Month: July 2019

Pistin tämän kirjan jonoon Helmetissä heti sen ilmestyttyä ja nyt sitten sopivasti kesken parhaimman kesän se napsahti luettavaksi. Taloudesta en niin hirveästi ymmärrä teoriatasolla, en ole koskaan opiskellut muuta kuin fyysikolle pakolliset kurssit Otaniemessä ja niillä ei kauheasti voi vielä elvistellä.

Kirjan sisällöstä voi olla montaa mieltä, eikä tämä varmasti ole yksi ainoa totuus. Mutta jos kirjasta poimii näitä talouden perusasioita niin silloin tämä on hyvin valaiseva kirja siitä miten kaikki vaikuttaa kaikkeen, mitä mahdollisuuksia poliitikoilla on vaikuttaa talouden toimintaan ja mitä heidän ylipäätään kannattaisi tehdä. Globaali talous pyörii eteenpäin siitä huolimatta mitä täällä pohjolan perukoilla meidän taloudessa yritetään säätää ja pääoma liikkuu vaivatta rajojen yli silloin kun parempaa tuottoa on saatavilla muualla. Ja sitähän on saatavilla kun Suomessa palkkoja nostamalla saadaan kustannustaso pumpattua ylös.

Melko raskasta ja joskus jopa masentavaa luettavaa mutta toisaalta myös hyvin mielenkiintoista. Suomi – ja myös muu teollistunut maailma – vanhenee ja se tuo mukanaan taloudellisia haasteita. Suomen työttömyys on korkealla, eikä näillä näkymin se nykyisellä ay-vetoisella sopimisella siitä parane. Muut pohjoismaat ovat jo paremmassa asemassa kun siellä tämä keskitetty sopiminen on lopetettu jo ajat sitten. Luulin että Ruotsissa on vielä vastaava, mutta niin hekin ovat siitä päässeet eroon jo vuonna 1990. Perässä tulemme mekin, mutta kuten aina Ruotsin suhteen, pitkällä viiveellä. Vaikka sitä ei suoraan sanottu, niin Suomi keikkuu Eurooppalaisittain kilpailukyvyn veitsenterällä, eikä sitä kannattaisi ehdoin tahdoin suistaa sieltä alas. Suomesta ei banaanivaltiota voi tulla suhteettoman huonon ilmaston takia, mutta ehkä meidän pitäisi keksiä oma tuote jolla meitäkin voisi nimittää tarvittaessa.

Tämä kirja on hyvää luettavaa sellaiselle jota kiinnostaa miten talous toimii. Todennäköisesti ne jotka eniten vinkuvat keskustelupalstoilla siitä kuinka riistokapitalisti vie kaiken, eivät tätä kirjaa tule lukemaan “koska se on riistokapitalistin kirjoittama”. Harmillista, sillä juuri heille tämä voisi olla se silmät avaava lukukokemus jolla hekin voisivat valmistautua tulevaisuuden muutoksiin. Jos liikaa ahdistaa tietyt asiat niin ne voi osin sivuuttaa, mutta kuten sanoin, kun lukee sitä teoriaosuutta niin siitä saa jo hyvän ymmärryksen josta voi sitten vetää itse omia johtopäätöksiä. Tätä menoa me emme voi jatkaa joten ilman radikaaleja muutoksia tulevaisuutemme on entistäkin kireämpää ja ankeampaa.

Nyt loppui näiden raskaiden kirjojen lukeminen vähäksi aikaa. Tänään on kesäloman ensimmäinen päivä, edessä monenlaista matkailua ja luettavaksi valitsen takuuvarmasti jotain leppoisaa lomalukemista.

En tiennyt mitä lainasin kun tähän Elina Hirvosen kirjan Helmetin valikoimasta poimin. Avoimin mielin lähdin lukemaan ja totesin jo alussa että tämä on tyyliltään kovin erilainen kirja kuin mitä yleensä luen. Kun pääsin loppuun, huomasin että tämä oli sikäli poikkeuksellinen teos että se pisti ajattelemaan monia asioita. Suosittelen lukemaan.

