Month: December 2018

Hillitöntä tykitystä Suomen poliittisesta ja taloudellisesta elämästä. Kirjassa on purettu selkeästi vuosien patoutumat ympärillämme laahustavasta yhteiskunnasta, sanoissa ja mielipiteissä säästelemättä. Tämä olisi hauska, suorastaan hilpeä kirja jollei kaikesta kuitenkin näkisi että faktaahan tässä ladellaan koko ajan. Hilpeys vaihtuu surumielisyyteen ja olotila suorastaan kusetetuksi.

Puolueet, niiden erot – tai erottamattomuus -, valtion rooli, tuet jne. saavat kyytiä niin että tukka lähtisi päästä jos kekkoslandiassa sellaista olisi. Aika käsittämättömillä asioilla suomalaisia holhotaan ja pidetään hölmöläisen uskossa siitä että valtio tietää kaiken. Puolueet pyristelevät menemään ilman aatteita jotka ovat karisseet jo ajat sitten. Vasemmisto ei ole köyhän puolella, oikeistolla ei ole oikeaa oikeistolaista aatetta jossa yksilö olisi vapaa ja valtio hoitaisi vain sille kuuluvat välttämättömät asiat ja keskusta on muinaisjäänne jolla ei ole edes perustetta olemassaololle ja sen ainoa tavoite on pysyä elossa.

Valtio kontrolloi kaikkea meidän ympärillä, vaikka ei niin suoraan kuin Neuvostoliitossa aikanaan niin kuitenkin epäsuorasti ja hyvin vahvasti kaikenlaisten tukien kautta. Tuen saaja kun ei voi olla riippumaton rahoittajastaan. Tämä kävi hyvin selväksi esimerkiksi YLEn taannoisessa tapauksessa kun Sipilä yritti käytännössä rajoittaa YLEn toimittajien sananvapautta maksajan roolissa. Tämäkin tapaus lopulta haudattiin kaikessa hiljaisuudessa. Rahoittajan kontrolli valtion puolelta ei rajoitu pelkästään YLEen, vaan on hyvin tiiviisti esillä monessa muussakin asiassa missä valtio on rahoittajana, mm. kulttuurissa.

Kirja oli täynnä herkullisia oivalluksia, yhden monista ollessa oopperaan liittyvä: “Mummoilta nyhdetyillä veikkausrahoilla ylläpidettävän muutamalle kymmenelle tuhannelle rikkaalle helsinkiläiselle suunnatun kulttuuri-instituution miljoonarahoituksen esittäminen kulttuurisena välttämättömyytenä on niin uskomatonta, että se voi mennä läpi vain Suomessa”.

Valtion osallistuessa yritystoimintaan tukahduttaa se samalla vastaavia yksityisiä yrityksiä jotka toimisivat samalla toimialalla. Valtion omistaminen on siis vaarallista muun yritystoiminnan kannalta. Itse ehkä rajaisin valtion omistuksen lähinnä sellaisille aloille missä on luonnollinen monopoli, kuten sähkön siirto (huokaus…), rautatiet ja tieverkon ylläpito. Muussa tapauksessa kilpailu voisi pitää huolen siitä että saisimme laadukkaita palveluita ja tuotteita käypään hintaan.

Onkohan tästä nousua lainkaan? Tulee jostain mielen syövereistä mieleen kun Pikku-Kalle oli koulussa ja hänen piti kertoa opettavainen tarina. “Pikkulintu oli kylmissään myöhään syksyllä ja etsi jostain lämmintä paikkaa. Pellon laidalla oli höyryävä lehmänläjä ja paremman puutteessa pikkulintu lensi sinne ja uppoutui lämpimään vain pään jäädessä ulkopuolelle. Sille tuli niin hyvä olo että se ryhtyi visertämään. Naapurin kissa valitettavasti kuuli tämän, hyökkäsi paikalle ja söi linnun.” Opettaja siihen: “Surullinen tarina, mutta mikä mahtoi olla opetus?”. Pikku-Kalle: “Ei kannata paljoa viserrellä kun on kaulaansa myöten paskassa.”

Näihin sanoihin ja näihin tunnelmiin paketoimme vuoden 2018. Ensi vuonna uudet kujeet.

