Aloitetaan tunnustuksella: Minulle, tekniikan alalta valmistuneelle ja alan työtekijälle, humanistinen tutkimus on aina ollut vähän sumuinen käsite. Tämä kirja selkeytti kahdella tapaa tätä hämärien tutkimuskammioiden mystiikkaa minulle: ensinnäkin, kaikki tutkimus ei ole hyödynnettävissä heti ja nyt, vaan osa tutkimusta on todella pitkäjänteistä työtä ja vaikuttamista josta voidaan ammentaa tietoa ja hyödyntää sitä pitkällä aikavälillä. Toisaalta ymmärrän paremmin nyt vallassa olevien päättäjien umpivihamielistä suhtautumista tutkimukseen; meillä istuu insinöörejä hallituksessa jotka todennäköisesti eivät tajua muun kuin teknisen tutkimuksen päälle ja ajan hengen mukaisesti taloudellisiin pikavoittoihin. Mutta kuten yleensä: tieto lisää tuskaa. Niin kävi minullekin tässä tapauksessa.
Tätä kirjaa voisi suositella luettavaksi yliopistoissa aivan ensimmäiseksi teokseksi ennen varsinaisia kurssikirjoja. En ole muista vastaavia kirjoja lukenut, joten tämä saattaa olla hyvin biasoitunut eikä täten antaisi sittenkään aivan oikeaa kuvaa akateemisesta elämästä mutta eiköhän tämä ole kuitenkin hyvin validia tavaraa. Minulle tämä avasi ainakin silmät yliopiston roolista tutkimuksessa, miten paljon enemmän se on opiskelijallekin kuin kurssilta toiselle hyppimistä ja opettajalle / tutkijalle olemassaolevan tiedon kertomista opiskelijoille. Jonkin verran kuitenkin, vaikka teollisuuden parissa työskentelenkin, olen seurannut akateemisten ihmisten toimia ja yhä enemmän tuntuu että aika uppoaa tutkimuksen sijaan rahoituksen etsimiseen, teollisuuden kanssa yhteistyön rakentamiseen ja muuhun tällaiseen “epäolennaisuuteen”. En tyrmää että se olisi kokonaan tarpeetonta ja hyödytöntä, siksi lainausmerkit, mutta syvällisen tutkimuksen edellytykset jäävät vähiin näiden muiden lyhyen tähtäimen meille-heti-nyt tehtävien puskiessa päälle.
Ainakin teknillisen yliopiston opiskelijoille tämä kirja voisi avata sitä maailmaa minne ollaan hyppäämässä opintojen kanssa. Tästä voisi tulla herätys siitä mitä tutkimus ja opetus on yliopistoissa. Sen ei pidä olla sähköjäniksenä pomppimista pelkästään kaiken uuden perässä, vaan myös syvällisempää tiedon hankkimista ja omaehtoista miettimistä.
Kirjassa puolustetaan hyvin vahvasti myös monografiaa, eli yhden (tai joskus useamman) tutkijan kirjoittamaa kirjaa jossa voidaan syvällisesti paneutua johonkin tiettyyn ongelmaan. Toisin kuin tavanomaisissa julkaisuissa, monografiassa on mahdollisuus ottaa erilaisia näkökantoja jotka käsittelevät asiaa laajalti. Monografiassa käytetään paljon lähteitä, jäsennellään tietoa ja pohditaan eri merkityksiä. Julkaisut ovat tyypillisesti lyhyitä, tiukkaan asian ympärille pakattuja tekstejä ja lukiessa täytyy myös tuntea paljon asian kontekstia ymmärtääkseen julkaisun tulokset. Aivan toinen asia on sitten nykyinen on-line oleva tieto jota on paljon, on jäsentymätöntä ja tavalliselle lukijalle on likimain mahdotonta ymmärtää mikä on tärkeää ja mikä ei, jopa mikä on totta ja mikä ei. Nykyinen yliopistomaailma omine rahoituskuvioineen ei suosi monografiaa, vaan tuloksia täytyy tulla tasaiseen tahtiin jotta rahoitusta jatketaan.
