Month: September 2018

Tästä kirjasta tuli elävästi muistot mieleen Wincapitasta jossa kaikki merkit vilkkuivat kuin jenkkipoliisin autojen hälytysvalot rikospaikalla ilmaisten että hämäräbisnestä pyöritetään. Mutta niin vain ihmiset menivät mukaan pikarikastumisen toivossa vaikka varmasti osalla oli aavistus tai tieto ettei ihan lain kirjainta noudatettu. Ja menevät vastakin kun uusia viritelmiä laitetaan saataville. Jossain vaiheessa vain rationaalinen järki sumenee kun helppoheikki tulee esittelemään slaidejaan puku päällä, tukka öljyttynä ja Rolex näkyvillä. Silmissä kiiluu vain uusi auto, asunto jossain Välimeren rannalla ja samppakalja. Ja lopussa seisoo tyhjä pankkitili ja pahimmassa tapauksessa vahvistettu tuomio oikeudesta.

Tykkäsin kirjan huumorista jota viljeltiin koko lukumatkan ajan. Hiukkasen sotkeennuin noissa eri vuosiin sijoittuvissa tapahtumissa, mutta se ei haitannut juurikaan. Kirja olisi voinut ehkä paneutua vähän enemmän tähän loppuaikaan kun korttitalo lähti luhistumaan eli veistä olisi voinut kääntää vielä enemmän haavassa. Nyt se painottui aika vahvasti rakentamaan sitä huuman nousua ja vasta loppupuolella tuli eteen karmaiseva totuus ja siitä edettiin kovin nopeasti jo tulevaisuuteen. Dialogit olivat joskus myös aika pitkiä mikä ajoittain pisti silmään. Kokonaisuutena kuitenkin hyvä ja viihdyttävä teos.

Tämä on hyvä kirja luettavaksi monelle jolla on pikainen rikastuminen mielessä tai originaalin WC:n muistot vielä mielessä. Ja toki tietysti tällaisen kuivemman (akateemisen?) huumorin ystäville. Pahoittelut vielä kaikille rahansa, perheensä ja/tai mielenrauhansa menettäneille. Lohdutuksena voin sanoa kuitenkin että ponzit ovat eläneet jo ainakin 1800-luvulta muodossa tai toisessa, jotkut vähän vähemmän lain väärällä puolella, jotkut vähän enemmän. Aina niihin on löytynyt ihmisiä sijoittamaan viimeisetkin rahansa.

Siinä vaiheessa kun itse luulee olevansa ensimmäisten joukossa sijoittamassa johonkin oikein uskomattomaan rahasampoon kaverin suosittelemana niin kannattaa tutustua vaikkapa wikipediassa ponzi huijauksiin ja nimensä huijauksille antaneeseen Charles Ponziin ja sen jälkeen voi kipata pipoon ihan kunnolla jäitä. Ahneella on sangen likainen loppu.

Minä päätän tämän nyt tähän. Sijoitusvinkkinä voin kertoa että itse sijoitan vähäiset ylijäämäni lailliseen huijaukseen pörssissä, yleensä rahastojen muodossa. Kaiken se ottaa, vähän se antaa.

Edellisen kirjan jälkeen olin vahvasti sitä mieltä että tarvitsen jotain mieltä tyhjentävää. Mikä siihen sopisi? No kalsarikänni tietysti.

Luettuani ja ymmärrettyäni olennaiset pointit tästä opuksesta tulee eteen se että miten voisin luonnehtia tätä? Ehkä jotenkin näin: roteva, luonteikas, ikääntynyt, jälkimaku miellyttävä. Ehdottomasti ei korkkivikaa.

Kaikille suomalaisesta elämäntyylistä ja sen vaiherikkaista rönsyistä kiinnostuneille tämä on oivaa luettavaa. Ulkomaalaiset olisivat varmaankin ihmeissään, lukisivat kirjaa suomalaisista samalla tavalla kuin suomalaiset käyvät katsomassa apinoita eläintarhassa: siellä ne on ja möllöttää, onpahan omituisia otuksia. Heitetäänkö niille banaani (olut)?