Iltalehden artikkelissa mainittiin vanha tutkimus vuodelta 2007 joka kertoi että 2/3 miehistä ei lue lainkaan naisten kirjoittamia kirjoja. Silmäilin pikaisesti tutkimuksen läpi joten todellista taustaa minulla ei ole antaa mitään välkkyä kommenttia tähän, mutta somemaisesti tartuin kuitenkin tuohon yhteen pieneen “2/3” täkyyn.

https://www.iltalehti.fi/pinnalla/a/df244b6a-86cb-4d6e-b200-105977d77165

Älkää ampuko minua. Kaikki on nyt sukupuolitettu rankasti mikä tietysti johtuu ylläolevasta artikkelistakin. Sen lisäksi otan vielä vähän kantaa viime vuosisadan näkökulmasta millaiseksi miehet ja naiset aikanaan jaoteltiin. Tästä johtuen omassa kirjailijoiden tyylejä kuvaavassa hahmotelmakuvassa ovat perinteinen mies ja nainen, väritkin vastaavasti sininen ja punainen. *)

En ollut kiinnittänyt tähän sukupuoliasiaan lainkaan huomiota vuoden varrella kun olen noita kirjoja jonkin verran lueskellut. Tästä artikkelista sain kipinän ja ajattelin tarkastaa oman lukuhistorian, siitä kun oli nyt faktaa saatavilla vuoden 2018 osalta.

Lukulistalta löytyi kymmenen naiskirjailijan kirjaa, kaksi jossa kirjoittajana mies ja nainen sekä yksi jossa on tiimi takana ja oletettavasti useampi nainen mukana. Kaiken kaikkiaan 55 kirjaa tuli tähän otokseen, joten 42 kirjaa on sellaista jossa on yksi tai useampi mies kirjailijana. Tarkempi jaottelu löytyy taulukosta alla. Jos kirjoittajana on ollut pelkästään miehiä, olen laittanut kohtaan vain yhden. Kahdessa tapauksessa annoin “pisteen” molemmille kun kirjoittajana on ollut sekä nainen että mies.

Mistä tämä 2007 tutkimuksen tilanne voi johtua? Kirjoittavatko naiset ja miehet erilaisia kirjoja? Omalta osaltani ainoa ratkaiseva tekijä valinnassa on kuinka mielenkiintoinen kirja vaikuttaa olevan. En usko että miesten ja naisten huumori olisi välttämättä kauhean erilaista tai tyyli miten he kirjoittavat rikoksista ja kauhusta. Toisaalta ehkä (menenkö vaaralliselle alueelle), painotan sanaa ehkä, naiset kirjoittavat enemmän hempeitä romaaneja kuin miehet, joten ne valikoituvat pois minun lukulistaltani jo sen vuoksi. Olen varmaan sitten rajoittunut, mutta luen lähinnä sellaisia kirjoja jotka sattuvat iskemään juuri minuun kuvauksen perusteella jotenkin erityisesti. Kuvassa alla yritän karkeasti tuoda esille tuon ajatukseni siitä että miehet ja naiset kirjoittavat varmasti kaikenlaisia kirjoja mutta määrällisesti painotukset voivat olla vähän eri tyylisissä kirjoissa.

Tutkimusta nopeasti vilkuillessa paistoi myös silmään se että naiset eivät ole niin biasoituneita naiskirjailijoihin kuten miehet mieskirjailijoihin. Onko syynä sitten se että miesten valitsemat kirjat ovat yleensä tiukemmin aihealueeltaan rajattu, esimerkiksi scifiin ja rikollisuuteen ja vastaavasti naiset lukevat laajemmalti erilaisia kirjoja. Vai onko todellakin niin että miehet valitsevat vain mieskirjailijoiden kirjoja täysin tarkoituksellisesti? Jos näin on niin se on huono valinta.

