Aika ristiriitaisissa tunnelmissa luin tätä kirjaa. Uskomatonta miten perheen elämä voi mennä pilalle yhden ihmisen väkivaltaisen käytöksen takia ja vielä uskomattomampaa on se että yhteiskuntamme on täysin hampaaton tällaisen käyttäytymisen edessä. Vahvat merkit olivat ilmassa kuitenkin siitä että joku tässä kuolee: ryyppyremmi tappaa isän, isä tappaa (ex-)vaimonsa, isä tappaa lapsensa, ….
Onneksi muistin jo ennestään miten tässä tulee käymään, joten minun ei varsinaisesti tarvinnut pelätä kenenkään hengen puolesta. Hämärästi on mielessä tuo tapahtuma siltä ajalta kun se aikanaan tapahtui. Aivan järkyttävää on se millaisessa pelossa äiti ja poika – ja mummokin – joutuivat elämään päivästä toiseen ja vuodesta toiseen. On käsittämätöntä että kukaan ei voi muka tehdä mitään, poliisitkaan eivät vaivautuneet tulemaan paikalle joka kerta hälytyksen tullessa vaikka isä uhkasi äidin ja poikansa henkeä puukon kanssa. “Tullaan huomenissa kun äijä on sammunut.” Onhan se tietysti poliisinkin kannalta turhauttavaa kun tilanne jatkuu ja jatkuu, mies kärrätään putkaan ja joudutaan päästämään seuraavana päivänä pois. Siltikään näitä ei voi painella villasella kun on tilanne päällä. Mikä olisi ollut näin vastanneen poliisin omantunnontuska sen jälkeen jos kyseinen isä olisikin ennen sammumista tappanut jonkun. Vaikka kukaan ei kuollut terrorin aikana niin pahasti sattui silti moneen kertaan; nyrkistä sai sekä äiti että poika säännöllisesti.
Iso kysymys on mistä tämä sitten johtuu? Yksi syy löytyy isän nuoruudesta jolloin heidän “perhe-elämänsä” oli ollut samanlaista. Jouluateriakin oli kossupullo pöydässä, laatikoista ja kinkuista ei ollut tietoakaan. Ruokaa käytiin varastamassa itselle ja pikkuveljelle ettei nälkään kuollut. Ei siinä lapselle kovin kummoisia lähtökohtia elämään anneta ja siitä on sitten helppo lähteä vanhempien viitoittamalle tielle. Kuningas alkoholi on kuitenkin ollut pienestä pitäen mukana ja siitä harvemmin seuraa mitään hyvää. En usko että lapsuus yksistään kaikkea selittää, jotain muutakin on täytynyt mennä myöhemmin vialle.
Rangaistus jota yhteiskunta ei pystynyt antamaan tuli sitten oman käden oikeuden kautta mummon puukottaessa tyttärensä exän. Rangaistuksen lievyydestä päätellen oikeuslaitos omalla tavallaan “hyväksyi” tämän teon (3 vuotta ja 3 kuukautta) ja lopulta myös presidentiltä tuli hiljainen hyväksyntä kun Ahtisaari armahti mummon jo reilun vuoden vankeuden jälkeen. Ei ole tainnut kukaan surmaan, tappoon tai murhaan syyllistynyt päästä näin lyhyessä ajassa ulos vankilasta. Ei voi sanoa että tappaminen ratkaisee mitään, mutta tässä tapauksessa ainakin ympäristö hengähti helpotuksesta ja perhe pääsi elämään ilman jatkuvaa pelkoa.
Helmet-lukuhaasteessa upotan tämän kohtaan 29. Kirjassa nähdään unia. Vaikka näitäkin kirjoja on hyvä aina välillä lukea, niin seuraavaksi tarvitsen jotain huomattavasti kevyempää.