Kirja oli lähes dystooppinen kuvaus Suomesta ja maailmasta kymmenen vuoden kuluttua. Kirjassa oli mielenkiintoista pohdintaa taustalla lapsen kasvatuksesta, lapsen saamasta paineesta kavereilta ja koulusta sekä siitä miten se voi vaikuttaa kuhunkin. Miten vanhemmat voivat hoitaa lapsen ongelmia jos omat eivätkä muidenkaan keinot riitä? Pienet muutokset ympäristössä voivat tuoda toivoa ja samoin toiset muutokset suistavat elämän taas raiteiltaan. Aika raadollista, mutta toisaalta se toi mieleen asioita omasta lapsuudesta ja nuoruudesta peruskoulun ajoilta. Ei ollut elämä helppoa silloin.

Kirjassa on hyvin nivottu yhteen monia asioita jotka aiheuttavat ahdistusta meidän nykyisessä yhteiskunnassa ja kehitelty siitä skenaario miten ne voivat vaikuttaa ihmisten käyttäytymiseen ja johtaa radikaaleihin toimiin. Vaikka tämä on fiktiota, niin silti voi hyvin kuvitella miten helposti voidaan herkkiä, ahdistuneita tai muuten epätoivoisia ihmisiä värvätä mukaan tällaiseen. Pelottavan yksinkertaista näin globaalin kommunikaation ollessa vaivatonta ja nopeaa.

Paljon on puhuttu mielenterveyden ongelmista ja siitä miten heikolla potilaiden hoito on. Ehkä näihin asioihin pitäisi kiinnittää huomiota ja käyttää rahaa enemmän niin että pystyttäisiin parantamaan hoitotuloksia. Se olisi yksilön sekä yhteiskunnan kannalta erittäin hyödyllistä. Olisiko vaikka liikennemerkkiuudistuksen rahat voinut käyttää tähän? Voisiko joskus miettiä että mikä on tärkeää ja mikä ei?

Seppo Tiitinen toimi Suojelupoliisin johtajana 70- ja 80-luvuilla ja sen jälkeen Eduskunnan pääsihteerinä. Etenkin nuo Suopon ajat olivat minulle mielenkiintoisia, monenlaista tapahtumaa Suomessakin oli vakoilurintamalla. Vakoilijoita ja värvääjiä seurattiin, käräytettiin ja karkotettiin ilman julkista kohua, agentteja pomppi vähän siellä sun täällä – niin idästä kuin lännestäkin. Suomi oli aika vahvasti sitoutunut jo tuolloin yhteistyöhän läntisten tiedusteluelimien kanssa ja tiedonvaihto oli aktiivista.

Tiitisen aloittaessa Suopon hommissa, Kekkonen istui tukevasti presidentin pallilla. En ole Kekkosesta juurikaan lukenut aikaisemmin mitään taustatarinoita, mutta merkityksellisintä minulle oli kuulopuheiden mukaan odotella tämän kaljun jorinoiden päättymistä telkkarissa uudenvuodenpäivänä ennen kuin varsinainen ohjelma eli mäkihyppy Keski-Euroopan mäkiviikolta alkoi. Kekkosella oli kovin vankka ote kaikkeen mitä Suomessa tapahtui. Ehkä minut yllätti se kuinka allerginen hän oli kommunisteille ja Suopokin oli valjastettu pitämään tiukasti silmällä heidän aktiviteettejaan Suomessa. Kaiken kaikkiaan melkoista tasapainoilua nuo Neuvostoliiton aikaiset ajat olivat Suomen politiikassa idän ja lännen välillä.

Viktor Vladimirov toimi vuosia Helsingin lähetystössä ja hänellä oli kohtuullisen suuri rooli meidänkin politiikassa, hän kun oli KGB:n upseeristoa ja vaikutti Suomessakin vahvasti taustalla ohjailemalla esimerkiksi henkilövalintoja Neuvostoliittoa miellyttävään suuntaan. Tiitinen pitikin hyvin paljon yhteyttä Vladimiroviin, koska sitä kautta saatiin myös Neuvostoliittoon päin viestitettyä asioita jotka eivät Suomea miellyttäneet ja näin päästiin korjaamaan meidänkin kannalta tilanteita positiiviseen suuntaan. Asioita hoidettiin todella paljon kaikessa hiljaisuudessa ilman että niistä nostettiin mitään julkista kohua joka olisi voinut vaikeuttaa myös Suomen ulkomaansuhteita.

Jonkin verran kirjassa oli myös mielenkiintoisia tarinoita presidentin valtiovierailuista ja mitä kaikkea näilläkin matkoilla tapahtui – joko valmisteluvaiheessa tai sitten itse vierailun aikana. Erilaiset kulttuurit aiheuttivat säpinää vaikka olisi kuvitellut että tuolla tasolla kuitenkin olisi asiat paremminkin hallussa.

