Month: August 2018

En ole journalisti, eikä minulla ole minkäänlaisia journalistisia taipumuksiakaan joten maallikkoasenteella lähdin tätä kirjaa lukemaan. Helmet heitti tämän suositeltuna kirjana ja otin sen enempiä miettimättä. Vaikka osin kirja olikin kohdennettu toimittajille jotta he voisivat saada uusia ideoita miten populistisiin liikkeisiin ja heihin liittyviin uutisointeihin pitäisi suhtautua, niin siitä huolimatta kirja avaa muillekin hyvin populistien ja median suhdetta ja miten keskiverto lukijakin voi ymmärtää tiettyjä asioita miten median suhtautuminen vaikuttaa uutisointiin ja sitä kautta mielipiteisiin.

Kirjassa käytiin läpi enimmäkseen pohjoismaiden populistipuolueiden ja median suhdetta ja miten eri tavalla näihin puolueihin on suhtauduttu eri maissa. Tanskassa media on hyväksynyt Kansanpuolueen ja uutisointi on avointa ja eri näkökulmia sallitaan lehdistössä. Toisessa ääripäässä on Ruotsi missä Ruotsidemokraatit on yritetty vaientaa niin lehdistössä kuin muiden puolueiden toimesta. Suomen media ja Perussuomalaisten uutisointi liikkuu jossain Tanskan ja Ruotsin välimaastossa. En tiedä missä on onnistuttu parhaiten, mutta yleisesti ottaen keskustelun ja uutisoinnin vaientaminen lähinnä lisää populistisen liikkeen mahdollisuutta osoittaa että media ei ole puolueeton ja näin ollen vahvistaa omalta osaltaan kannatusta kansan joukossa.

Etenkin Tanksan kohdalla mielenkiintoista oli se että toimittajat itsekin ovat huomanneet että he ovat sensuroineet esimerkiksi maahanmuuttokriittistä keskustelua (15-20 vuotta sitten), joka on sitten luonut pohjaa populistisille puolueille. Eräs haastateltu tanskalainen toimittaja sanoi: “He (Tanskan kansanpuolue) saivat meidät kuitenkin käsittämään, että se (maahanmuutto) ei ole ainoastaan legitiimi poliittinen kysymys vaan ehkä jopa tärkein monille tanskalaisille”. Mielestäni tätä samaa ilmiötä oli havaittavissa Suomessa ja todennäköisesti sen johdosta kaikki hommafoorumit ja muut vastaavat ovat keränneet ihmisiä yhteen keskustelemaan aiheista jotka vaiettiin lehdistössä.

Toisin sanoen, mitä enemmän jostain aiheesta vaietaan, sitä paremman kasvualustan se luo vastavoimalle. Vaikea aihe toimittajille epäilemättä, tasapainoilua sen välillä miten asia kansan joukossa luetaan: ollaanko populistien äänitorvi vai vastavoima. Varmaankin aivan sama vaikka uutisoisi neutraalisti niin siitä huolimatta saa syytöksiä molemmilta suunnilta. Ei käy kateeksi toimittajankaan työ.

Vaikka populistipuolueen agenda voi olla hyvinkin yksinkertaistava ja räikeä eikä sillä olisi pelkästään tällä agendalla mahdollisuutta laajaan kannatukseen niin he ovat kuitenkin pystyneet vaikuttamaan muiden puolueiden politiikkaan ja saaneet omia asioitaan vaivihkaa mukaan poliittiseen keskusteluun laajemminkin. Näin on käynyt etenkin Tanskassa ja Ruotsi on seuraamassa perässä. Tällä keinolla saadaan ehkä vähennettyä riskiä ylilyönteihin joita voisi tulla populistipuolueen kannatuksen noustessa rajusti. Toisaalta, jokaisessa pohjoismaassa populistipuolueet ovat saaneet jo lähes vakiintuneen aseman poliittisella kentällä.

Kirjassa käsitellään myös Trumpin vaalikampanjaa sekä Brexit äänestystä Britanniassa. Molemmissa populismi oli vahvasti esillä: Trump twiittasi kärjekkäitä kantojaan ja uutistoimistot käyttivät näitä hyväkseen uutisoinnissaan lisäten näin myyntiään, Britannissa taas kärjistettiin EU:sta eroamisen ja pysymisen välisiä haittoja ja hyötyjä käyttäen hyväksi eri alojen asiantuntijoita jotka välttämättä eivät olleet aiheen järkevän käsittelyn kannalta oikeita henkilöitä.

