Tämä oli toinen lukemani Vänskä. Aloitin “Musta kuu” kirjasta ja siitä siirryin sujuvasti tähän hänen esikoisteokseensa. Eli jälleen väärä järjestys. Kuten minulla aina. Valintani oli näennäisen satunnainen kun poimin sen Helmetin suosittelemista e-kirjoista. Helmet teki todennäköisesti valinnan puolestani käyttäen aikaisempaa lainaushistoriaani.
Tämä oli mielestäni kiva kirja lukea, ihan kohtuullisen jännittäväkin. Paikoin näistä yksinpuheluista – tai äänistä pään sisällä – tuli häivähdys Stephen Kingistä ja pidin näitä exien häröilyjä ehkä jopa parhaina kohtina kirjassa. Loppua kohti jännitys hieman laski; jotain lisäpotkua olisi kaivannut aivan viime metreille. Kirjan kuvaus markkinoi teosta kauhuna, mutta en kuitenkaan saanut tästä ihan kauhun tunnelmaa itselle vaikka yliluonnollisissa asioissa liikuttiinkin. Miten määrittelisin tämän teoksen? Yliluonnollinen dekkari, tai jotain sellaista. En osaa ihan sanoa. Mutta ihan hyvä sellainen.
Mutta mitä on sitten kauhu? Vaimoni mittaa kauhuelokuvan hyvyyttä sillä kuinka usein olen kananlihalla. Täytyy myöntää että se on varsin vakuuttava mittari, mutta kirjoja lukiessa en kuitenkaan koskaan ihan kananliha-asteelle pääse. Pitänee testata jollain Kingin vanhalla romaanilla tätä vielä jossain vaiheessa. Kauhussa täytyy olla jotain sellaista mitä odottaa tapahtuvan, mutta ei tapahdu tai sitten jotain mitä ei odota tapahtuvan mutta tapahtuu kuitenkin. Taannoin – vuosia sitten – kun katsoimme Sinisterin ensimmäisen kerran, vaimo kirkaisi yhdessä kohdassa ja samalla minä potkaisin chipsit ja dippikastikkeen lattialle. Molemmat kipot laskeutuivat kauniisti ylösalaisin, mutta ohittivat kuitenkin karvamaton mikä helpotti siivousta huomattavasti. Se tunne on jotain sellaista mitä odotan kauhulta.
Yksi asia mikä häiritsi tässä kirjassa oli “jokin”-sanan käyttö kun oli jostain tuntemattomasta asiasta kyse. Silmissä näkyi jokin, jokin nousi ylös, jne. Näitä voisi korvata jollain vähän pitemmällä ja kuvaavammalla tekstillä. “Hänen silmänsä olivat mustat, täynnä vihaa imien kaiken hyvyyden ympäriltään, vihan kurkottaessa otteensa Liljan kaulaan ja kuristaen häntä” sen sijaan että kirjoittaa “Hänen silmissään oli jokin”. Ei oikein tolkkua tuossa minun versiossa, mutta I hope you get the point. Myönnän että sanojen toisto häiritsee minua aika usein muutenkin oli sitten teksti mikä tahansa. (Onneksi omasta tekstistä näitä ei huomaa O:-)
Kaiken kaikkiaan nopealukuinen ja sujuvasti kirjoitettu kirja ajan tappamiseen. Voin suositella luettavaksi jos ylläolevat asiat eivät lähtökohtaisesti häiritse liikaa.