Month: April 2020

Tämä oli ensimmäinen äänikirjani pitkään aikaan. Ajattelin antaa näille uuden mahdollisuuden kun tämän kesän pyöräilykausi alkoi vaikka edellisellä kerralla Helmetistä lainatuissa äänikirjoissa oli toimivuusongelmia, kuten satunnaisia toiston pysähtymisiä ja kappaleiden yli hyppimisiä. Harmikseni ensimmäisellä fillarilenkillä kirja katkesi hetken kuuntelun jälkeen yhteen kappalevaihtoon enkä yrityksistä huolimatta saanut sitä toimimaan enää tuosta eteenpäin. Kotiin saavuttuani olin jo valmis heivaamaan kirjan takaisin kirjaston virtuaalihyllyyn, mutta sitten kävi mielessä että testaan sitä toisessakin puhelimessa. Epäonninen yritys oli tehty iPhonella ja nyt laitoin kirjan soimaan Androidiin jossa minulla myös oli ellibs asennettuna. Siinä se toimikin aivan moitteettomasti. Vika on siis iPhonen softassa, puhelimessa tai sitten jossain muussa näihin liittyvissä asioissa.

Juuri edellisenä kirjana sain luettua Bruce Dickinsonin elämäkerran ja se yllätti minut siinä että siinä ei käsitelty perhe-elämää lainkaan vaan musiikillisten asioiden ohella hyvin paljon sitä mitä kaikkea Bruce oli elämässään muutakin ehtinyt tekemään. Tämä Hietalan tarina oli sitten enemmän sellainen perinteinen elämäkerta jossa käytiin läpi myös oman perhe-elämän parhaita hetkiä sekä vastoinkäymisiä.

Vaikka en mikään Tarotin (tai muunkaan Hietalan edellisen bändin) fani koskaan ollutkaan, niin näitä tarinoita oli hauska kuunnella. Rahaa ei ollut paljoa mutta keikkaa tehtiin ja musiikkia julkaistiin. Paljon ehti tapahtua keikkareissuilla ja niiden ulkopuolella: pahennusta herätettiin, hotellihuoneita rikottiin ja keikoilla oksennettiin. Olen melko vakuuttunut että kossuakin on kulunut korikaupalla näillä keikkareissuilla. Tämä arvio siis ihan kirjan tarinoiden perusteella.

Nightwishin kaudelta tässä on minulle uusi näkökulma Taru Turusen ja Anette Olzonin erottamisista bändistä. Hietala on Turusen suhteen hyvin vakuuttunut välirikon syyn olleen lopulta Turusen manageri / aviomies Marcelo, joka oli ahne ja vaati pelkästään heille itselleen asioita välittämättä siitä että bändi koostui monesta muustakin henkilöstä. Tämän kirjan perusteella tuolla asenteella ei voinut kuvitellakaan pitkää yhteistyötä. Anette Olzonin kanssa kävi hyvin nopeasti samalla tavalla, tosin Hietalan mukaan Olzon oli vieläkin häijympi.

Muuten kirja kertoi kivasti musiikista mitä he olivat soittaneet, tavasta millä musiikkia tehtiin, esimerkiksi vuotuiset kuukauden kesäleirit rantasaunoineen, ja monesta muusta matkan varrella tapahtuneesta asiasta. Hietala kertoo myös omasta masennuksesta ja miten hän siitäkin toipui lopulta. Musiikkibisneksessä elämä on hyvin rankkaa ja stressaavaa. Vain harvalle osuu lopulta kultalusikka käteen tähtien paikkoja jaettaessa.

Yksi pieni yhtymäkohta Dickinsonin Iron Maideniin kerrottiin siinä vaiheessa kun Hietalan korvaan tuli huhu että häntä olisi kaavailtu Iron Maidenin solistiksi siinä vaiheessa kun Bruce lähti tilapäisesti toiselle uralle. Jännittävä huhu varmaankin mutta omien sanojensa mukaan häneen ei kukaan ollut koskaan ollut yhteydessä asiasta joten tämä saattoi olla vain villi juttu ilman mitään todenperäisyyttä.

Leppoisaa kuunneltavaa ja jos on kiinnostunut kurkkimaan julkkiksen elämään vähän lähemmin, niin kannattaa lukea tai kuunnella. Elämänviisauksia tämä kirja ei tarjonnut paitsi ehkä sen, että älä anna masennuksen kasvaa liian suureksi vaan hanki apua ajoissa. Ja se kossu kannattaa jättää vähemmälle.

Tämä kirja on ollut omalla lukulistalla jossain päin takaraivoa jo sen julkaisemisesta lähtien mutta en ole aktiivisesti sitä koskaan metsästänyt. Nyt se sattui puolivahingossa hollille joten lainasin sen ja lähdin lukemaan.

Bruce Dickinson syntyi 50-luvun loppupuolella Britanniassa ja kävi koulunsa aina yliopistoon asti. Kunniatohtorin arvoja hän on saanut useita, mm. Helsingin yliopistolta. Koulu ei kuitenkaan ollut aina (vai koskaan?) se ykkösasia hänen elämässään vaan musiikki on aina vienyt häntä eteenpäin. Kirjasta käy selväksi se että taiteilijan elämä on sopinut hänelle aina paljon paremmin kuin tavallinen päiväduuni.