Vaihtoehtomedian (tai valemedian) roolia käsiteltiin myös. Kirjassa tuotiin esille se että valtamedian pitäisi pystyä laajemmin tuomaan erilaisia asioita esille uutisoinnissa, vaikenemalla ja syyttämällä vaihtoehtoista mediaa luodaan ainoastaan pohjaa sille että ihmiset jopa ryhtyvät luottamaan vaihtoehtomedian uutisointiin ja valtamedia menettää luottamusta kansan parissa. Mielenkiintoista pohdintaa, itsekin ehkä ymmärrän paremmin miksi nuo vaihtoehtoiset mediat ovat oikeasti saaneet jalansijaa ja toisaalta myös miksi luottamus valtamediaan on laskenut. Mutta niin kuin kaikissa töissä, myös valtamedian toimittajilla täytyy olla rohkeutta kehittää omia työskentelytapojaan, vanhaan ei kannata jämähtää nykyisessä some-maailmassa.

Hyvä ja vähän erilainen kirja jossa oli poikkeuksellisesti tutkimuksellinen näkökulma. Siis verrattuna muihin kirjoihin joita olen lukenut. Virkistävää luettavaa kaiken muun keskellä.

Tämän kirjan otin vaihdossa Kreetan hotellin lukuhyllystä samalla kun vein kasan muita kirjoja joita meillä oli lomalla mukana ja sain loppulomalle jotain tekemistä.

En ole koskaan Nesbøn kirjoja lukenut ja ainoa kosketus häneen (tiettävästi) on Miehitetty tv-sarja josta ensimmäisen kauden olen katsonut. Sarja oli hyvä joten se antoi pientä ennakkoa siitä että hyvän kirjailijan kanssa ollaan tekemisissä.

Kirja sijoittui headhunttauksen maailmaan ja siihen kun sopivasti sekoitetaan yritysvaltausta ja taidevarkauksia niin juonenkäänteitä on yli oman tarpeen. Ensimmäisestä sivusta alkaen totesin että pidän Jon kirjoitustyylistä. Kirja piti jännityksen yllä aivan alusta yllättävään loppuun asti ja tapahtumia riitti niin ettei tylsää hetkeä ollut missään vaiheessa. Ehkä pienenä miinuksena hiipi mieleen jossain vaiheessa kirjaa pieni epärealistisuus juonessa mutta en sen antanut häiritä. Tosin mitä epärealistisempi skenaario on, sen todennäköisemmin joku on sen kuitenkin jo oikeassa elämässä toteuttanut. Totuus on tarua jne.

Lopullinen juoni pidettiin ehkä turhaan aivan loppuun asti piilossa, pieniä täkyjä olisi voinut jättää tekstiin sinne tänne niin sillä olisi pystynyt ehkä ruokkimaan vähän lukijan mielikuvitusta ja tuomaan näitä “mitä jos” fiiliksiä mukaan. Jos hovimestari ei olekaan syyllinen niin kukakohan se näistä mahtaa sitten olla. Tosin sama olo tuli eilen – ehkä jopa pahempana – katsoessani elokuvaa Inferno (Tom Hanks) jossa vasta lopussa purettiin kaikki juonenkäänteet. Toinen vaihtoehto toki on etten tajunnut niitä lukiessani. Niin, ehkä se on se todennäköisempi skenaario.

Oli miten oli, loistava kirja ja tykkäsin. Nyt taas pois dekkareista ja jotain muuta lukuputkeen. Ja ehdottomasti seuraavaksi e-kirja. Tätä paperikirjaa kun ei mukana voinut kantaa joka paikkaan niin monesti jäi pienissä luppohetkissä harmittelemaan ettei ollut lukemista mukana.

Yömyöhään ei näitä koskaan pitäisi kirjoittaa mutta politiikka ja talous ovat asioita joiden käsittely yleensä vaatii muutaman lasin viiniä. Joko ennakkoon tai viimeistään jälkikäteen henkisten vaivojen turruttamiseen. Joten annan nyt mennä ja kadun sitten huomenna jos aihetta on.