Tietokirjojen suhteen (tähtitieteeseen liittyvien) on tilanne omalta osaltani paljon selkeämpi: kaikki lukemani kirjat ovat miesten kirjoittamia. Tämä juontaa varmasti siitä että naisia ei ole yhtä paljon alalla. Joko heitä ei ole ala kiinnostanut tai heitä ei ole otettu vakavasti esimerkiksi fysiikan opinnoissa kuten oli varsinkin menneinä vuosina tilanne. Kuinka paljon olemmekaan menettäneet mahdollisia tieteen supertähtiä sen takia? Tähtitieteestä kirjoittavat kirjailijat ovat kuitenkin yleensä pitkän linjan astronomeja joten jos lähtökohtaisesti alalla työskentelevät ovat miehiä niin todennäköisesti kirjailijat ovat hyvin suurelta osin myös miehiä, he kun valikoituvat juuri tuosta työskentelevästä populaatiosta.

En tiedä oliko tässä tarinoinnissa mitään tolkkua, mutta ehkä tämäkin on asia mihin voisi ensi vuonna kiinnittää huomiota jo kirjoja valitessa.

*) Miten tästä värittämisestä tulikin mieleen aikani leikkikoulussa joskus 70-luvun puolivälissä? Aamunavaukseen siirryttiin aina kulmatilaan missä oli muistaakseni joitain penkkejä ja osa istui isoilla kuutiotyynyillä. Yksi tyynyistä oli punainen ja se oli nolo paikka jos se jäi jollekin pojalle. Itsekin siinä jouduin joskus istumaan ja kuinka se olikin häpeällistä. Kaikenlaisia traumoja onkin siltä ajalta jäänyt. Onkohan tilanne eri lasten keskuudessa nykyään?

Tätä kirjaa lukiessa totesin että olen omalta osaltani nyt kalunnut riittävästi aiheeseen liittyvää, alkaen alkuräjähdyksestä ja päätyen ennustuksiin siitä mihin tämä kosmos on menossa tulevien vuosimiljardien kuluessa. En odottanutkaan että tämä kirja tarjoaisi mitään varsinaista uutta itselleni, mutta halusin nähdä millaisella tyylillä Tyson kirjoittelee näitä suuremmalle yleisölle tarkoitettuja kirjojaan. Pidin todella paljon “Cosmos: A spacetime odyssey” -sarjasta jonka katselin Netflixistä jo taannoin ja erityisesti Tysonin tyylistä esittää asioita. Suosittelen lämpimästi tätä sarjaa.

Kirja tarjosi todellakin hyvin yleisluontoisen katsauksen tähtitieteeseen. Tyson kirjoittaa hyvin ja avaa mielenkiintoisella otteella avaruutta ympärillämme. Moni asia on havainnollistettu yksinkertaisin esimerkein jotka toivottavasti suhteuttavat maailmankaikkeuden koon siihen lukijan pikkuruiseen omaan kuplaan jossa moni tuntuu nykyään elävän. Aivan kirjan lopussa vajotaan jo aavistuksen verran synkkyyteen sen suhteen missä nyt mennään: hukkaamme omat kykymme itsekeskeiseen ajatteluun ja unohdamme helposti sen että tuolla muualla olisi vielä paljon tuntematonta ja tutkittavaa joka hyödyttäisi meitä kaikkia tavalla tai toisella tulevaisuudessa. Olemmeko menossa sivistyksen taantumaan? No, eipä ollut ensimmäinen tämän suuntainen ajatus joka on tullut esille kuluneen vuoden aikana luetuissa kirjoissa.

En varmaankaan kuulu enää kirjan kohdeyleisöön, mutta sellaiselle jota avaruus noin ylipäätään kiinnostaa mutta jolla ei ole intoa ja aikaa ryhtyä lukemaan pitkiä yksityiskohtaisia tarinoita aiheesta niin tämä, nimensä mukaisesti, on hyvä ensimmäinen kirja johon kannattaa tarttua. Toisaalta, tämä on kenties – mitenköhän sen muotoilisi – amerikkalais-popularistiseen tyyliin kirjoitettu ja jos haluaa vähän erilaista näkökulmaa ja kirjoitustyyliä niin kannattaa ilman muuta lukaista Esko Valtaojan kirjoja.

Joulu lähestyy ja monesta paketista paljastuu varmasti jonkinlainen kirja. Löytyyköhän tämäkin jostakin lahjasta? Mutta oli kirja mikä tahansa, niin lukekaa. Jörn Donnerin sanoin: “Lukeminen kannattaa aina”.

