Month: January 2019

Tämä kirja taitaa sopia parhaiten Helmet-lukuhaasteessa tuohon kohtaan missä pitäisi lukea kirja joka käsittelee vierasta kulttuuria. En lähde etsimään tässä mitään vieraan kulttuurin kansaa, vaan tyydyn tähän lähempänä olevaan minulle vieraaseen kulttuuriin: nuoriso ja graffitit.

Tämä kirja oli aika surullisen oloinen kuvaus siitä mitä vähän sivuraiteelle ajautuneen nuoren elämä voi olla: Päihteitä, maalausta, pakoilua ja siihen vielä työn ja/tai opiskelun sovittamista joskus paremmalla ja joskus huonommalla menestyksellä. Joitain valopilkkuja lukuunottamatta elämä tuntuu olevan aika synkkää ja ahdistavaa. Jos et tuosta oravanpyörästä pääse pois niin tulevaisuus on aika pimeä.

Kirjoitustyyli oli hyvin letkeää ja mukavaa lukea. Huumoria oli sopivasti ripoteltu yleisen harmauden keskelle. Tarina vähän laahasi matkan varrella, tapahtumat pyörivät samojen asioiden ympärillä ja vähän toistivat itseään kunnes lopussa sitten tuli maksun hetki. Sitä se elämä varmaankin on noissa ympyröissä, joten realismin puolelle mennään tässä; eihän aina voi tapahtua kaikenlaista. Kenties tämä kuvaa hyvin graffitimaalarin arkea joka pyörii kirjassa hyvin paljolti sen ympärillä että mihin maalataan, miten kehitetään omaa tyyliä ja millaista rispektiä saa omilla töillään.

Täytyisiköhän tässä alkaa nyt näiden satunnaisotosten jälkeen valitsemaan enemmän lukuhaasteen mukaisia kirjoja? Jossain vaiheessa tällä menetelmällä törmään tilanteeseen että en saa tiettyjä kohtia täytettyä lainkaan. Onneksi on vielä yksitoista kuukautta aikaa.

Tämä taklaa Helmet-lukuhaasteesta ainakin kohdan “Olet nähnyt kirjasta tehdyn elokuvan.” Alun perin ajattelin lukaista Kingin Hohdon tähän haastekohtaan mutta jätetään se johonkin toiseen kertaan. Hohdon olen jo aikaisemmin lukenut, mutta melkoisen monta Marsin vuotta on siitäkin aikaa.

Ridley Scott teki tästä Weirin kirjasta elokuvan joka julkaistiin 2015, pääosassa Matt Damon. Yleensä kirjaa lukiessa kuvittelee ihmiset aina jonkin näköisiksi. Nyt tätä ei tarvinnut tehdä kun Marsissa viuhui kirjaa lukiessa koko ajan Mr. Damon.

Tämä oli herkullinen kirja. Uskomattomia yksityiskohtia viljeltiin koko ajan ja kun tietää että Andy on paneutunut todella tarkasti realismiin niin todella innostavaa luettavaa. Mieli teki monessa kohdassa tarkistaa että pitävätkö typpien ja happien litrat ja muut yksityiskohdat paikkansa, mutta itsellä ei ainakaan kemia ja fysiikka tule niin hyvin kouluajoilta mieleen että suoraan olisin voinut päässä laskeskella näitä asioita. Luotan yhtä sokeasti kirjailijaan kuin nigerialaisen kuninkaan leskeenkin. Sen lisäksi että yksityiskohdat ovat realistisia ja tarkoin kuvattuja myös tarina etenee jouhevasti kuivakan (= insinööri?) huumorin ryydittämänä ja jännitys säilyy aivan viimeisille sivuille asti. Loistava kirja.

Vaikka meillä olisi tekniset valmiudet vastaavaan Marsin matkaan ja samanlainen onnettomuus sattuisi, niin olisihan tuossa kuitenkin miljoona ja yksi mahdollisuutta että jokin asia menisi päin p:tä. Onneksi romaani sallii jokaisessa kohdassa sen pienen onnekkaan sattuman joka mahdollistaa kaiken. Muutenhan kirja olisi voinut loppua sivulle kaksi.