Pääsihteerin ajalta 90-luvulta eteenpäin ei kirjassa ollut minulle niin hirveästi uutta tietoa. Samoja asioita käsiteltiin Rosilan “Arkadianmäen kirstunvartija” -kirjassa huomattavasti laajemmin. Kivahan näitäkin oli kerrata ja lukea ehkä vähän toisesta vinkkelistä kuin mitä Rosila kirjoitti esimerkiksi eduskunnan rahankäytöstä.

Ja sitten se pakollinen eli Tiitisen lista. Jonnet eivät muista, mutta Tiitisen lista oli aikanaan kova juttu ja siitä liikkui ties minkälaisia huhuja. Listalla oli suomalaisia henkilöitä jotka olivat toimineet DDR:n tiedustelun hyväksi. Tiitinen siloittelee kovasti listan kohua ja väittää ettei listalla ollut ketään tunnettua henkilöä. No, lista on salainen aina vuoteen 2050 saakka ja pysyy tiukasti Suojelupoliisin johtajan kassakaapissa. Eiköhän spekulaatiot listan nimistä jatku kuitenkin tulevinakin vuosina. Mitä enemmän näitä yritetään tasoitella ilman että yhtään nimeä julkaistaan, niin sitä ahkeramminhan ihmisen mielikuvitus laukkaa.

Olihan tämä ihan kiva kirja lukea, ehkä vähän kesympi kuin olin ajatellut. James Bondmaista otetta ei ihan saatu aikaiseksi, ehkä Suomi oli ja on kuitenkin kansainvälisesti se vähemmän kiinnostava maa vaikka meidän mielestämme tämä on toki maailman napa. Helmet-lukuhaasteessa tämä kirja menköön kohtaan “Kirjan nimessä on ammatti”. Onhan vakoilija tavallaan ammatti, harvempi tällä tasolla sitä harrastuksena pitää.

Edellinen lukemani kirja, Michelle Obaman tarina, oli pitkähkö ja täynnä painavaa asiaa joten nyt oli tarve fiktiolle ja vähän kevyemmälle tekstille. Tämä “Julma kuu” vaikutti hyvinkin sopivalta joten nappasin sen lukuun sen kummemmin pohtimatta.

Tarina pyörii rakastuneen Stockan meikkiosaston naismyyjän ja ketkun miehen ympärillä. Kirsikkana kakun päällä mukana on myös naapuriyhtiön taalasmaa joka kiikareidensa kanssa kyttää kadun toisella puolella olevien asuntojen tapahtumia. Enempää yksityiskohtiin en mene jotta en pilaa mahdollista lukunautintoa.

Kirja lähti vähän hitaasti liikkeelle ja aloin jo vähän huolestua jossain vaiheessa että tuleeko tästä mitään, mutta nousukiito loppua kohti oli mainio ja viimeisen kolmanneksen luinkin sitten melkein yhdeltä istumalta. Tätä kirjaa voisi kuvata sanalla “pikkunäppärä” – ei mikään rikostarinoiden kuningas, mutta hyvin kirjoitettu ja helppolukuinen. Loppu ei ollut mielestäni mitenkään järisyttävän yllättävä, mutta kirjaa lukiessa ei kannata turhaan spekuloida mahdollisia vaihtoehtoja vaan lukea vain eteenpäin.

Jos on luppoaikaa niin suosittelen. Helmetin lukuhaasteessa tämä sopii kohtaan “Kirjan kannessa on kuu”. Pari muutakin potentiaalista kohtaa löytyisi listasta, mutta kun tuota kuuta ei kovin monen kirjan kannessa ole niin laitan tämän suosiolla siihen.

Pitkä oli jono tähän e-kirjaan Helmetissä, mutta kannatti odotella. Tämä on tarina lapsuudesta ja elämästä Chicagon köyhemmillä alueilla mistä valkoihoiset lopulta lähtivät pakenemaan jonka jälkeen rikollisuus ja kurjuus entisestään lisääntyivät. Tämä on myös kertomus taistelusta pois sieltä koulutuksen kautta ja aina ensimmäiseksi mustaihoiseksi pariskunnaksi valkoiseen taloon. Rotuerottelun jäänteet olivat vahvasti mukana aina kirjan loppuun asti: Tummat vs. vaaleat oli jatkuva vastakkainasettelu ja jos olit afroamerikkalainen, sinun piti ponnistella paljon enemmän menestyäksesi kuin jos olit valkoihoinen. Paljon on vieläkin tehtävää tasa-arvoisen yhteiskunnan saavuttamiseksi Yhdysvalloissa.