Härkösen kirjoja en ole koskaan lukenut, häräntappoaseesta olen sentään joskus kuullut niin kuin varmaan moni ikätoverinikin. Mahtaakohan nykyinen nuoriso tietää tuosta kirjasta mitään? Suuresti hehkutettu teoshan se oli silloin aikanaan. Pitäisi varmaan lukaista jossain vaiheessa. 

Tämä kirja on kokoelma Härkösen kirjoituksista Apu-lehdessä muutaman vuoden takaa. Härkönen kirjoittaa todella elävästi asioista joita hänelle on tapahtunut tai jotka ovat muuten vaan vaivanneet hänen mieltään. Moni asia on varmasti sellainen joka on yhdellä sun toisellakin mielessä mutta niistä ei puhuta ääneen vaan suomalaiskansalliseen tyyliin jupistaan vain hihaan. 

Itselleen nauraminen on eittämättä yksi tärkeä ominaisuus ja tässäkin kirjassa on monia asioita joissa kirjoittaja pistää omia vähän nolompiakin kokemuksiaan tulille. Jotkut tarinat olivat vähän vakavampia kun taas toisissa saikin sitten nauraa kunnolla. Kaiken kaikkiaan todella miellyttävä kirja joka auttoi kalibroimaan omiakin ajatuksia: sattuu ja tapahtuu sitä muillekin ja omilla ajatuksilla on vahva painoarvo vaikka ne joskus tuntuvatkin olevan valtavirtaa vastaan. 

Ainiin. Ei millään pahalla, mutta meidän koirat ovat vain leikkisiä eivätkä agressiivisia 🙂 . Paitsi silloin kun tältä yhdeltä pieneltä valkoiselta karvapallolta yrittää ottaa suusta pois roskiksesta saaliiksi saatua grillimakkaraa. Siinä vaiheessa on leikki kaukana ja peto näyttää luonteensa. Don’t touch my sausage!

Kirjojen valinta jatkui jälleen satunnaisotoksella ja Helmetin valikoimasta tarttui luuriin Rintamäen kolumnikokoelma taksin ratissa kuulluista ja sattuneista tapahtumista. Rintamäki ajaa taksia Helsingissä, tosin toisella nimellä, ja hän kirjoittaa kolumneja Iltalehteen. Tämä on sarjassa neljäs kirja. 

Varsin värikästä tuo elämä taksissa tuntuu olevan ja kaikenlaista vipeltäjää mahtuu asiakaskuntaan. Ei voi sanoa että ammatti olisi ainakaan tylsä. No ehkä silloin kun joutuu pitkiä aikoja odottelemaan kyytiin tulijoita hiljaisina aikoina.

Yksi vakionarinan aihe on pankkikorttien toiminta: joko maksujärjestelmä tökkii kiireisimpään aikaan tai pankit tekevät järjestelmäpäivityksiä. Kiireisin aika tarkoittaa luonnollisesti viikonlopun pikkutunteja. Yritä siinä sitten selittää jokaiselle kyytiin pyrkivälle asiakkaalle että vain käteinen kelpaa maksuvälineenä. Harvalla ihmisellä nykyään tuntuu käteistä olevan taskussa kaiken varalta. 

Alkoholilla oli osuutta asiaan varsin usein ja eritasoista juttua riittää moneen lähtöön. Muuten suomalainen varmaankin istuu taksissa hiljaa ja vain odottaa sitä hetkeä kun pääsee pois tuosta pienestä ja ahtaasta tilasta jonne on joutunut vieraan ihmisen kanssa. Pitkää pinnaa ja huumorintajua vaaditaan taksikuskilta kun näitä likimain nelinkontin liikkuvia kansalaisia kärrää paikasta toiseen. 