Kirja lähti jotenkin hitaasti liikkeelle ja tuntui olevan alkuun aika mitäänsanomaton. Alkukankeuden jälkeen vauhti kiihtyi kun päästiin pelkistä koulu- ja bändiasioista muihinkin juttuihin. Elämänsä varrella Bruce on kuitenkin ehtinyt miekkailla, kirjoittaa romaaneja, toimia lentäjänä, olla radiojuontajana jne. Varsin vaikuttavia saavutuksia jokainen jo erikseen. Niin, ja hinasihan hän siinä sivussa myös Iron Maidenin maailmanmaineeseen ja on pitänyt sen siellä nämä vuosikymmenet. Välillä lukiessa tuntui että miten ihmeessä hänellä on voinut olla aikaa kaikkeen, itsellä kun ei aika riitä oikein mihinkään vaikka käynkin vain ihan tavallisessa päiväduunissa.

Muista kirjoista poikkeava valinta on ollut jättää kaikki omaa perhe-elämää koskevat asiat täysin kirjan ulkopuolelle, mutta toisaalta tarinoita riitti ihan ilman niitäkin. Tätä valintaa en tiennyt ennen kirjan lukemista joten matkalla tuntui oudolta kun vertasin mielessäni tätä muiden kirjoittamiin vastaaviin kirjoihin joissa aina välillä kerrotaan kotioloistakin.

Mielenkiintoinen tarina mielenkiintoisesta ihmisestä, kannattaa lukea vaikka hevi ei niinkään kiinnostaisi.

Silloin joskus kun vielä mekin hiihdimme kouluun kesät talvet, Akkarin taskukirjan sivumäärä oli 256 ja vain joka toinen aukeama oli värillinen. Silloin, ainakin teoriassa, kirja mahtui vielä nimensä mukaisesti taskuun, mutta tämä lähes 800-sivuinen teos täytyy kantaa jossain aivan muualla. Tai sitten minun taskuni eivät ole kasvaneet ajan hengen mukaisesti. 

Piirrostekniikka on muuttunut sitten oman lapsuuteni. Nykyinen kiireinen ja toiminnan täytteinen elämä on löytänyt tiensä myös ankka-sarjiksien kuvitukseen. Kuvat ovat jotenkin henkeä ahdistavan täynnä tapahtumaa ja entinen rento meininki on taakse jäänyttä elämää. Jätän varauksen tähän että oma pääni on muuttunut tässä vuosikymmenien varrella ja olen jo unohtanut ne minulle alkuperäiset 70-80 -lukujen Akkarit. Tämä täytyy vielä varmistaa jostain vanhoista kirjoista.

Tarinoissa on säilynyt ote oikeisiin tapahtumiin ja myös useisiin hienoihin tarinoihin historiasta. Näistä tarinoista tässä kirjassa löytyivät mm. kertomus jossa valon historiaa avattiin hiukkasen (vai fotonin) verran, ja kerrotaan lyhyesti mitä valo on. Tarinaan on myös istutettu kertomus “Harward Computers” -naisporukasta joka oli merkittävässä roolissa tähtien luokittelussa 1800 ja 1900-lukujen taitteessa; ripaus historiaa ja tasa-arvoa.

Täytyy sanoa että olihan tämä taas hauskaa luettavaa. En muista milloin viimeksi olisin lukenut kokonaisen taskukirjan kannesta kanteen.

Juha Rautaheimo kirjoitti eläkkeelle jäätyään tämän kirjan joka kertoo hänen ajastaan poliisissa. Hän ajautui vähän vahingossa poliisikouluun kun ei muuta siihen hätään keksinyt ja ajatteli sitten jossain vaiheessa miettiä mikä hänestä tulisi isona. No, poliisi hänestä tuli ja ennen kaikkea väkivaltarikosyksikön poliisi, missä hän toimi suurimman osan urastaan. Hän sai lempinimen Hermo jo varhaisessa vaiheessa, rautahermoista kaveriahan tuolla tarvittiin.

Kirjassa käydään läpi Hermon uraa ja se avaa hienosti poliisin toimintaa siltä osin kuin se jää tavalliselta yleisöltä piiloon. Erilaisia henkirikoksia käydään läpi niin hänen itsensä kannalta kuin myös poliisin kannalta. Monet näistä ovat tapahtumia, jotka ovat syöpyneet mieliin ainakin niille jotka ovat seuranneet uutisia 70-luvulta asti.