Michelle pääsi oman sitkeyden ja vanhempien tuen ansiosta parempiin kouluihin ja aina yliopistoon asti mistä valmistui lakimieheksi. Valmistuttuaan hän pääsi hyväpalkkaiseen työhön asianajotoimistoon jossa tapasi harjoittelemaan tulleen Barackin. Siitä lähti vyörymään vastustamaton tapahtumaketju joka lopulta päätyi valkoiseen taloon.

Näin peruspessimistin kannalta Barack Obamasta jäi sellainen mielikuva että tämä oli jopa rasittavan optimistinen ja hyväntuulinen kaikkien asioiden suhteen. Kauhean tarkka hän ei ollut käytännön asioissa, vaatteet lojuivat lattialla, aikataulut olivat lähinnä viitteellisiä jne. mutta ajatusmaailma oli terävä kuin partaveitsi ja visiot pitkälle meneviä. Hän näki aina asioissa positiivisen puolen ja pystyi olemaan välittämättä kaikesta loasta mitä Yhdysvaltojen politiikassa kaadetaan surutta niskaan. Amerikkalaisella poliitikolla täytyy olla aikamoinen teflonpinnoite jos aikoo täysissä järjissään selvitä kaikesta siitä. Omatkin puukottavat sen minkä ehtivät varsinkin omien vaalien aikaan. Ja myös sen jälkeenkin.

Kirjassa kerrotaan kulissien takaa elämästä vaalitaisteluiden ajalta sekä elämästä valkoisessa talossa. Elämä on aivan jotain muuta kuin mitä televisiosta voisi julkisen kuvan perusteella päätellä. Valkoiseen talon muuton jälkeen kaikki muuttui: mihinkään ei saanut mennä ilman etukäteissuunnittelua, edes parvekkeelle ei voinut mennä aamukahville ennen kuin valkoisen talon ohitse kulkeva tie oli suljettu ja turistit häädetty pois talon siltä puolelta. Michelle jättikin sitten terassin käyttämättä kun ei viitsinyt aiheuttaa työtä turvamiehille ja vaivaa asukkaille ja turisteille. Turvamiehet kuljettivat lapset kouluun, kavereiden talot tutkittiin etukäteen jos lapset olivat menossa vierailulle jne. Kaiken kaikkiaan kirjasta sai sen kuvan että elämä Barackin presidenttiyden ajan oli kuin hyvin varustellussa vankilassa elämistä.

Vaikka ensimmäiselle naiselle ei ole varattu valkoisessa talossa mitään virallista roolia, voi asemaa käyttää kuitenkin hyväksi omien asioiden ajamiseen politiikan ulkopuolella. Michelle käytti aikaansa muun muassa sotaveteraanien perheiden työ- ja koulutusmahdollisuuksien parantamiseen, afroamerikkalaisten koulutuksen edistämiseen ja uskon valamisen heidän yhteisöönsä sekä koko valtakunnassa kouluruuan parantamiseen ja muuttamiseen terveellisempään suuntaan. Paljon hän sai aikaan kahdeksan vuoden aikana ja työ varmasti jatkuu vielä senkin jälkeen näiden asioiden parissa.

Michelle on hyvin optimistinen (paitsi politiikan suhteen) ja hän löytää kaikista ihmisistä positiivisia asioita. Vaikka poliitikot keskittyivät monesti kuran heittoon ja töykeyksiin, niin silti hekin olivat pääsääntöisesti henkilökohtaisella tasolla mukavia joiden kanssa tuli toimeen, joidenkin kanssa jopa loistavasti. Yksi poikkeus tässä monenkirjavassa joukossa oli josta Michelle ei keksinyt mitään positiivista sanottavaa: Donald Trump.

Tämä oli kaiken kaikkiaan hieno kirja ja ehdottomasti lukemisen arvoinen. Joissain asioissa tuntui että hypittiin vähän liian nopeasti yli ja jätettiin kertomatta kaikkia mielenkiintoisia yksityiskohtia, mutta kirja oli jo nyt varsin pitkä joten ehkä se on ollut tietoinen valinta.