Suomalaiselle, vielä kokemattomalle kalsarikännääjälle tämä on oiva lähdeteos. Tämä tuo mahdollisia variaatioita todennäköisesti yksin tai kaksin vietettyyn iltaan, useita vinkkejä tekemiseen, syömiseen ja – no – juomiseen. Kokeneelle kännääjälle tämä luo vahvistuksen siitä ettei varmasti ole yksin illanviettonsa kanssa. Kanssaviihtyjiä on varmasti samaan aikaan jopa lähistöllä lukkiutuneena omaan asuntoonsa ja viettämässä omaa tyhjentävää iltaansa.

Mutta vakavasti ottaen: … no en sano mitään, tästä kirjasta en sano mitään vakavaa. Pois se minusta. Lukekaa. Vakavissaan annetut kommentit tulevat sitten vasta seuraavasta kirjasta.

Ajattelin ensin aloittaa tämän tekstin näin: Tämä kirja oli minun ensimmäinen täydellinen huti. Mutta ehkä se ei ollutkaan. Tai oli kuitenkin. Täytyy alkaa käyttää enemmän harkintaa kirjojen valinnassa tästä eteenpäin.

Minulle on olemassa kahdenlaisia asioita. Ensinnäkin sellaisia asioita jotka on tieteellisesti todistettu ja toisaalta sellaisia asioita joita ei ole vielä tieteellisesti todistettu. Omana elinaikanani tulen näkemään siirtymää tästä toisesta ryhmästä ensimmäiseen, mutta toinen ryhmä pysyy edelleen valtavana joten en tule todistamaan itse sen ryhmän tyhjenemistä. Tämä kirja näytti jälleen sen että paljon on työsarkaa siinä että saadaan ihmiset ymmärtämään tiedettä, mitä se on, mitkä ovat sen mahdollisuudet ja mitä tietämystä se voi tuoda tullessaan.

Tämä kirja perustuu siihen uskomukseen että kuoleman jälkeen on elämää jossain muodossa eikä se yritäkään olla objektiivinen ihmisten kuolemanrajakokemuksien suhteen. Tieteeseen viitataan parissa kohdassa kirjaa muutaman sivun verran, mutta lähinnä vähättelevästi, “tiede yrittää selittää” -tyylisesti. Kirjassa kaikkia kuolemanrajakokemuksia yhdistää samat asiat: uskonnon aivopesemä ajatusmaailma, järkyttävä tilanne tai kuoleman läheisyys ja esim. leikkauksessa käytettävät voimakkaat lääkkeet. Vain yksi kertoja mainitsi rehellisesti sen että todennäköisesti kaikki unet olivat lääkkeiden aikaansaannosta.

Aivot sopeuttavat toimintaansa ja keskittyvät vain olennaisiin asioihin ruumiin hiipuessa ja mahdollinen DMT:n tuotanto käpyrauhasessa (tutkimuksissa ei ole vielä pystytty tätä todistamaan ihmisellä, mutta eläimillä kyllä) saattaisi lisääntyä. Tällä cocktaililla, ihan ilman DMT:täkin, saadaan aikaan vaikka millaisia hallusinaatioita jotka selittävät hyvin kaikki kirjassa esitetyt tapaukset. Google, kriittinen suhtautuminen lähteisiin ja jalat maahan on nopein lääke huuhaan torjunnassa. Kannattaa vaikka pikaiseen lukaista kertomuksia ruumiista irtautumisesta huumeiden käytön yhteydessä niin tämänkin kirjan irtautumiset saavat aivan erilaisen näkökulman.

