Month: October 2018

Fiktion (?) linjalla jatketaan vielä tämän kirjan verran. Kalle Isokallio kertoo kovin suoraviivaisesti sujuneesta valtion omistuksen yksityistämisestä rahamiehelle kun poliitikot keskittyvät keräämään lähinnä irtopisteitä itselleen unohtaen mitä varten ovat olemassa. Merkittävässä roolissa kirjassa on ammattitaitoinen lobbaaja joka osaa surffata poliitikkojen välissä ja saa heidät uskomaan siihen että juuri hän on tärkein ja se etuoikeutettu kun tätä päätöstä ollaan tekemässä. Eihän tämä näin helppoa voi olla? Eihän??? (Ainiin, Espoon sähkö. Voi se ollakin.) On tämä sen verran uskomaton puliveivaus postin omistuksen siirtämisestä yksityisiin käsiin etten ole varma enää voiko se olla oikeasti kokonaan fiktiota. Ei tällaista kukaan voi noin vain hatusta keksiä.

Kirjan huumori ei ihan repinyt nauruhermoja mutta hauskaa luettavaa kuitenkin. Täytyy kuitenkin myöntää että muutamassa kohdassa nauratti sentään melkein ääneen. Vähän rajumpaa huumoria olisi saanut olla mutta tuntui että Kalle vähän jarrutteli eikä ihan päästellyt kaikkea paperille mitä mielessä liikkui. Niin siveellistä, niin siveellistä. Saisikohan tästä “director’s cut” -version?

Kun on seurannut näitä poliittisia lehmänkauppoja ja lueskellut erilaisia kirjoja ja muistelmia poliitikoilta niin tuntuu että tässä kirjassa on varmasti taustalla paljon sellaista mitä oikeasti tapahtuu jossain kabineteissa ja julkisuudelta piilossa. Varsinkin poliitikkojen rooli tässä kirjassa oli hupaisaa luettavaa; kukaan ei tiedä mitä pitäisi sanoa ennen kuin toinen puolue on mennyt antamaan jonkun lausunnon niin että voidaan sitten olla eri mieltä sopivissa kohdissa. Sitten toki ollaan ongelmissa jos ei voidakaan olla eri mieltä ja täytyy keksiä väkisin ainakin jotain mistä voi arvostella toista. Ja oman edun ajaminen on luonnollisesti prioriteettilistan ykkösenä jatkuvasti. Aina pitää muistaa että omia äänestäjiä paijataan vaikka se olisi kuinka yleisen edun ja maalaisjärjen vastaista.

Jos nyt unohtaa sen häviävän pienen mahdollisuuden että tässä voisi olla jotain totuuden siementäkin mukana, niin silloin tämä on hauskaa luettavaa. Mutta jos yhtään rupeaa miettimään sellaista vaihtoehtoa että tällä saattaisi olla jotain tekemistä myös reaalimaailman kanssa niin siinä vaiheessa alkaa puskea jo hikikarpaloita otsaan. Olisikohan ensimmäisessä Mars-raketissa vielä tilaa? Voisin olla vapaaehtoinen.

Kaikesta huolimatta yritetään ymmärtää poliitikkojamme. He tekevät kuitenkin parhaansa sen rajoissa mitä osaavat. Eikö?

Seuraavaksi pois fiktiosta ja politiikasta, suunta kohti kevyttä mutta asiapitoista tekstiä. Lukuun ehti jo tätä yhteenvetoa miettiessä valikoitua Neil Shubinin “Universumi sisällämme”.

Jatketaan kevyemmällä linjalla ja tätä Helmet suositteli tuon edellisen Lotzin kirjan jälkeen. Täytynee käydä jossain vaiheessa omaa lukulistaa tarkemmin läpi ja katsoa josko e-kirjoina löytyisi niitä Helmetin valikoimista ettei tarvitsisi tukeutua pelkästään näihin Helmetin arpomiin opuksiin. Vuoden varrella on tuonne listaan kertynyt kirja jos toinenkin. Helmetin lukuhaaste olisi voinut olla hyvä tälle vuodelle; 50 kirjaa joista jokaiseen oli annettu jokin teema. Harmi että huomasin sen vasta nyt aivan loppuvuodesta. Tätä seuraamalla olisi voinut saada vielä enemmän luettua eri tyylisiä kirjoja. Mutta jos tuo haaste tulee ensi vuonna uudelleen niin siihen voisi yrittää tarttua.