Ihan hauskoja juttuja ja tällekin kirjalle on oma paikkansa meidän kirjallisuudessa, mutta en lähde muita sarjan kirjoja metsästämään. Jos vahingossa sattuu hollille niin voin aina lukaista. Ehkä nämä jutut toimivat paremmin kuitenkin kolumnimuodossa luettuna, yksi silloin tällöin piristyksenä eikä kaikkia kerta-annoksena. Usein aiheet pyörivät myös jonkun ajankohtaisen teeman ympärillä, kuten tässä kirjassa silloisessa laman alussa ja sikainfluenssassa. Näin vuosien jälkeen ei pysty palauttamaan mieleen ihan että mitkä olivat fiilikset silloin ja miten ne kytkeytyivät kerrottuihin tapahtumiin. 

Meilahdessa yötä viettäessä ja edellisen kirjan loppuessa ajattelin ottaa välillä jotain vähän fiktiivisempää teosta. Tämän Kannibaalien keittorkirjan olin bongannut jossain vaiheessa jo etukäteen lukulistalle ja kun kirja oli vapaana lainattavaksi sähköisenä Helmetin valikoimasta niin tartuin tilaisuuteen. 

Päähenkilöllä oli kieltämättä varsin erikoinen harrastus ja lihan suhteen makumieltymyskin poikkesi ehkä Keijo Keskimääräisestä. Toisaalta, liha on vain lihaa, kuten hän itse asian määrittelee joten sen suhteen ei varsinaisesti ongelmaa ole kunhan lihan valitsee käyttötarkoituksen mukaan ja sen jälkeen maustaa ja valmistaa sen oikein.  Harrastuksensa ohessa hän on ratkaisemassa maailman ruokaongelmaa ja käsittelee ohuesti myös eettisiä kysymyksiä eläinten teurastuksesta. Periaatteessa hän tekee eläinten käytön tarpeettomaksi näillä hänen omilla riittävän luovilla ratkaisuillaan. 

Lukiessa jäi välillä vähän hämäämään kaikkien tapahtumien liittyminen toisiinsa ja jäin välillä näitäkin asioita pohtimaan. Lopussa sitten kaikki kytkeytyi kuitenkin kivasti toisiinsa ja loppu oli yllätyksellinen. Kirja oli varsin letkeää ja sujuvaa kerrontaa joka tempaisi mukaansa ja olihan siinä välillä naurussa pitelemistä. Toki siinä naurun tukahduttamisessa auttoi jonkin verran myös pienen operaation jälkeinen harmillisen kivulias olo. 

Kolmen lukemani Koskisen kirjan perusteella täytyy sanoa että hänen mielikuvitusmaailmansa on varsin monipuolinen. Tai ainakin toivon että tämä oli puhtaasti mielikuvituksen tuotetta.  Jossain vaiheessa heräsi pienessä mielessäni ajatus siitä että ehkä olisi kuitenkin syytä käydä tutkimassa Koskisen pakastin. Näin tarkkoja ohjeita lihan valmistuksesta ja varastoinnista ei taideta ihan vain päästä keksiä. Toivottavasti Koskisen naapurit ovat kuitenkin tallella eikä ketään ole mystisesti kadonnut. 

Suuri osa ihmisistä on kuullut jossain vaiheessa SETI:stä. SETI eli Search for ExtraTerrestrial Intelligence, tarkoittaa älyllisen elämän etsintää maapallon ulkopuolelta. SETI-järjestö perustettiin 1984 ja suuremman yleisön tietoisuuteen se on tullut mm. Seti@home hankkeella jossa avaruudesta kerättyä radiodataa analysoidaan halukkaiden kotikoneilla. Paul Davies oli (on?) SETI-hankkeessa mukana ja on johtanut 2005:stä asti työryhmää jonka tarkoituksena on miettiä miten vastata mahdollisesti löytyvään vieraan älyn viestiin. 

Davies ei ole UFO-hörhö, vaan käy tieteelliseltä kannalta läpi elämän syntyä, kehittymistä ja niiden todennäköisyyksiä. Kun lähdetään arvioimaan mahdollisen elämän todennäköisyyttä muilla planeetoilla, joudutaan tekemään monia arvauksia yksittäisten asioiden todennäköisyyksistä ja niiden perusteella voidaan sitten laskea karkea arvio siitä kuinka monella planeetalla esimerkiksi meidän galaksissamme voisi olla älykästä elämää. Lähtökohtaisesti meidän tietomme edes hyvän arvauksen esittämiseen tästä ovat kovin hatarat, joten kaikki on likimain spekulaatiota. 