Näihin kirjassa kuvattuihin tapahtumiin kuuluu useita hyvin tunnettuja tapahtumia, kuten Jakomäen pankin ryöstö josta seurasi Mikkelin panttivankitilanne ja räjähdys, Steen Christensenin tekemät poliisimurhat, Suomen ensimmäinen oikea kidnappaus ja Helsinkiläisen taksikuskin murha. Pääsipä Nacci Tranberg myös mukaan kirjaan, tosin ilman omaa nimeään ja esimerkkitapauksen yhteydessä kun käsiteltiin Suomessa annettavia kovin lyhyitä tuomioita ja oikeuslaitoksen haluttomuutta ymmärtää sitä että jonkin toiminta todellakin voi olla tapon yritys eikä vain pahoinpitely. Kirjassa oli myös monia muita vähemmän tunnettuja tapauksia joiden tutkintaa Rautaheimo käy läpi. Vaikka näistä ei koskaan isoja otsikoita revitty, niin ne ovat hyvin mielenkiintoisia tapauksia ja kuvauksia siitä miten rikokset ratkaistiin.

Poliisisurmien aikaan 1997, sattui paikalla olemaan dokumentin tekijä Virke Lehtinen. Hän oli sopinut jo aikaisemmin tekevänsä dokumenttia rikospoliisista ja kun tämä tapaus sattui, hän oli paikalla poliisiasemalla koko ajan. Neljä päivää Steen Christensen pakeni poliisia kunnes jäi kiinni Hämeenlinnassa. Näitä vaiheita käytiin läpi kirjassa ja Lehtinen kuvasi ja näki paikan päältä miten tutkintaa vietiin eteenpäin. Tästä kuvatusta materiaalista hän koosti dokumentin joka on tätä kirjoitettaessa katsottavissa Youtubessa. Minun oli pakko etsiä tämä käsiini ja katsoin sen saman tien. Tunnin dokumentti kertoo tapahtuman aiheuttaman tuskan poliisien keskuudessa ja myös sen tarmon jolla murhaajan löytymiseen panostettiin. Kannattaa katsoa.

Tämä oli hieno kirja joka kannattaa ehdottomasti lukea jos on vähänkään kiinnostunut siitä miten poliisi toimii.

Hämeenlinnan kaupunginjohtajan poika kidnapataan ja hänestä esitetään lunnasvaatimus. Poliiseja ei haluta mukaan jotta ei vaarannettaisi pojan terveyttä eikä aiheesta revittäisi irti otsikoita. Vanhemmat päätyvät palkkaamaan yksityisetsivät tutkimaan tapausta.

Kirjan edetessä yksinkertainen kidnappaus muuttuukin monimutkaisemmaksi ketjuksi tapahtumia eikä kenenkään syyttömyydestä voi olla aivan varma. Ruumiitakin syntyy matkan varrella. Arosuon etsivätoimisto pistetään lujille matkan varrella, mutta totuuskin kaivetaan lopulta esiin.

Upposin kirjan tarinaan alusta alkaen. Tämä oli hieno jatko tammikuulle, pidin tästä kirjasta jopa enemmän kuin siitä ensimmäisestä. Tästä on hyvä jatkaa matkaa kohti maaliskuuta.

Olen yrittänyt pitää Helmet-lukuhaasteen mukana roikkumassa alkuvuoden, mutta minusta alkaa tuntua siltä että hylkään sen nyt kokonaan. Jos jotain ryhdyn tekemään, teen sen aina niin hyvin kuin mahdollista. Se taas aiheuttaa paineita, mikä tarkoittaa sitä että lukeminen muodostuu rasittavammaksi: Lue nopeammin, lue tietynlaisia kirjoja, muuten et selviä haasteesta. Sehän ei ole lukemisen tarkoitus.

Suurimman osan luetuista kirjoista poimin kirjaston e-kirjavalikoimasta satunnaisotannalla niistä mitkä ovat vapaana ja mikä sattuu sillä hetkellä näyttämään kiinnostavalta. Tällä kertaa arpa suosi Lehtolaista. Olen joskus jonkun Lehtolaisen kirjan lukenutkin, mutta en muista milloin enkä minkä. Mitään mielikuvaa ei ole jäänyt siitä tapahtumasta, eli aikaa on vierähtänyt todennäköisesti aika paljon.

Kirjassa liikutaan pääasiassa Espoossa ja siitä länteen olevissa pienemmissä kunnissa. Historian havinaa on kun asiat kietoutuvat Neuvostoliiton taannoin vuokraamaan Porkkalan alueeseen ja lopulta venäläisiin sotilaisiin jotka palvelivat alueella. Mutta nyt suomalainen rallitähti on tavoittelemassa maailmanmestaruutta, toimittaja kirjoittamassa paljastuskirjaa joka ei ilmeisesti sovi kaikkien tulevaisuudensuunnitelmiin ja lopulta tapahtuu murha. Tästä lähtevät liikkeelle tapahtumat jotka vievät tätäkin espoolaista ympäri tuttuja paikkoja. Paljon ehtii asioita tapahtua ja epäillyt vaihtuvat kirjan tapahtumien edetessä kunnes lopulta kaikki saa selvyyden.

Tämä oli hyvää luettavaa, teksti oli sujuvaa ja tapahtumia riitti alusta loppuun eikä murhaajasta voinut olla varma ennen kuin kirjan oli lukenut kokonaan. Täytynee jokunen muukin Maria Kallio -romaani lukaista kun eteen sattuu, suosittelen!