En ole koskaan Vapaavuorta tuntenut sen enempää kuin mitä joskus lukenut hänen touhujaan uutisissa. Minulle on hiljalleen syntynyt jonkinlainen mielikuva hänestä mutta se on ollut aika heikko. Viimeistään tämän kirjan jälkeen sain varsin vakuuttavan kuvan hänen ajatusmaailmastaan talouden suhteen. Tuliko minusta fani? Kenties. Tämä kirjoitus on kuitenkin sekavaa kerrontaa monisäikeisestä ja moniongelmaisesta Suomen taloudesta ja politiikasta, aivan toisin kuin kirja joka on selkokielistä tykitystä ryyditettynä loistavilla vertauskuvilla muun muassa urheiluun ja harjoitteluun. Näin lyhyeen pätkään en saa oikein mistään otetta mutta otetaan jotain mieleen jääneitä asioita esille. Tyypillinen märkä saippua -syndrooma.

Suomi on kuralla. Sen nyt varmaan kaikki ovat nähneet tässä viimeisten vuosien varrella. Tämä kirja on hyvä kertomus siitä miksi näin on. Erinomaista luettavaa kaikille, aina äärivasemmalta sinne täysin oikealle. Jokainen voi löytää sen oman kohdan missä on omalta osaltaan Suomea viemässä taloudelliseen kadotukseen. Vapaavuori suomii kaikkia melkoisen tasapuolisesti talouden holtittomasta ylläpidosta, myös näitä viimeisiä hallituksia, mm. kokoomuksen ollessa johdossa.

Suomi on pöhöttynyt ja elää mielikuvitusmaailmassaan. Meidän 50- ja 60-lukulaista perua olevat kolmikanta-ajattelut toimivat varmaan silloin, mutta nyt ne edesauttavat Suomen syöksyä maailman keskikastiin ja todennäköisesti siitäkin alaspäin. Uudistuminen muuttuvassa maailmassa on unohtunut. Ja onneksi olkoon Suomen päättäjät, yhteistyökyvyttömyydelle pisteet. Kukaan ei halua tehdä mitään koska tuijotamme vain hyviä asioita ja jaamme rahaa jota ei oikeasti ole olemassakaan eikä myöskään kukaan uskalla tehdä mitään kun epäonnistumisen pelko on suuri. Jokainen haluaa pitää kiinni vain siitä omasta asiastaan eikä suostu myöntämään että se ei vie Suomea eteenpäin. Näin menettelemällä jokaisen liikkeen, niin työntekijöiden kuin työnantajienkin, miksei myös poliitiikan johtohahmot voivat esittää omilleen kuinka peräänantamattomia he ovat ja pitävät heidän puoliaan, mutta samalla tuhotaan yhteistyö. Tässä muuten Ruotsi on tehnyt 90-luvulta asti toisin ja siellä hallitus hallituksen perään on vetänyt pääasiassa samaa uudistuslinjaa. Ja millä tuloksella? Sillä että Suomi ei näe Ruotsin perävaloja enää kuin kiikareilla. Suomella meni hyvin niin kauan kuin Nokia oli vahva, mutta muuta meillä ei sitten ollutkaan. Romahdus oli suuri.

Tässä kirjassa oli paljon asioita mitkä mielestäni ovat hyvin selviä, mutta jostain syystä Suomessa ei vain toimita niiden korjaamiseksi. Syynä on liian jäykkä ja vanhoihin poteroihin kaivautuneet järjestöt jotka luulevat ajavansa omiensa etuja. Toisaalta kirja toi minulle paljon uusia asioita ja selvensi kytköksiä erilaisten päätösten sekamelskassa. Talous on monimutkaista, paljon monimutkaisempaa kuin voisi populismiin vivahtavista vaalikeskusteluista ymmärtää.