Mutta takaisin tähän kirjaan. Tämä oli löyhä jatko Lotzin kirjalle “Kolme“; ei samoja henkilöitä vaan ainoastaan joitain kytköksiä tämän ja edellisen kirjan henkilöiden välillä. En tiedä oliko se varsinaisesti lainkaan tarpeellista, aivan yhtä hyvin olisi voinut kirjoittaa täysin irrallisen kirjan.

Toisin kuin “Kolme”, tämä oli perinteisemmin kirjoitettu romaani ja enemmän minun makuuni. Kirja kohotti hyvin jännitystä loppua kohti ja tätä halusi lukea ns. ahmimalla. Jotenkin toisaalta yököttävä fiilis sen suhteen mitä risteilylaivalla voi tapahtua siinä vaiheessa kun asiat alkavat mennä päin seiniä. Norovirusta, sähkönpuutetta jne. Siitähän saadaan hyvä soppa aikaiseksi. Ja ihmisethän tunnetusti eivät pysty käsittelemään asioita järkevästi siinä vaiheessa kun asiat menevät vähänkään väärälle raiteelle. Primitiiviset reaktiot ovat hyvin herkässä.

Kyllähän tässä kirjassa oli jo vähän sellaista karmivaa fiilistä niin kuin kauhussa pitää ollakin, tosin ei minulla iho kananlihalle asti noussut. Harmi kyllä, aivan lopussa homma jäi vähän auki ja ainakin minulle jäi vähän tyhjä olo siinä vaiheessa. Ne kirjan loput, vaikeita ovat. Pitääkö odottaa jatko-osaa “Viisi” (Nimivihje: Viisi vuodenaikaa?) jos siinä selviäisi vielä enemmän asioita?

Mutta perinteisesti: ennemmin tämän kirjan lukee kuin selkäänsä ottaa. Eli jos muuta tekemistä ei ole niin ihan kivaa luettavaa tämäkin.

Musiikkimies en ole millään tavalla, mutta kuuntelen epävireisellä korvallani kaikenlaista renkutusta sujuvasti. En koskaan muista esittäjien nimiä tai kappaleita enkä varsinkaan pysty yhdistämään esittäjiä ja kappaleita keskenään. Mutta sekään ei estänyt minua tekemään tätä uutta aluevaltausta kirjallisuuden maailmassa.

Tämä oli toinen äänikirjani ja kuuntelin sitä tunnin pätkissä aina työmatkaa polkiessani. Vajaan yhdeksän tunnin kirjasta tuli siis noin 4,5 pyöräilypäivää mikä oli varsin sopiva mitta kaikin puolin.

Minulle tuo 50-60 -lukujen musiikki ei ole juurikaan tuttua, joten niistä kohdista en oikein saanut mitään irti. 70-luvun kappaleet alkoivat jo kuitenkin jossain määrin sytyttää jotain ledejä päässäni ja tietysti nämä Hectorin 70-luvulta tähän päivään asti eläneet ikivihreät hitit ovat tuttua ja hyvää tavaraa. Mutta nämähän eivät olleet kirjan pääasia, tai ei ainakaan minulle. Minä keskityin enemmän aistimaan sitä elämää ja tunnelmaa mitä Hector on elänyt nuoruudessaan.