Jäikö kirjassa jotain kaivelemaan? Minulle ei tule nyt yhtään asiaa mieleen mikä olisi jotenkin tuntunut typerältä tai väärältä. Yleensä minun on pakko natista ja natkuttaa jostain asiasta, mutta nyt on sen suhteen pää aivan tyhjä. Ehkä sen jälkeen tulee jotain mieleen kun olen tämän julkaissut. Yleensä tulee jonkinlainen “eiku”-efekti.

Jos oikein muista niin leffassa loppu oli hieman erilainen. En mene vannomaan kun muistini poistaa aika hyvään tahtiin vanhojen asioiden yksityiskohtia. Tässäkin tapauksessa on melkoinen kato käynyt aivosolukoissa. Paljon toki on parin tunnin rainasta täytynyt karsia pieniä asioita pois, mutta aika hyvin se seurasi kirjan juonta. Täytynee katsoa vielä se uudelleen myöhemmin jos se on vielä jossain suoratoistossa tarjolla. Siihen menee varmaankin jonkin verran aikaa joten todennäköisesti siinä vaiheessa olen jo unohtanut kirjan yksityiskohdat, joten palaamme takaisin alkupisteeseen.

Seuraavaksi kirjaksi otin Helmetistä lainaan helsinkiläisten graffitimaalareiden elämästä kertovan kirjan. Ehdinkin sitä jo työmatkalta palatessa Rooma – Helsinki koneessa lukemaan noin kaksi kolmasosaa joten kohtahan tuokin on luettu.

Vuoden toinen ja samaa lajia kuin ensimmäinenkin: dystopiaa ja sci-fiä. Tällä kirjalla sain taas pariin lukuhaasteen kohtaan “varauksen”. Katsotaan vuoden lopussa saanko kaikkiin viiteenkymmeneen kohtaan tavoitteen mukaisesti lopulta valittua eri kirjan. Tämä tarkoittaa tietysti sitä että pitäisi lukea vähintään viisikymmentä kirjaa, joten tahtia pitäisi kiristää tästä alkuvuoden lepsuilusta.

Tässä Saksaan sijoittuvassa kirjassa on suuressa roolissa melkoisen pitkälle kehitetty tekoäly. Tekoälyä käytetään moneen asiaan, niin hyvään kuin huonompaankin, ja kameravalvonnan sekä äänitallennuksen ollessa läsnä lähes kaikkialla ei ihmisillä ole juuri mitään mahdollisuutta yksityisyyteen. Lainrikkojille tämä tarkoittaa varmaa kiinnijääntiä ja nämä ketkut keskustietokone tuomitsee automaattisesti lakien puitteissa.

Kuten yleensä, homma ei ole täysin aukoton ja joku lurjus pääsee tuikkaamaan vaatimattomammalla alueella asuvan yksinhuoltajan hengiltä ilman että valvonta kykenee näkemään kuka tuo heppu oli. Murhia ei kaupungissa ole tapahtunut enää aikoihin joten tuo tapaus oli kaupungin pienelle poliisikunnalle (kaksi poliisia ja yksi sihteeri) melkoinen shokki. Tästä lähtee sitten purkautumaan monimutkainen vyyhti korruptiota ja elinkauppaa. Eikä tekoälykään aivan syytön osapuoli ollut. Täytyypä vinkata töissä ettei homma lähtisi ihan lapasesta duunikavereilla ja pidetään se tekoälyn kehitys rajoissaan.

Kirja oli mielenkiintoinen. Alku ehkä laahasi vähän käsijarru päällä, mutta loppua kohden kun asiat alkoivat selvitä tuli myös vauhtia lisää. Ainoa asia mikä vaivasi itseäni läpi koko kirjan oli tekniikka. Toisaalta älykästä, mutta paikoin oli kuitenkin aika käsittämättömiä jäänteitä nykyajasta. Kännykkää käytettiin identifioimiseen ja se oli kulkupassi, maksuväline jne. – eli käytännössä kaikki mitä tarvittiin ihmisen tunnistamiseen. Tietoturvapuoli oli melkoisen rempallaan kun pelkästään puhelimen toiselta nappaamalla pystyi kaikkialle, mm. automaattisille oville, tunnistautumaan eikä missään kyselty mitään, riitti kun rahtasi käännettyä puhelinta mukanaan. Samaten tietokoneissa oli muutaman kirjaimen salasanoja mikä tuntuu aika käsittämättömältä kun tapahtumat sijoittuvat tuonne kauas tulevaisuuteen. Nykyäänkään täytyy jo nähdä vaivaa että saa koneet hyväksymään noin lyhyitä salasanoja, eikä se ole mahdollista välttämättä lainkaan.