Hyvin pitkälti rajakokemuskuvaukset ovat kuin unia. Levottomia ja sekavia. Asioita jotka ovat puhtaasti mielikuvituksen tuotetta tai sitten siihen yhdistyy omia opittuja ja tunnettuja asioita jostain syvältä muistista mitkä eivät ole enää aktiivisessa muistissa (mikä lie tälle oikea termi?). Jokainen voi itse miettiä millaisia unia näkee ja mitä kipeämpi on (kuume, särky) niin sen omituisemmiksi ne muuttuvat. Siihen kun lisätään vahvoja lääkkeitä kuten itsekin olen kerran saanut niin unista tulee joskus ahdistavia ja joskus kovinkin kummallisia.

Ehkä joku saa tästä kirjasta kiksejä, mutta kannattaa olla valmiiksi uskova siihen että kuoleman jälkeen on elämää ja vastassa on joku valkokaapuinen heppu siellä valoisan tunnelin päässä. Muussa tapauksessa tämän lukeminen aiheuttaa lähinnä ahdistusta siitä miten kaukana olemme vielä tilanteesta jossa asioihin voisi suhtautua järkevästi, ilman ainaista yliluonnollisuuden sotkemista asioihin.

Joskus ammoisina aikoina salamatkin olivat Jumalan rangaistus, kunnes niitä opittiin ymmärtämään tieteen avulla aivan kuten monia muitakin “mystisiä” asioita. Aikaa menee varmasti pitkään, mutta tutkimus tuo jatkuvasti uutta tietoa joka vie meitä eteenpäin. Ihmisaivojen tutkiminen on hyvin hankalaa eikä muiden eläimien tutkimus pysty vastaamaan kaikkiin kysymyksiin mitä meidän omissa aivoissamme tapahtuu. Hankalaksi tietysti asian tekee että tutkimukset pitäisi tehdä elävillä ihmisillä ja on moraalisesti mahdotonta käydä kovin syvällisesti sorkkimaan elävän ihmisen pääkoppaa. Toisaalta voidaan sanoa että hiirtenkin tutkiminen voi rikkoa joidenkin moraalikäsitystä, mutta vaakakupissa voi hyvin olla hiirien terveys vs. mahdollisesti saatava hyöty joka pelastaa kymmeniätuhansia ihmisiä. En mene sen enempää näihin moraalipohdiskeluihin. Jokaisella varmaankin on oma mielipiteensä asiasta.

Tämä kirja osoittaa että tiedettä tarvitaan kipeästi koska ymmärryksemme on vielä vajavaista. Vaan onko mahdollista edes saada ihmisiä muuttamaan käsityksiään vaikka tiede jotain todistaisikin? Onhan tuolla ulkona vielä ihmisiä jotka luulevat että maa on litteä. <POLITIIKKA>Mikä huolestuttavinta, meidän oma Jeesus-mies hallituksen johdossa tällä hetkellä näyttää turvautuvan ennemmin omiin (uskonnollisiin) kokemuksiinsa kuin tieteeseen ja tutkimukseen ja samalla leikkaa rahoituksen tutkimuksesta pois. Mihin tämä maa on menossa? </POLITIIKKA>

Anteeksi pakollisesta politiikan osuudesta. I’ll get me coat.

Kuinka monen kirjan jälkeen voi sanoa “Taattua Koskista”? Kahden, kolmen? En sano vielä kahden kirjan jälkeen niin vaikka mieli jo tekisi, luenpa niitä vielä lisää. Tämä oli taas minulle harvinaista herkkua eli suomalaista sci-fiä. Onhan noita muitakin suomalaisia lukulistalle kertynyt muutama jos vaikka joskus hankkisi niitä luettavaksi. Tämän satuin poimimaan kirjaston valikoimasta aivan vahingossa hyllyjen välistä kävellessä kun olin menossa heittämään ohimenevän läpän Entressen kirjastossa töissä olevan naapurin kanssa. Onnekkaita sattumia että juuri tuosta hyllyvälistä menin ja kirja oli asetettu vielä esille kansi ylöspäin. En ollut varsinaisesti luettavaa tällä käynnillä etsimässä.