Hector kertoo tässä kirjassa viihdyttävästi omasta elämästään ja musiikillisesta urastaan sen alkuvaiheista aina tuonne 70-luvun lopulle, “Asfalttiprinssi” -kirjassa sitten jatkoa tähän. Olen liian nuori joten en tiedä ajasta ennen 70-lukua muuten kuin kuulopuheista ja vanhoista filminpätkistä, mutta hauskaa oli kuulla nuoren ja teinin menosta siihen aikaan, palosta musiikkiin ja mitä kaikkea sen eteen on tullut tehtyä. Ja myös niistä taiteilijan melkein pakollisista toilailuista joista hän kertoi. (“Avautui” lienee oikea iltapäivälehdistön termi tässä.) Väkisin hiipi mieleen välillä omia muistikuvia isän vanhasta sinapinkeltaisesta Mossesta, mustavalkotelkkarista joka ekan luokan aikana -76 tai -77 päivitettiin Saloran väritelkkariin, Ford Cortinasta joka tuli aikanaan Mossen tilalle ja monesta monesta muusta 70-luvulla tapahtuneesta asiasta.

Yksi konkreettinen yhtymäkohtakin meiltä löytyi: Åke Blomqvist, jonka oppeja Hector on saanut ja minäkin jouduin Åken kynsiin Otaniemessä opiskellessani ensimmäisellä vuosikurssilla vuonna 1988. Olenko siis melkein sukua julkkikselle? (Aasinsilta: Kuka muistaa tuon radio-ohjelman jokunen vuosi sitten Kiss FM:ltä?) Minun kohdalla Åken opit menivät kyllä hukkaan kun ei tämä rautakanki taivu mihinkään suuntaan oli sitten musiikkia tai ei. Toivottavasti Hectorin kohdalla Åke onnistui paremmin.

Ainiin, toinenkin yhtymäkohta toki löytyy: Aku Ankka. Akkari oli suuressa roolissa niin Hectorilla kuin minullakin omassa nuoruudessani. Sen parissa on lukutaito kehittynyt ja vinojen Akkaripinojen kanssa on monet ruuat syöty. Oi niitä aikoja.

Hyvä oli kirja ja tämä antaisi varmaan vielä enemmän stadilaiselle, minua aikaisemmin syntyneelle. Suosittelen ehdottomasti, oli sitten kiinnostunut musiikista tai ei. Taidan ottaa noita vanhempia albumeja kuunteluun ihan ajatuksella jossain vaiheessa kun aikaa on. Työn ohella nämä eivät nyt käy taustamusiikkina, pakko syventyä sanoituksiin.

EDIT: tuli lisättyä jälkikäteen vielä Akkari mukaan, meinasin tämän kulttuuriklassikon unohtaa kokonaan!

Satunnaisotos, osa 42. Helmetin valikoimista napattu tekoälyn suosituksen mukaisesti. Ei huaaano (lausutaan vähän narisevalla äänellä, erään julkkiksen tyyliin).

Neljä samanaikaista lento-onnettomuutta ja kolme eloonjäänyttä lasta. Kirja on kirjoitettu vähän erikoisesta näkökulmasta. Kirjassa edettiin pääasiassa eri henkilöiden haastattelujen sekä muun materiaalin, esimerkiksi keskusteluforumeista kerättyjen keskustelujen kautta. Näitä kirjan päähenkilö käytti oman teoksensa tekemiseen. Haastattelut ja muu aineisto kiersivät eri paikkojen välillä ja myös loikkien hieman ajassa. Jossain vaiheessa totesin etten  muistanut aina kaikkia aikaisemmin esiteltyjä henkilöitä. Jouduin käyttämään usein hetken jos toisenkin kelatakseni mielessä taaksepäin että kuka mahtoi olla kyseessä ja millä tavalla hän liittyi tapahtumiin.

Lukuunottamatta tuota hämäävää monen eri paikan välillä pomppivaa kerrontaa ja varsin monen ihmisen sotkemista kuvioihin, juoni eteni kivasti kerryttäen mielenkiintoa sivu sivulta. Lopussa tuli itselle pieni lässähdys kun tuntui ettei kirjailija oikein itsekään tiennyt miten olisi voinut tämän lopettaa. Onneksi ei tullut täydellistä pannukakkua, vaan ihan kohtuullinen lopetus. Kirjaa lukiessa oli toisinaan fiilis kuin olisi lukenut ihan oikeaa dokkaria ja piti ihan palauttaa mieliin ettei noita lentokoneita koskaan ole pudonnut.