Me emme oikeasti tiedä miten nopeasti elämä voi syntyä ja millä todennäköisyydellä se voi kehittyä älylliseksi. Ainoa keino yrittää tehdä edes valistunutta arvausta on käyttää meidän omaa planeettaa historian arkistona eikä silläkään pitkälle päästä – muuttujia on niin paljon. Joka tapauksessa yksittäisten askeleiden ottaminen kestää satoja miljoonia vuosia ja se suhteutettuna auringon sopivaan 5-6 miljardin vuoden tasaiseen kauteen antaa melkoisen vinkin siitä että kaikkien olosuhteiden ollessa kohdillaan tuo auringon tasainen aika riittää hyvinkin älykkään elämän kehittymiseen. Mutta tapahtuiko se vain maapallolla vai onko se tapahtunut myös muualla? Sattumalla on myös suuri merkitys, esimerkiksi dinosaurusten kuolema meteoritörmäyksen jälkeen oli yksi sattuma joka antoi muille eliömuodoille kuten ihmiselle mahdollisuuden kehittyä maapallolla valtaa pitäväksi lajiksi. Tietysti kaikilla miljoonilla (miljardeilla?) maankaltaisilla planeetoilla hyvin samankaltaisia sattumuksia voi tapahtua tai olla tapahtumatta. 

Jos ensin on päästy edes summittaiseen ajatukseen siitä että kuinka todennäköistä – tai epätodennäköistä – älykkään elämän syntyminen on, niin aivan toinen asia on sitten yrittää keksiä miten nämä muut yrittäisivät kommunikoida meidän kanssa. Jos nyt ylipäätään haluaisivat. Davies käy kattavasti läpi mahdollisia vaihtoehtoisia keinoja radiolähetyksistä aina DNA-muokattujen viruksien lähettämiseen ympäri galaksia. Nämäkin ovat vain sellaisia vaihtoehtoja mitä me voimme ymmärtää ja nykytekniikalla vastaanottaa.

Meillä ei ole minkäänlaista käryä millaista teknologiaa on käytössä miljoona vuotta edistyneemmällä yhteiskunnalla. Vaikka jotain pystyisimme havaitsemaan, emme välttämättä koskaan tajuaisi löydön merkitystä. Neutriinot ovat yksi vaihtoehto mikä kirjassakin tuotiin esiin, mutta meidän fysiikan ymmärryksemme on vasta siinä rajalla että pystymme ylipäätään havaitsemaan niitä. Vielä ei pitkiin aikoihin pystytä lukemaan niistä mitään piilotettua viestiä. 

Kuuntelemalla kapeaa radiokaistaa kuten SETI tekee, havainnoimme vain yhtä mahdollista vaihtoehtoa mitä voidaan käyttää viestittämiseen. Kun ajatellaan että me olemme kommunikoineet radioaalloilla vasta sadan vuoden ajan (vrt. maapallon ikä: 3,8 miljardia vuotta), niin voi kuvitella mitkä ovat todennäköisyydet siihen että jollain toisella planeetalla viestitettäisiin juuri sopivassa aikaikkunassa radiolla tähän meidän aurinkokunnan suuntaan ja me sattuisimme juuri silloin kuuntelemaan sitä osaa avaruudesta. Eli neulan etsiminen heinäsuovasta on sittenkin aika helppoa.

Mikä sitten motivoi SETIssä työskenteleviä? Varmaankin sama asia kuin lottoajia motivoi se pienen pieni todennäköisyys että joskus jos päävoitto napsahtaa kohdalle niin kaikki mahdollisuudet ovat sen jälkeen auki. Minä taidan sijoittaa sen pari euroa viikossa silti lottoon enkä ryhdy säästämään radioteleskooppia varten. 

Ihan ensimmäiseksi Terolle lyhyt tiivistelmä. Hän kun on valittanut että tekstini ovat liian pitkiä eikä niitä jaksa lukea.  