Kirja alkaa aika perinteisen sci-fi:n oloisesti, mutta hiljalleen se hienosti eriytyy omanlaiseksi teokseksi. Juoni etenee yllätyksellisesti ja kohti loppuhuipennusta sopivasti kiihdyttäen. Viimeiset kymmenet sivut tuli melkein ahnehdittua kun halusi tietää miten lopulta käy. Vaan selvisikö sittenkään aivan kaikki?

PPS (eli Pakollinen PurnausSektori): Tekniikka on aina sci-fi kirjoissa vaikeaa. Aina. Jopa suurten budjettien megaleffoissa on osin älyttömiä ratkaisuja käyttäen meidän nykyistä tekniikkaa mitä ei varmasti kyseisessä ajassa tahi paikassa olisi käytössä. Tässä kirjassa puhuttiin USB-portista, muistitikuista ja tietokoneista vaikka tapahtumat sijoittuvat 150 vuoden päähän tulevaisuuteen. Niistä ei todennäköisesti siinä vaiheessa tiedä kuin ne harvat ihmiset jotka ovat jaksaneet paneutua tietotekniikan historiaan. Tietokoneet ovat hävinneet silloin sellaisina kun me tiedämme ne nyt – osaltaan ovatkin jo tänä päivänä kun tabletit ja puhelimet ovat korvanneet useilla perinteisen läppärin (toki minä potkin hiukan vielä vastavirtaan tässä kun arvostan näppäimistön tuomaa kirjoitusmukavuutta), laitteiden väliset yhteydet ovat korvautuneet jollain uudella langattomalla yhteydellä josta ei vielä ole käryäkään, kenties painovoimahiukkasiin perustuvalla vaaka-bipolaari värähtelyllä, jne. Toinen asia joka jäi mieleen oli taisteluista selviämisen todennäköisyyslaskennassa oleva bugi. Pieni asia mutta jostain syystä ne asiat osuvat aina hyvin omaan silmään.

Mutta se siitä, nyt PPS otti suuremman roolin kuin piti vaikka asiat olivat kuitenkin mitättömän pieniä. Perusnegailijan ominaisuus taas. My bad. Oikeasti kirja oli erinomainen ja juoni kulki sujuvasti. Mukana seikkailussa oli vähän erikoisempia hahmoja jotka toivat omaa vaihtelua perinteisiin rooleihin. Erityisesti päähenkilön erilainen näkemys maailmasta ja asenne oli hyvä lisä. Joskus toivoi että hän olisi oikeassa (sankari) ja joskus toisaalla taas ihan muuta (luopio). Hankalahko persoona suorastaan. Nämä takautumat päähenkilön menneisyydestä olivat myös luontevia ja toivat lisävaloa tapahtumiin sopivasti kirjan edetessä. Toisaalta kirja selitti selkeästi myös meidän – Homo Sapiensin – historian, heittäkäämme kaikki muut tutkimustulokset aiheesta roskiin. Ne ovat selvästi FAKE NEWS.

Tämä kirja oli kaiken kaikkiaan hieno lukukokemus ja varauksetta suosittelen sci-fi:n ystäville.

Jälleen yksi satunnainen otos Helmetin valikoimista. Suomalaista jännitystä asekaupan tiimoilta. Jotenkin tuli mieleen aavistuksenomainen hipaisu näihin käynnissä oleviin oikeudenkäynteihin poliiseja vastaan kun hämäräpuuhiin oli sotkeutunut monenlaisia ihmisiä poliiseista alkaen. Eikä toki kannata unohtaa kansainvälistä kytköstä kun Suomipoika yrittää leikkiä välillä vähän suuremmissa (liian suurissa?) piireissä.

Juuri kun edellisen kirjan jälkeen pääsin manaamaan kiroilun vaikeutta kirjoissa niin tässä ronski kielenkäyttö oli hyvinkin luontevaa ja sopi hyvin henkilöiden muuhun toimintaan ja kielenkäyttöön eikä missään vaiheessa häirinnyt.