Meillä on moni asia väärin. Yhtenä merkittävänä esimerkkinä voi sanoa että Suomessa ei arvosteta yrittäjyyttä. Kaikki yritykset ajetaan samaan muottiin ja käsitellään samoin vaikka niiden toimintaympäristö ja -mahdollisuudet ovat täysin erilaisia. Näitä “riistokapitalisteja” halutaan verottaa ja kurittaa mahdollisimman paljon ettei varallisuutta pääsisi heille kertymään. Nämä neuvostoaikaisen ajatusmaailman omaavat ihmiset, joita Suomessa onkin yllättävän paljon, eivät tajua sitä että yksityisen sektorin yritykset ovat ne jotka rahoittavat kaiken, mukaan lukien julkisen puolen palvelut. Jos niitä rokotetaan jatkuvasti lisää niin niiden toimintaedellytykset kutistuvat. Mitä siitä seuraa? Pääoma sijoitetaan avautuvassa maailmassa muualle, nimenomaan sinne missä yrittämisen edellytykset ovat paremmat. Suomeen tulee vähemmän työpaikkoja, vähemmän vientituloja, vähemmän kaikkea. Kuka sitten maksaa julkisen puolen jatkuvasti lisääntyvät kulut? Velkaakin saa vain rajallisen määrän ja senkin kustannukset nousevat ja nekin pitää maksaa. Ja niitä ei maksa pyhällä hengellä edes Kristillisdemokraatit. Tässä mietittävää vihervasemmistolle ja nykyään enenevässä määrin myös keskelle ja oikealle. Yrittäjyys ja omistaminen kunniaan. Sieltä se varallisuus siirtyy myös tavalliselle duunarille.

Koulutukseen panostaminen on yksi keino saada talous – PITKÄLLÄ TÄHTÄIMELLÄ – radalleen. Tähän eivät ole etenkään viimeiset hallitukset kyenneet, vaan leikkuri on käynyt julmasti juuri siellä missä ei saisi. Hirvittävää lukea millaista jälkeä meidän poliitikot ovat saaneet viime aikoina aikaiseksi. Toki jokainen joka on vähääkään lukenut uutisia leikkauksista, näkee mitä on tapahtunut. Pakko myös mainostaa  tässä yhteydessä kirjaa Sivistyksen puolustus jonka luin aikaisemmin.

Kirjassa on todella hyvin esimerkkien muodossa kerrottu karmeaa tarinaa siitä miten Suomen taloudenhoito on jämähtänyt edelleen 70-luvulle ja uudistumisvauhti on minimaalinen. Muut maat menevät vasemmalta ja oikealta ohi ja me tuijotamme luottoluokituksen kolmea A:ta (joista kohta joudumme luopumaan) ja PISA-tutkimusta peruskoulun tasosta. Kukaan ei halua tai uskalla uudistaa mitään; niin kauan kuin näillä mittareilla ollaan hyviä niin kaikki on hyvin. Vaan asia ei ole niin. Korkeakoulutuksen suhteen muuten emme ole lähelläkään maailman kärkeä. Ainiin, tätä ei tarvitse ottaa esille kun olemme PISA:ssa kärjessä. Tämä onkin yksi Suomen ongelmista. Suljemme hienosti silmämme kaikelta missä emme ole kärjessä ja mille pitäisi jotain tehdä. Kuten Vapaavuori lainasi jotakuta (en muista ketä), niin meidän pitäisi kehittää eniten sitä missä olemme parhaita ja sitä missä olemme huonoimpia. Tämä siksi että siinä missä olemme parhaimmillaan, voimme voittaa eniten ja siinä missä olemme huonoimmillaan, voimme hävitä eniten.

Viimeisenä yksityiskohtana otan vielä esille pikkutarkat säädökset. Kun muuta ei keksitä niin säädetään kaikenlaisia pikkuasioita. Kukaan ei ajattele kokonaisuutta mihin säädökset johtavat. Rakentamista on säädelty mm. energiatehokkuuden osalta, esteettömyyden kannalta, jne. Toki kaikki yksittäin ovat johonkin tarkoitukseen tärkeitä asioita, mutta kukaan ei ajattele lopullista kokonaisuutta. Jokainen säädös lisää kustannuksia ja sitten lopulta itketään kohtuuhintaisen asumisen perään. Se vaan ei ole mahdollista jos kaikkia säädöksiä noudatetaan rakennettaessa. Hyvää tarkoittamalla rankaistiin lopulta todella kovalla kädellä niitä jotka olisivat tarvinneet edullista asumista. Tähän säädösten kautta kontrolloituun yhteiskuntaan Tocqueville viittasi 1840 demokratian tuhoutumisesta kirjoittaessaan. (Viite: Demokraattinen perintömme)