Executive Summary

Ensin oli alkuräjähdys, sitten tuli maa. Ensin maassa oli dinosauruksia ja sitten tuli ihminen joka keksi sen että alkuräjähdys oli joskus tapahtunut. Ympyrä sulkeutui. 

End of Executive Summary

Ja sitten vähän yksityiskohtaisemmin.

Tässä kirjassa Kari Enqvist käy läpi alkuräjähdyksen teoriaa. Enqvist esittelee hienosti historian kautta miten avaruuden ilmiöiden tutkimus on edennyt, milloin on tullut mitäkin teorioita ja miten niitä on aikanaan kyetty todistamaan. Vaikka tämä onkin vahvasti tieteellinen pläjäys, niin uskontoa ei voi kokonaan sivuuttaa koska se on monesti hyvinkin vahvasti jyrännyt tutkimustietoa ja tutkijoita.

Kirjassa on kivasti kerrottu vuosisatojen varrelta miten tieteen kautta ymmärrys historiasta on lisääntynyt taaksepäin aina alkuräjähdykseen saakka. Tätä kautta myös uskontojen luoma mielikuva Jumalan osuudesta eri asioiden järjestelemiseen on kokenut kovia kun asioiden määrä joita tieteellisesti ei pysty vielä todistamaan on vähentynyt huimaa vauhtia. Ja näin tulee käymään jatkossakin kun tutkimusmenetelmät kehittyvät ja uusia oivalluksia tehdään. Uskonnolle jää yhä vähemmän liikkumatilaa kun yliluonnollista selitystä asioille ei enää tarvita. 

Uusia teorioita esittävillä tutkijoilla on usein kovin työlästä saada omia ajatuksiaan edes siihen vaiheeseen että niitä päästäisiin vahvistamaan käytännön kokeilla. Alkuräjähdyksen teoriakin tuli torpattua muutaman hyvinkin tunnetun fyysikon osalta kunnes tutkimuksen kautta saatiin todisteita jotka selkeästi tukivat teoriaa ja vahvistivat sen että maailmankaikkeuden synty ja laajeneminen on lähtenyt liikkeelle miljardeja vuosia sitten tapahtuneesta alkuräjähdyksestä.

Kirja on kirjoitettu kansantajuisesti joten syvällistä fysiikan tuntemusta lukiessa ei pääsääntöisesti tarvita. Omat vuosien takaiset fysiikan opinnot auttoivat aika ajoin ymmärtämään helpommin mistä puhutaan joten jos fysiikasta ei mitään ymmärrä niin kirjassa saattaa tulla vaiheita jolloin oman hilseen yläpuolella käy suhinaa mutta niistä ei kannata välittää vaan jatkaa sitkeästi eteenpäin. 

Pääasiassa tämä kirja on aika ajatonta ja tieteen jo todistamaa pohdintaa. Hieman jäi mietityttämään muutamassa kohdassa että mitä on sen jälkeen mahtanut tapahtua kun kirja on kirjoitettu ja osaan kirjoitushetkellä avoimiin asioihin on ehkä tullut jo lisävalaistusta. Mm. säieteoria oli silloin kirjan julkaisun aikaan ajankohtainen asia, mutta oman muistikuvan mukaan siihen ei ole saatu todisteita. Mikä lienee tämänhetkinen tutkimus sen suhteen?

Kaiken kaikkiaan hyvin virkistävää luettavaa. Tästä jäi sopiva kutina jatkaa samalla linjalla ja syventää vähän tietämystä. Tähdet ja Avaruus -lehti on toki hyvä lähde jota luen säännöllisen epäsäännöllisesti, mutta uusin tutkimustieto tulee sitä kautta aika pätkittäin enkä ainakaan itse muista aina mikä liittyy mihinkin. Tuohon asioiden yhdistelyyn tällaiset kirjat ovat oiva apu kun joku muu jäsentelee kaikki yksittäiset asiat loogiseksi ajatusten virraksi ja itse voi popcornia pureskellen lukea valmista tavaraa.

Seuraavaksi luettavaksi (Aku Ankan taskukirjan ohella) valikoitui SETIstä kertova kirja, kirjoittajana SETIssä vahvasti vaikuttava Paul Davies. Nano-nano vaan kaikille!