Pienenä miinuksena oli hieman pomppiva eteneminen aika ajoin, minulla oli välillä vaikeuksia seurata mukana tapahtumissa. Myös oma perisyntini oli välillä vahvasti läsnä eli se etten pysy kirjan ihmisissä mukana. Lähimuisti varmaankin pätkii kun ei muutaman sivun takaisia henkilöesittelyjä muista.

Miinukset olivat kuitenkin vain pieniä. Kaiken kaikkiaan kirja oli tasapainoinen kokonaisuus: juoni eteni sujuvasti ja asioita paljasteltiin sopivasti pitkin kirjaa. Jännitys piti hyvin otteessaan koko ajan eikä tätä oikein halunnut laskea käsistään välillä. Suosittelen.

Jälleen jotain ensimmäisen kerran tapahtuvaa: luin suomalaisen kauhukirjan. Yritin etsiä omalta lukulistaltani jotain kirjaa Helmetin e-kirjojen joukosta mutta en löytänyt ainuttakaan, joten valitsin sitten sattumanvaraisesti yhden kauhugenren teoksen.

Kirja on ihanan koukuttavasti kirjoitettu ja varsinkin alussa kirjoitustyyli ja henkilöiden ajatusten käsittely hiveli lukunystyröitäni. Jostain syystä kirjoituksen tyyli hieman muuttui kertomuksen edetessä ja aivan samaa lennokkuutta en havainnut enää jonkin matkaa luettuani. Mutta yhtä kaikki, hienosti kirjoitettua tekstiä jota on todella miellyttävä lukea. Tässä ei ollut lainkaan sellaista ylikuvailevaa tekstiä jokaisesta yksityiskohdasta mikä yleensä tuntuu vain siltä kuin sitä olisi käytetty pidentämään tekstiä. Pysytään asiassa, sanoisi teknisen kirjoittamisen hessu.

Kirjan tunnelma kiristyi sopivasti kohti loppua ja luinkin tämän ehkä vähän turhankin nopeasti kahdessa päivässä. Ja juu, kerkesin käydä töissä ja tehdä paljon muitakin asioita. Kahden raskaan yhteiskunnallisen teoksen jälkeen toki tämä oli kuin olisi vanhasta dieselistä puhaltanut moottoritiellä karstat putkesta, sen verran pää keveni lukiessa. Suosittelen luettavaksi.

Kun muuta natistavaa en keksinyt, niin palaan yhteen asiaan joka on vaivannut lähes kaikissa lukemissani kirjoissa. Ei siis ole tämän kirjan perisynti kuitenkaan, tulipahan vain nyt mieleen tämä aikansa jo vaivannut asia. Ilmeisesti tämä on vain henkilökohtainen piikki omassa lukulihaksessa, muutenhan tähän olisi varmaankin valtiovallan taholta puututtu jollain säädöksellä kuten meillä täällä pohjoisen perukoilla on tapana. Rumpujen pärinää… asia on siis kiroilu.

Jostain syystä kiroilemisen tuominen kirjaan on vaivaannuttavaa eikä se istu oikein luontevasti kirjoitettuun tekstiin. Miksi näin on, sitä en osaa sanoa. Harva puhuu siten kuin kirjallisuudessa käytetään näitä “helvetti”, “saatana”, yms. muita voimasanoja. Sanan lisääminen henkilön sanomiseen ei vielä tee puhujasta karskia. Samaan aiheeseen liittyen lähes kaikissa kirjoissa käytetään muotoa “kiroili mielessään” joka minusta on jotenkin korni tapa kuvata ajatuksia. Kun en itse ole kirjailija niin en osaa sanoa miten tämä pitäisi kirjoittaa enkä tiedä onko minulla edes oikeutusta mennä asiaa kommentoimaan. Tämä pistää kuitenkin jostain syystä omaan silmään joka kerta kun näen. Ehkä tämä oheinen ei näyttäisi itselleni yhtä pahalta kuin “kiroili mielessään”, mutta varmaan kenellekään muulle se ei kelpaa:

