisissa tilastoissa maailmalla missä listataan eniten ja vähiten korruptoituneita maita. Toisaalta lähempänä oikeaa korruptiota on myös joitain tapauksia kuten Veikkauksen järjestämät “seminaarit” Lapissa lehtien päätoimittajille vaikkapa juuri Ahteen ahdistelusyytösten ollessa tulossa esille. Käytännössä tällä sitoutettiin päätoimittajat vain yhden näkökulman taakse ja saatiin osin estettyä kirjoittelua lehdissä. Onneksi kaikkeen ei sentään pysty vaikuttamaan, joten totuus tuli julki kuitenkin.

Onneksi kirja antoi kuitenkin jotain positiivistakin näkökulmaa siitä miten poliisi tutkii ja oikeuslaitos tuomitsee lopulta piittaamatta siitä miten vallankahvassa roikkuvat johtajat, virkamiehet tai poliitikot yrittävät asioita ohjailla. Meillä on kuitenkin niin rehellistä porukkaa näissäkin viroissa että vaikka nämä muutamat mätämunat pystyvät pilaamaan lähes koko järjestelmän maineen niin aivan kaikesta eivät hekään pysty luistamaan.

Toisaalta täytyy myös muistaa että ne jutut mistä Nykänen kirjoittaa ovat vain ne räikeimmät tapaukset mitkä hän on kaivanut esiin. Kuinka paljon sitten vastaavaa tapahtuu pienemmässä mittakaavassa taustalla jää varmasti paljastumatta sillä peittelyn koneisto on hyvin kattava. Tätä ei vain haluaisi uskoa mutta meidän yhteiskunnan kivijalasta tuntuu olevan lopulta jäljellä vain rapistunut sokkeli joka odottelee lopullista romahtamista.

Toki Nykänen ottaa hyvin esille myös toiselta kannalta sen mistä saa kirjoittaa ja mistä ei. Suomessa voit tv-ohjelmassa aivan hyvin heittää raamatun lattialle, mutta kenelläkään ei ole munaa heittää koraania. Voi olla että tekijälle käy kuin Charlie-Hebdon toimitukselle missä muslimiterroristit ampuivat toimittajia. Uutisointi on Suomessakin muuttunut valikoivaksi ja kaikkea ei vaan saa enää kirjoittaa. Nykänen vertasi tätä suomettumiseen joka oli vallalla Neuvostoliiton aikaan, silloin ei Neuvostoliitosta voinut kirjoittaa kuin positiivisia asioita. Nyt sama koskee islamia ja muslimeja. Itsesensuuri on voimissaan. *)

Nykänen sanoi myös aikaisemmin kritisoineensa sitä että toimittajat olivat jakautuneet eri puolueiden äänenkannattajiksi, mutta samaan hengenvetoon hän jatkoi että näin jälkikäteen ajateltuna sekin oli parempi kuin tämä nykyinen järjestelmä missä koko toimittajakunta alkaa koostua samanmielisistä kirjoittajista jolloin myös lehden ulosanti kärsii tästä yksipuoleisuudesta. Tämän toki huomasin itsekin kun pitkän tauon jälkeen otin ilmaisen kuukauden jakson Hesaria, mutta en tilausta jatkanut koska se ei oikein missään sopinut omaan käsitykseen avoimesta ja puolueettomasta journalismista. Kuten Nykänen sanoi, sosiaalinen media on tullut paikkaamaan tätä oikeaan journalismiin syntynyttä aukkoa.

Tämä oli hyvä kirja joka kannattaa ehdottomasti lukea. Toisaalta se on myös ahdistava kuvaus siitä että vaikka tiedät asioita et niille mitään voi tehdä. Toivottomuus voi hiipiä puseroon. Toivoa vain sopii että tutkiva journalismi ei ole Suomessa kuoleva journalismin haara vaan Nykäsen kaltaisia itsensä likoon pistäviä toimittajia löytyy jatkossakin. Mutta kuten hän sanoi, toimittajan on mukava tulla aamulla töihin, vaihtaa ulkokengät mukaviin sisäkenkiin ja mennä kirjoittamaan lehden linjan mukaisia juttuja. Asuntovelallisen ja perheellisen toimittajan ei ole syytä riskeerata toimeentuloaan tarpeettomilla lehden linjan vastaisilla jutuilla. Nykäsen sanoin, kukaan ei ole tekemättömyyttään saanut kenkää ja palkka juoksee niin kauan kuin elonmerkit ovat havaittavissa eli peili huurtuu kun se asetetaan toimittajan suun eteen.

*) Oma huomio jo jostain 70- ja 80-lukujen vaihteesta: minulla itselläni oli paljon vitsikirjoja jotka silloin olivat muodissa. Omistin mm. 365 vitsiä ruotsalaisista, poliiseista, venäläisistä ja laihialaisista. Olikohan siinä vielä joku muukin tässä sarjassa, en enää muista. Muissa kirjoissa sivallettiin surutta kohderyhmää mennen tullen, mutta 365 vitsiä venäläisistä -kirjan olisi hyvinkin voinut otsikoida 365 vitsiä muista kuin venäläisistä. Vitsin kohteeksi otettiin usein suomalaiset tai amerikkalaiset ja venäläinen oli vitsissä lähinnä statisti tai sankari. Voi sitä suomettumisen aikaa. Mutta ehkä vitsikirjan kustantaja sai pitää työpaikkansa tämänkin jälkeen.