Humanistin on vaikea perustella olemassaoloaan kansalle. Mutta ilman syvällistä tutkimusta jäämme pinnallisen tiedonhankinnan varaan. Se johtaa taas poukkoilevaan, markkinaehtoiseen säntäilyyn ja pahimmillaan sipilöintiin jota Suomessa saamme juuri nyt todistaa; hyvin pieni vähemmistö päättää muita kuulematta miten asioita tehdään. Mainitsemani sipilöinti on vain yksi esimerkki tällä hetkellä, mutta asiat johtavat toisiin ja mitä enemmän tällaista tehdään, sitä varmempaa on että kansan syvissä riveissä pahoinvointi ja epäluuloisuus kasvaa ja sillä voi olla kauaskantoisia vaikutuksia. Jopa rajuja sellaisia. Vaikka kansa keskimäärin ei ymmärrä humanistisen tutkimuksen tarkoitusta, meidän pitäisi olettaa että päättävät ihmiset olisivat niin älykkäitä että huomioisivat tällaiset tutkimukset ja käyttäisivät niitä kaiken kansan hyväksi. Ei ole välttämättä edes tarkoituksenmukaista että kaikki näitä asioita ymmärtäisivät, sitä vartenhan meillä on vaaleilla valitut päättäjät jotka näitä syvällisempiä analyysejä käyttävät ja tekevät päätökset myös niihin pohjautuen.
Sipilän “kaiken maailman dosentteja”-kommentti on yksi vaarallinen merkki siitä että syvällisempää ja pitkäaikaista tutkimusta ei oteta enää vakavasti. Hän selkeästi luulee osaavansa omasta kokemuksesta tehdä parempia päätöksiä kuin pitkään alaa tutkineet ihmiset. Kokoomus myi omat periaatteensa siinä sivussa ja lähti Sipilän kuoropojaksi. Sinisistä nyt puhumattakaan, jotka ovat pelkästään omien hillotolppiensa lumoissa. Sipilä siis runnoo yksin läpi epäsuosiossa olevaa maakunta- ja soteuudistusta jotka molemmat tulevat vaikuttamaan kymmenien vuosien ajan kaikkien kansalaisten elämään tavalla tai toisella. Eikä hänelle tunnu olevan mitenkään vaikeaa tehdä tätä piittaamatta asiantuntijoiden arvosteluista ja perustelluista kommenteista huolimatta. Pahoittelut poliittisesta saarnasta, tämä tuli tähän kuin Annelin faksi, yllättäen ja pyytämättä.
Kirjan lopussa paneudutaan kirjoihin, niiden tulkintoihin ja merkitykseen. Samaten käsitellään kirjaston tarkoitusta, muun muassa unohdettujen teoksien tyyssijana, joita jotkut tutkijat ehkä tulevaisuudessa löytävät ja näin mahdollisesti avaavat taas uusia tutkimussuuntia. Kirjastot ovat meidän muisti ja tutkijoiden tiedon lähde. Näissä osioissa kirjaa olin ensin täysin hukassa enkä tajunnut alkuun että mistä puhutaan, mutta ehkä löysin sieltä sen punaisen langan lopulta. Tai sitten siinä hämyssä löysin jonkin toisen värisen langan joka johdatti ajatukset täysin vääriin johtopäätöksiin.
Kirja ei ollut aivan helppolukuista “romaania”, vaan lukiessa joutui todella keskittymään välillä aika polveilevaan mutta toisaalta johdonmukaiseen tekstiin. Virkistävä lukukokemus!
Tästä tekstistä tuli aivan turhan pitkä, merkityksetön ja metsään harhauttava ajatusten vuodatus. Kestämistä kaikille! Onneksi on Juhannus.