“Voi vit*u!”, rävähti ajatus hänen päässään hänen muistettuaan avainnipun jääneen roikkumaan ulko-oveen. “Taas naapurin pennut käy viemässä mun uuden 65 tuumaisen telkkarin pihalle ja pelaavat pingistä sen päällä käyttäen mun hien kovettamia sukkia mailoina ja amputoitua kivestäni pallona. ”

Terveiset puolipilvisestä Tukholmasta. Kymmenen pistettä ja papukaijamerkki sille joka ensimmäisenä keksii missä kameramies on seisonut kuvaa ottaessaan. Työkavereille en anna niitäkään, saavat käydä hakemassa toimiston automaatista kahvia.

Esilause: tästä tekstistä tuli sekavampi kuin oletinkaan. Mutta kirja oli pitkä, sisälsi paljon asiaa ja osin sellaista mistä minulla ei ennakkoon ollut hajuakaan. Kestämistä kaikille, en tarjoa kriisiapua.

E-kirjana Helmetistä lainattuna lukuaikaa oli tasan kaksi viikkoa. Tämä oli melkein liian vähän, varsinkin kun luppoaikaa ei oikein ollut riittävästi lukemiseen. No, myönnetään, oli aivan liian vähän aikaa sisältöön nähden. Harmitti lukumatkalla kun oli asioita joita olisi voinut jäädä pohtimaan ja ehkä kaivaa myös joitain muita näkökantoja aiheisiin, mutta se ei ollut nyt mahdollista. Ehkä tässä oli pakattu liikaa asiaa samojen kansien väliin?

Tätä lukiessa vyöryi epätoivon aalto kahdelta suunnalta: Ensinnäkin todellisuus potkaisi arkaan paikkaan siitä kuinka monisyisiä asiat ovat ja miten kaikki vaikuttaa kaikkeen sekä toisaalta sen suhteen että miten saamattomuudella ja teatterimaisella pikkuasioiden pyörittelyllä annetaan vaikutelma että jotain tehdään samalla kun selän takana piilotellaan todellisuutta joka on menossa lähes syöksykierteessä kymmenestä kilometristä kohti maata ja kapteeni kuuluttaa ja valaa näennäistä uskoa ihmisiin pyytämällä heitä sulkemaan matkapuhelimensa ja kiristämään turvavyön.

Lukiessa kyllä tuli ohuehko hiki otsaan siitä millaista tämä poliittinen elämä on. Lehmänkauppoja, kähmintää jne. mitkä eivät johda ainakaan siihen että ihmiset saisivat sitä mitä haluavat. Suomi on etujärjestöjen lieassa ja päätöksiä tehdään aivan muiden toimesta kuin vaaleilla valittujen edustajien. Tämä  jättää monet tahot ulkopuolelle päätöksenteosta siitä huolimatta että päätökset tulevat koskemaan myös heitä. En tässä puutu kuin muutamaan haja-asiaan mitkä sattuivat parhaiten jäämään mieleen. Aihepiiri on laaja ja monia asioita käsiteltiin eri kannoilta. Toki kaikki lopussa nivoutuvat kuitenkin yhteen.

Elina esittää monia mielenkiintoisia ajatusmalleja esimerkiksi siitä miten eduskuntaa voitaisiin kehittää – mm. nykyisen 200 edustajan voitaisiin korvata 600 osa-aikaisella edustajalla jotka olisivat samaan aikaan töissä. Kirjassa on myös paljon kärjistäviä ehdotuksia mitkä eivät koskaan tule menemään läpi, mutta ovat silti hyvää pohdintaa asioista mitkä voitaisiin muuttaa. Suomi on niin kovin jämähtänyt paikoilleen ja nykyinen poliittinen järjestelmä pikemminkin torppaa kuin tukee asioiden kehittämistä eteenpäin. Sinänsä surullista.