Suosittelen tätä luettavaksi kaikille ennen seuraavia vaaleja. Tämä todellakin voisi avata silmiä ja antaa mahdollisuuden katsoa näitä televisiossa esiintyviä populisteja vähän toisesta näkökulmasta ja ehkä äänestämään oikein. Niin, mikä sitten on oikein? Kuten Vapaavuorikin kirjoitti, oikea mielipide voi olla mitä vaan koska se riippuu näkökulmasta. Mutta yhteistyö on se jolla voidaan jotain saada aikaiseksi. Jokaisen pitää ymmärtää toisen kanta ja luoda sitä kautta mahdollisuuksia ensinnäkin keskustella uusista vaihtoehdoista ja sitten laajapohjaisella yhteisellä hyväksynnällä toteuttaa uudistuksia, jotka tulevat olemaan kovia jo nyt ja vielä kovempia jos niitä joudutaan odottamaan vielä vuosia. Onnea Suomelle 100-vuotisesta taipaleesta. Toivottavasti Suomen kukoistus ei tulevissa historiankirjoissa näy vain sillä ensimmäisellä olemassaolon vuosisadalla.

Kesäloman ja erityisesti Frankfurtin ja Kreetan matkojen kunniaksi tuli luettua kahta kirjaa samaan aikaan. Sulamispiste oli toinen noista kirjoista ja tammikuusta alkaneen lukusession toinen fyysinen kirja. Tämän kirjan poimin joskus keväällä työpaikan kierrätysviikolta ja ajattelin että nyt olisi hyvä tilaisuus lukaista sitä kun lääkärin antamasta liikuntakiellosta johtuen tiesin että Kreetan loma omalta osaltani olisi lähestulkoon kaverin Dubaista tuomalla 110-kertoimisella aurinkorasvalla voidellun ruhon makuuttamista aurinkovarjon alla. Ja paikan päällä olo olikin kuin sinappihunnutetulla joulukinkulla uunissa. Lämpötilakaan ei paljoa poikennut.

Harmitti että tuli luettua takakannen esittelyteksti, se söi vähän jännitystä kirjan alkupuolelta. Kirja ei liiemmin vaatinut ajatustyötä mikä sopi lomailuun erittäin hyvin. Kirjailija oli taustajoukkoja hyväksikäyttäen paneutunut syvällisesti moneen tieteen ja tekniikan alaan, muun muassa fysiikkaan, biologiaan sekä aseteknologiaan. Sopivasti venytettynä yli tieteen rajojen näistä hän sai punottua hienosti juonen kirjaan. Olihan näissä tietyissä kohdissa vähän tietämyksellä elvistelyn makua, niin yksityiskohtaisesti selostettiin joitakin asioita vaikka se ei ehkä luettavuuden kannalta olisi ollut välttämätöntä. Onneksi ei kuitenkaan haitaksi asti. Kirja eteni varsin sujuvasti, jossain vaiheessa tosin oli hetken vähän odottava tunnelma (oliko tämä nyt tässä), mutta tulihan sentään hyvä loppuhuipennus.

Väistämättä tuli verrattua tätä Stephen Kingin kirjoihin joita olen aikanaan lukenut eräitä kappaleita. Ihan samalle kertomisen ja jännityksen rakentelun tasolle ei tässä päästä, mutta ehkä vertailukin on vähän epäreilu ja suurena King-fanina mielipiteeni saattaa olla vähän vinoutunut. En myönnä kuitenkaan. Kaverilta kuulin.

Kokonaisuudessaan ehkä aavistuksen ylipitkä kirja suhteessa juoneen, mutta milloinkas amerikkalaiset olisivat kirjoittaneet jotain tiiviisti (hymiö tähän). Tämä oli ensimmäinen Childin kirja jonka olen lukenut eikä varmasti jää viimeiseksi. Tämä luettu yksilö jäi Kreetalle hotelli Maleme Imperialin lukunurkkaukseen seuraavaa lukijaa varten. Voin suositella myös hotellia. Vaihdossa otin Jo Nesbøn kirjan “Kukkulan kuningas” josta lisää sitten vähän myöhemmin.