Seppo Tiitinen toimi Suojelupoliisin johtajana 70- ja 80-luvuilla ja sen jälkeen Eduskunnan pääsihteerinä. Etenkin nuo Suopon ajat olivat minulle mielenkiintoisia, monenlaista tapahtumaa Suomessakin oli vakoilurintamalla. Vakoilijoita ja värvääjiä seurattiin, käräytettiin ja karkotettiin ilman julkista kohua, agentteja pomppi vähän siellä sun täällä – niin idästä kuin lännestäkin. Suomi oli aika vahvasti sitoutunut jo tuolloin yhteistyöhän läntisten tiedusteluelimien kanssa ja tiedonvaihto oli aktiivista.
Tiitisen aloittaessa Suopon hommissa, Kekkonen istui tukevasti presidentin pallilla. En ole Kekkosesta juurikaan lukenut aikaisemmin mitään taustatarinoita, mutta merkityksellisintä minulle oli kuulopuheiden mukaan odotella tämän kaljun jorinoiden päättymistä telkkarissa uudenvuodenpäivänä ennen kuin varsinainen ohjelma eli mäkihyppy Keski-Euroopan mäkiviikolta alkoi. Kekkosella oli kovin vankka ote kaikkeen mitä Suomessa tapahtui. Ehkä minut yllätti se kuinka allerginen hän oli kommunisteille ja Suopokin oli valjastettu pitämään tiukasti silmällä heidän aktiviteettejaan Suomessa. Kaiken kaikkiaan melkoista tasapainoilua nuo Neuvostoliiton aikaiset ajat olivat Suomen politiikassa idän ja lännen välillä.
Viktor Vladimirov toimi vuosia Helsingin lähetystössä ja hänellä oli kohtuullisen suuri rooli meidänkin politiikassa, hän kun oli KGB:n upseeristoa ja vaikutti Suomessakin vahvasti taustalla ohjailemalla esimerkiksi henkilövalintoja Neuvostoliittoa miellyttävään suuntaan. Tiitinen pitikin hyvin paljon yhteyttä Vladimiroviin, koska sitä kautta saatiin myös Neuvostoliittoon päin viestitettyä asioita jotka eivät Suomea miellyttäneet ja näin päästiin korjaamaan meidänkin kannalta tilanteita positiiviseen suuntaan. Asioita hoidettiin todella paljon kaikessa hiljaisuudessa ilman että niistä nostettiin mitään julkista kohua joka olisi voinut vaikeuttaa myös Suomen ulkomaansuhteita.
Jonkin verran kirjassa oli myös mielenkiintoisia tarinoita presidentin valtiovierailuista ja mitä kaikkea näilläkin matkoilla tapahtui – joko valmisteluvaiheessa tai sitten itse vierailun aikana. Erilaiset kulttuurit aiheuttivat säpinää vaikka olisi kuvitellut että tuolla tasolla kuitenkin olisi asiat paremminkin hallussa.
Pääsihteerin ajalta 90-luvulta eteenpäin ei kirjassa ollut minulle niin hirveästi uutta tietoa. Samoja asioita käsiteltiin Rosilan “Arkadianmäen kirstunvartija” -kirjassa huomattavasti laajemmin. Kivahan näitäkin oli kerrata ja lukea ehkä vähän toisesta vinkkelistä kuin mitä Rosila kirjoitti esimerkiksi eduskunnan rahankäytöstä.
Ja sitten se pakollinen eli Tiitisen lista. Jonnet eivät muista, mutta Tiitisen lista oli aikanaan kova juttu ja siitä liikkui ties minkälaisia huhuja. Listalla oli suomalaisia henkilöitä jotka olivat toimineet DDR:n tiedustelun hyväksi. Tiitinen siloittelee kovasti listan kohua ja väittää ettei listalla ollut ketään tunnettua henkilöä. No, lista on salainen aina vuoteen 2050 saakka ja pysyy tiukasti Suojelupoliisin johtajan kassakaapissa. Eiköhän spekulaatiot listan nimistä jatku kuitenkin tulevinakin vuosina. Mitä enemmän näitä yritetään tasoitella ilman että yhtään nimeä julkaistaan, niin sitä ahkeramminhan ihmisen mielikuvitus laukkaa.
Olihan tämä ihan kiva kirja lukea, ehkä vähän kesympi kuin olin ajatellut. James Bondmaista otetta ei ihan saatu aikaiseksi, ehkä Suomi oli ja on kuitenkin kansainvälisesti se vähemmän kiinnostava maa vaikka meidän mielestämme tämä on toki maailman napa. Helmet-lukuhaasteessa tämä kirja menköön kohtaan “Kirjan nimessä on ammatti”. Onhan vakoilija tavallaan ammatti, harvempi tällä tasolla sitä harrastuksena pitää.