Moni asia kietoutuu samoihin asioihin kuin Vapaavuoren “Puoliholtiton Suomi”-kirjassa. Tässä mennään kuitenkin leveämmällä rintamalla. Välillä tuli tosin mieleen populistinen “paasaaminen”, mutta se on varmaankin väistämätöntä kun näistä kirjoitetaan. En nyt kaikesta ollut samaa mieltä mitä kirjassa kerrottiin, mutta kaikilla on oma mielipide joten sama fiilis on varmaan jokaisella lukijalla edessä. Kaiken kaikkiaan, vaikka millaisia äänestystuloksia tulevien vuosien varrella tulee, niin tämänkaltaista maailmaa ei Suomessa moneen sukupolveen vielä nähdä.

Olen keskustelut ulkomaalaisten, Suomessa töitä tekevien ja Suomeen verojaan maksavien, kollegoiden kanssa kirjasta. Julkinen terveydenhuolto sai aivan uskomattoman negatiiviset kommentit hitaudesta ja haluttomuudesta tehdä asioita. Yllätys itselle ainakin oli se että Espanjassakin asiat hoituvat ripeämmin ja yksi näistä työkavereista on käynyt hoidattamassa itseään kotimaassaan kun täällä ei asioiden eteen tehty mitään! Hän kyseenalaisti miksi hän on tänne maksanut vuosikausia veroa jos vastinettakaan ei saa. Tämä pisti myös itseni miettimään että miksi joudun odottamaan oman WPW-ongelman korjaamista oireista laskettuna neljä kuukautta, olisiko yksityisellä puolella tämä hoitunut nopeammin enkä olisi joutunut koko kesää odottelemaan ja ihmettelemään uusia oireita odotellessa. No, pääasia että tulee hoidettua. Tämä on tietysti Suomalainen asenne? Toisaalta oman lapsen sairaudesta voin sanoa että hyvin se on hoidettu enkä todennäköisesti ole maksanut veroja edes niin paljoa että se kattaisi hoidon kustannukset. Jotain hyvääkin siis. Mutta en usko että hoito olisi yksityisenkään järjestämänä ollut huonompaa.

Koko kirjan läpi mainostettu perustilimalli kuulostaa todella mielenkiintoiselta, mutta vaatisi vähän enemmän aikaa sisäistää se ja miettiä mahdolliset hyvät ja huonot puolet. Muutama käytännön esimerkki olisi hyvä tässä. Tavallaan kaikki kirjassa puhutut asiat liittyivät loppujen lopuksi perustiliin, mutta en usko että se olisi autuaaksi tekevä malli. Minulle jäi mielikuva että se toimisi loistavasti silloin kun ihminen osaa itse hoitaa asiansa edes kohtuullisesti, mutta se on fakta että monella ei yleinen elämänhallinta (ja matematiikka) ole riittävästi hallussa niin miten perustilijärjestelmä tulisi kohtelemaan heitä. Tämä vaatisi perusteellisempaa analysointia ja nyt tässä kahdessa viikossa siihen ei minulla ollut mahdollisuutta. Korkealta katsottuna hyvä idea, mutta lisäselvityksiä tarvitaan.

Koulutuksen uudistamiseen löytyi myös vakuuttavia lukuja; tällä hetkellä koulutukseen käytetään Suomessa suhteessa enemmän rahaa kuin muualla, mutta tulokset eivät ole mitattuina hyviä. Jotain pitäisi tehdä, esimerkiksi saada nuoret aloittamaan jatkokoulutus mahdollisimman äkkiä lukion jälkeen. Kirjassa pohdittiin tätä ja itselle tuli mieleen jonkinlainen malli jossa lukio ja korkeakoulut nivoutuisivat vielä enemmän toisiinsa ja jatkokoulutuspaikat olisivat periaatteessa selvillä jo ajoissa, toki yo-kirjoitukset vielä välissä ratkasisivat lopullisen jatko-opintopaikan. No, näitä voi pyöritellä tussitaululla vaikka millä tavalla.