Uskonnollinen aspekti oli aika voimakas, lähinnä se että mitä kaikkea sen varjolla voidaan saada aikaiseksi. Toki kirjassa oli pientä liioittelua tämän suhteen, mutta toisaalta kun katsoo nykymenoa niin en ole lainkaan varma etteikö tuollaista joukkohysteriaa voisi saada aikaan tänäänkin. Vähemmistöön jäisivät ne rationaalisesti ajattelevat ihmiset. Jätänkö viittaamatta tiettyyn henkilöön? En. Trumpin johdolla voisin hyvin kuvitella jotain tällaista tapahtuvan jos vain sopivasti jostain tulee kipinä joka sytyttää varsinaisen roihun. Siinä sitten katselisimme vähän isompaa juhannuskokkoa täältä etäältä.

Seuraavana e-kirjana luvussa onkin jo saman kirjailijan “Neljäs päivä”, joka on jonkinlainen jatko tälle “Kolme” -kirjalle. Hetken pohdin että viitsinkö, mutta ehkä paras on imuroida sekin tähän samaan putkeen kun on edellinenkin vielä tuoreena mielessä.

Jossain vaiheessa aikasemmin mainitsin että äänikirja on vielä kokematta, mutta nyt sekin on tehty. Ajattelin kokeilla kuuntelemista samalla kun poljeskelen työmatkoja pyörällä, siinä ehtii kuunnella tuollaiset tunnin ja 40 minuuttia päivässä. Joka päivä kun ei pyörällä pystynyt kahden viikon laina-ajalla polkemaan niin meni lopulta aika tiukalle tämä 14 tunnin opus. Minä en pysty irroittamaan aikaa muuten pelkästään kuuntelemiseen joten tämä harrastus hiipunee viimeistään silloin kun pakkaset tulevat ja pyöräilykausi loppuu.

Kirja oli ihan hyvä, ei ehkä loistelias, mutta ok. Voisin näitä Reachereita kuunnella tai lukea enemmänkin. Johan niitä taisi olla yli 20 kappaletta kirjoitettuna joten valinnan varaa vielä on. Elokuvina näitä olen katsonut mutta päähenkilö (Tom Cruise) erosi kovasti kirjan Reacherista jota verrattiin isojalkaan jonka kädet olivat valtavat. Cruise ei ehkä ihan niihin mittoihin pääse.

Kirjaa kuunnellessa tuli monessa kohdassa olo oli kuin olisi katsellut Nikke Knattertonia, tuota kovin välkkyä etsivää jonka aivot toimivat tietokoneen lailla (junnut ei varmaan muista mutta Googlesta selviää). Tämä ei ehkä ole niin ilmiselvää kirjaa lukiessa, mutta lukijan ääni tässä äänikirjassa toi näissä kovissa päättelykohtauksissa mieleen juuri tuon sarjan suomenkielisen kertojan.

Juoni eteni sujuvasti mutta matkalla oli aavistuksen verran ylioptimistisia ja oikeaan osuneita päätelmiä jotka ketjutettuna johtivat lopulta ratkaisuun. Välillä puuttui realismi näistä. No, fiktiossa sallittakoon kuitenkin.

Muita huomioita yleisesti äänikirjan suhteen:

Pyöräillessä en havainnut huomiokyvyn heikentymistä, mutta keskittyminen kääntyi pyöräilyyn välillä niin ettei jokaista lausetta pystynyt ajatuksella kuuntelemaan. Tuulisen päivän sattuessa kohdalle joutui äänen voimakkuutta säätämään “punaiselle” jotta pystyi ylipäätään kuuntelemaan nappikuulokkeilla.

Parina autoilupäivänä kuuntelin tätä myös ja niistä kerroista vähän samat havainnot kuin pyöräillessä: liikenteeseen keskittyminen esimerkiksi risteysalueilla vei aina muutaman lauseen verran ajatusta pois kirjasta. Toisaalta, muiden ajotapa ei niinkään kiinnostanut kuunnellessa joten näiden joidenkin kohnottajien tupeksinta ei häirinnyt lainkaan kun oli parempaakin ajateltavaa.

