Jälleen jotain ensimmäisen kerran tapahtuvaa: luin suomalaisen kauhukirjan. Yritin etsiä omalta lukulistaltani jotain kirjaa Helmetin e-kirjojen joukosta mutta en löytänyt ainuttakaan, joten valitsin sitten sattumanvaraisesti yhden kauhugenren teoksen.
Kirja on ihanan koukuttavasti kirjoitettu ja varsinkin alussa kirjoitustyyli ja henkilöiden ajatusten käsittely hiveli lukunystyröitäni. Jostain syystä kirjoituksen tyyli hieman muuttui kertomuksen edetessä ja aivan samaa lennokkuutta en havainnut enää jonkin matkaa luettuani. Mutta yhtä kaikki, hienosti kirjoitettua tekstiä jota on todella miellyttävä lukea. Tässä ei ollut lainkaan sellaista ylikuvailevaa tekstiä jokaisesta yksityiskohdasta mikä yleensä tuntuu vain siltä kuin sitä olisi käytetty pidentämään tekstiä. Pysytään asiassa, sanoisi teknisen kirjoittamisen hessu.
Kirjan tunnelma kiristyi sopivasti kohti loppua ja luinkin tämän ehkä vähän turhankin nopeasti kahdessa päivässä. Ja juu, kerkesin käydä töissä ja tehdä paljon muitakin asioita. Kahden raskaan yhteiskunnallisen teoksen jälkeen toki tämä oli kuin olisi vanhasta dieselistä puhaltanut moottoritiellä karstat putkesta, sen verran pää keveni lukiessa. Suosittelen luettavaksi.
Kun muuta natistavaa en keksinyt, niin palaan yhteen asiaan joka on vaivannut lähes kaikissa lukemissani kirjoissa. Ei siis ole tämän kirjan perisynti kuitenkaan, tulipahan vain nyt mieleen tämä aikansa jo vaivannut asia. Ilmeisesti tämä on vain henkilökohtainen piikki omassa lukulihaksessa, muutenhan tähän olisi varmaankin valtiovallan taholta puututtu jollain säädöksellä kuten meillä täällä pohjoisen perukoilla on tapana. Rumpujen pärinää… asia on siis kiroilu.
Jostain syystä kiroilemisen tuominen kirjaan on vaivaannuttavaa eikä se istu oikein luontevasti kirjoitettuun tekstiin. Miksi näin on, sitä en osaa sanoa. Harva puhuu siten kuin kirjallisuudessa käytetään näitä “helvetti”, “saatana”, yms. muita voimasanoja. Sanan lisääminen henkilön sanomiseen ei vielä tee puhujasta karskia. Samaan aiheeseen liittyen lähes kaikissa kirjoissa käytetään muotoa “kiroili mielessään” joka minusta on jotenkin korni tapa kuvata ajatuksia. Kun en itse ole kirjailija niin en osaa sanoa miten tämä pitäisi kirjoittaa enkä tiedä onko minulla edes oikeutusta mennä asiaa kommentoimaan. Tämä pistää kuitenkin jostain syystä omaan silmään joka kerta kun näen. Ehkä tämä oheinen ei näyttäisi itselleni yhtä pahalta kuin “kiroili mielessään”, mutta varmaan kenellekään muulle se ei kelpaa:
“Voi vit*u!”, rävähti ajatus hänen päässään hänen muistettuaan avainnipun jääneen roikkumaan ulko-oveen. “Taas naapurin pennut käy viemässä mun uuden 65 tuumaisen telkkarin pihalle ja pelaavat pingistä sen päällä käyttäen mun hien kovettamia sukkia mailoina ja amputoitua kivestäni pallona. ”
Terveiset puolipilvisestä Tukholmasta. Kymmenen pistettä ja papukaijamerkki sille joka ensimmäisenä keksii missä kameramies on seisonut kuvaa ottaessaan. Työkavereille en anna niitäkään, saavat käydä hakemassa toimiston automaatista kahvia.