Koulutuksen tueksi voisi hyvin kehitellä jotain malleja missä opiskelijat pääsisivät kehittämään taitojaan enemmänkin alan yrityksissä mielekkäissä ja kehittävissä töissä. Tämä tuli mieleen kun olen saanut läheltä seurata Aallon opiskelijan kesähessuilua täällä meidän labrassa. Kesätyön tehtävä oli täysin uusi aihe hänelle, mutta muutamassa kuukaudessa hän pystyi siitä kuitenkin oppimaan paljon uutta käytännönläheistä tekniikkaa ja siinä sivussa myös tutkimustoimintaa yleensäkin. Ja aivan varmasti tehokkaammin kuin istumalla kursseilla. Hänen blogikirjoituksensa kesästä täällä labrassa löytyy meidän Research blogista täältä.

Kirjassa oli hyvä katsaus Euroopan turvallisuus- ja taloustilanteeseen. Huomioitavaa on se että verrattaessa EU:ta ja Yhdysvaltoja, meillä tällä puolen Atlantia on huomattavasti hajanaisempi alue; jokaisella maalla on omat intressit, oma kulttuuri ja omat kielet. Jokainen ajaa viime kädessä vain omaa etuaan niinkuin on jo vuosisatoja tehnyt. Yhdysvalloissa osavaltioiden välillä tilanne on paljon selkeämpi vaikka toki sielläkin on huomattavia eroja, mutta ei kuitenkaan niin suuria kuin meillä täällä. Heidän maansa on kokonaan rakentunut “tyhjästä” muutamassa sadassa vuodessa ja liittovaltiokehitys on tavallaan hyvin luonnollinen siellä. Täällä yhteiset tavoitteet ovat lähinnä juhlapuheissa. Osin näistä syistä en näe myöskään Euroopan liittovaltion syntymistä kovinkaan todennäköisenä lyhyellä enkä ehkä keskipitkälläkään tähtäimellä. Kiistatta siinä olisi etuja, mutta nykyisten valtioiden eturistiriidat ovat niin suuret ettei siitä saisi paketoitua sellaista liittoa jonka voisi “myydä” kansalaisille. Eikä se välttämättä edes toimisi kovinkaan hyvin. Koskaan ei saa ajaa käärmettä pyssyyn, siitä tulee vain haittaa. Täytyy odottaa sukupolvien yli asenteiden muutosta. Ehkä jonain päivänä liittovaltio on luonnollinen asia kun meidän kansainvälistynyt nuoriso on varttunut ja heidän näkökulmansa on se ratkaiseva.

Kokonaisuutena olisi mielenkiintoista nähdä miten tämä kirjassa esitetty yhteiskuntamalli toimisi. Mutta kun katsoo Suomen rautakankeen perustuvaa järjestelmää niin tällaista ei tulla minun aikanani näkemään. Rautakangesta on kovin vaikea pikaiseen tehdä kuminauhaa.  Meidän vanhat sosialistijyrät eivät tähän tule koskaan taipumaan.

Pelkästään yhtä kirjaa lukemalla ei pysty muodostamaan kuitenkaan kokonaiskuvaa siitä mikä voisi olla oikein ja mikä väärin. Kaikki näkökulmat on jollain tavalla perusteltavissa, joten tuskin tämäkään kirja kertoo absoluuttista totuutta. Mutta numeroiden perusteella on faktaa että Suomi syö itsensä ja jos mitään ei tehdä, kuolee pois. Jotain radikaalia pitäisi tehdä että tämä maa on vielä voimissaan vielä viidenkymmenen vuoden kuluttua.

PS. Minunkin mielestä maksalaatikkoon kuuluu rusinat.