Itse äänikirjasta sen verran että varsinkin dialogikohdissa oli välillä vaikea hahmottaa milloin puhuja vaihtui ja kumpi oli äänessä. Kirjaa lukiessa vuorosanat on kuitenkin selkeästi eroteltuna ja sanojaan liittyvä kommentti siinä yhteydessä. Tämä oli ehkä se häiritsevin tekijä tässä äänikirjassa. Mutta kaiken kaikkiaan positiivinen kokemus, pyöräilykin oli mukavampaa kun oli jotain kuunneltavaa koko matkan. Huomenissa joku toinen kirja.

Tämä oli toinen lukemani Vänskä. Aloitin “Musta kuu” kirjasta ja siitä siirryin sujuvasti tähän hänen esikoisteokseensa. Eli jälleen väärä järjestys. Kuten minulla aina. Valintani oli näennäisen satunnainen kun poimin sen Helmetin suosittelemista e-kirjoista. Helmet teki todennäköisesti valinnan puolestani käyttäen aikaisempaa lainaushistoriaani.

Tämä oli mielestäni kiva kirja lukea, ihan kohtuullisen jännittäväkin. Paikoin näistä yksinpuheluista – tai äänistä pään sisällä – tuli häivähdys Stephen Kingistä ja pidin näitä exien häröilyjä ehkä jopa parhaina kohtina kirjassa. Loppua kohti jännitys hieman laski; jotain lisäpotkua olisi kaivannut aivan viime metreille.  Kirjan kuvaus  markkinoi teosta kauhuna, mutta en kuitenkaan saanut tästä ihan kauhun tunnelmaa itselle vaikka yliluonnollisissa asioissa liikuttiinkin. Miten määrittelisin tämän teoksen? Yliluonnollinen dekkari, tai jotain sellaista. En osaa ihan sanoa. Mutta ihan hyvä sellainen.

Mutta mitä on sitten kauhu? Vaimoni mittaa kauhuelokuvan hyvyyttä sillä kuinka usein olen kananlihalla. Täytyy myöntää että se on varsin vakuuttava mittari, mutta kirjoja lukiessa en kuitenkaan koskaan ihan kananliha-asteelle pääse. Pitänee testata jollain Kingin vanhalla romaanilla tätä vielä jossain vaiheessa. Kauhussa täytyy olla jotain sellaista mitä odottaa tapahtuvan, mutta ei tapahdu tai sitten jotain mitä ei odota tapahtuvan mutta tapahtuu kuitenkin. Taannoin – vuosia sitten – kun katsoimme Sinisterin ensimmäisen kerran, vaimo kirkaisi yhdessä kohdassa ja samalla minä potkaisin chipsit ja dippikastikkeen lattialle. Molemmat kipot laskeutuivat kauniisti ylösalaisin, mutta ohittivat kuitenkin karvamaton mikä helpotti siivousta huomattavasti. Se tunne on jotain sellaista mitä odotan kauhulta.

Yksi asia mikä häiritsi tässä kirjassa oli “jokin”-sanan käyttö kun oli jostain tuntemattomasta asiasta kyse. Silmissä näkyi jokin, jokin nousi ylös, jne. Näitä voisi korvata jollain vähän pitemmällä ja kuvaavammalla tekstillä. “Hänen silmänsä olivat mustat, täynnä vihaa imien kaiken hyvyyden ympäriltään, vihan kurkottaessa otteensa Liljan kaulaan ja kuristaen häntä” sen sijaan että kirjoittaa “Hänen silmissään oli jokin”. Ei oikein tolkkua tuossa minun versiossa, mutta I hope you get the point.  Myönnän että sanojen toisto häiritsee minua aika usein muutenkin oli sitten teksti mikä tahansa. (Onneksi omasta tekstistä näitä ei huomaa O:-)

Kaiken kaikkiaan nopealukuinen ja sujuvasti kirjoitettu kirja ajan tappamiseen. Voin suositella luettavaksi jos ylläolevat asiat eivät lähtökohtaisesti häiritse liikaa.