Tietysti puhelimen käyttö voi olla pieni viittaus nykyaikaan monen ollessa puhelimesta niin riippuvainen ettei voi kuvitella olevansa missään tilanteessa siitä yli vaaksan päässä. Uskottavuutta tarinaan olisi tullut kuitenkin enemmän jos noita teknisiä yksityiskohtia olisi hiottu ja vaikkapa tunnistautuminen olisi tehty esimerkiksi napaan sijoitetulla etäluettavalla implantilla. (Hierokaa napoja vastakkain niin vaihdatte id-kortit!)

Biologian puolelle menevistä tulevaisuudenvisioista olen visusti hiljaa, kun niistä en mitään ymmärrä joten niiltä osin kirja toimi siis minulle täydellisesti. Mutta kuten tekstistä huomaa, tuo puhelimen rooli yhteiskunnassa söi minun osaltani ison osan lukukokemuksesta. Muuten kyllä tämä oli aivan hyvää luettavaa.

Se pahuksen puhelin…

Vuosi alkaa tällä sci-fi kirjalla ja Helmet-lukuhaaste 2019:stä se osuu ainakin muutamaan kohtaan (omien kriteerien mukaan) ja merkkasin niitä tuohon omaan listaan.

Tapahtumat sijoittuvat jättimäiseen avaruusalukseen jossa aluksen väestö asuu useilla eri kerroksilla. Yhteiskunta on jossain määrin dystooppinen. Alus on vaeltanut satoja vuosia avaruudessa kohteena … niin mikä. Vähän häiritsi alkuun kun tilanne aluksella oli jotenkin absurdi eikä ollut varsinaisesti tietoa mikä porukka oli matkalla minne ja miksi. Hiljalleen asiat selvenivät kirjan edetessä ja jotain maankaltaista asuttavaa planeettaa oltiin porukalla – joskaan ei yhteistyössä – etsimässä.

Vähän erikoinen kertomatyyli, mutta ei mitenkään huono. Ehkä turhan pitkäksi venytetty tarina ja jotenkin tuntui että välillä jäi kuvaukset ja taustoitus vähän ohueksi tai oikeastaan kertomatta kokonaan: miksi yhteiskunta aluksella oli muodostunut tällaiseksi. Jokin syyhän siinä on täytynyt olla että eri kerrokset toimivat kuin eri kastit ja olivat arvoasteikolla täysin eri tasolla, valkoiset toki etunenässä yläkansilla kuuluen paikalliseen eliittiin.

Poliisia ja lakeja ei tuntunut olevan, vaan mielivaltaisesti toimivia vartijoita jotka pakottivat ihmiset töihin ja valvoivat yöllistä liikkumiskieltoa. En vain nähnyt oikein mitään järkevää syytä miksi tämä avaruusaluksen yhteiskunta olisi ylipäätään kasattu näin, varsin tehotonta toimintaa kun ajatellaan että tämänkokoisessa pienessä “kaupungissa” kaikkien pitäisi toimia saumattomasti keskenään jotta tällaisessa matkassa olisi mitään järkeä. No, ehkä tämä on turhan realistista pohdintaa, mutta jotain syitä olisi voinut antaa, itselle jäi vähän ontto olo sen suhteen että miksi näin. Ehkä tämä eriytyminen ja diktaattorin esiinmarssi oli vuosisatojen matkan aikana tapahtunut kehitys, mutta mitään viitteitä siitäkään ei ollut.

Yhtä kaikki, hyvin tasapainoinen kirja ja mukavaa luettavaa. Loppua kohden tuli jo olo että kertokaa nyt mitä tässä tapahtuu ja lukutahti tiivistyi vaikka nyt alkuvuodesta lukemiseen aikaa olikin vähemmän kuin normaalisti. Lienee hyvän kirjan merkki. Suosittelen ja odottelen kirjailijan seuraavaa teosta.