Tämä on aivan loistava kirja siitä miten pitäisi aina nähdä kaiken propagandan, uutisten ja numeroiden taakse. Kaikki ei ole todellakaan sitä miltä se ensimmäiseksi näyttää. “Ennen oli kaikki paremmin!” – vai oliko sittenkään? Kun katsomme taaksepäin, vertaamme asioita faktojen perusteella ja teemme uudelleen johtopäätökset, huomaamme yllättäen ettei kaikki tosiaankaan ollut paremmin ennen.
Hyvä muistaa aina että vaikka asiat ovat paremmin niin se ei tarkoita samaa asiaa kuin että kaikki asiat olisivat hyvin. Ne vain ovat paremmin kuin ennen ja siitäkin pitää olla iloinen. Me hukumme kaikenlaisiin katastrofiuutisiin ja vetelemme suoraan niistä johtopäätöksiä että asiat ovat huonommin kuin ennen. Hyviä asioita, etenkään niitä jotka paranevat hiljalleen, ei juurikaan uutisoida joten se mitä näemme mediassa ei todellakaan kuvaa sitä koko todellisuutta jossa elämme.
Tämä kirja avaa hienosti sen miten olemme jämähtäneet ajatusmaailmassamme vuosikymmenien takaiseen aikaan. Köyhät maat eivät olekaan enää niin köyhiä vaan ylivoimaisesti suurin osa maista kuuluu ns. keskituloisiin. Täytyy myös muistaa että jokaisen maan sisällä on varallisuus ja tulot jakautuneet, niin meillä Suomessa, Yhdysvalloissa kuin Namibiassakin. Mutta äärimmäinen köyhyys on vähenemässä. Ja nyt täytyy jälleen huomioida se että tilanne on jatkuvasti paranemassa, mutta se ei silti ole vielä hyvä.
Sen sijaan että käytettäisiin maiden jakamista tulojen mukaan köyhiin ja rikkaisiin tai kehittyneisiin ja kehittyviin, niin kirjassa jaetaan maat neljään eri tuloluokkaan. Me istumme tukevasti luokassa 4 ja luokassa 1 on sitten nämä kaikkein köyhimmät (tulotaso < 2$ / päivä). Suurin osa maista kuuluu luokkiin 2 ja 3, missä ihmisillä on jo perusasiat kunnossa, kolmosessa pystytään jo säästämään erilaisiin kulutushyödykkeisiin ja huvituksiin. CO2 päästöt kun ovat kovin korkealla uutisissa tällä hetkellä niin sitä mukaa kun maat siirtyvät asteikolla ylöspäin, myös hiilidioksidipäästöt kohoavat. Tämä lienee luonnollista koska hyvinvoinnin kasvaessa myös kulutus kasvaa. Jotta puhuttaisiin oikeista asioista tässäkin asiassa, niin silloin CO2 päästöistä pitäisi antaa aina arvoksi per henkilö.
On aika kornia että luokan 4 maissa puhutaan siitä että näiden tiettyjen kokonaispäästöiltään suurten, mutta kuitenkin per henkilö laskien pienten päästöjen maiden pitäisi ensimmäisenä vähentää päästöjä. Miksi ihmeessä nimenomaan heidän? Käytännössä haluamme silloin rajoittaa heidän elintasonsa nousua kohti meidän elintasoamme. Miten voimme kieltää sen heiltä? Me emme halua luopua autoista, pesukoneista, veneistä, ruohonleikkureista jne, mutta toisaalta haluamme kieltää ne samat hyödykkeet näiltä alemman tulotason valtioilta joissa ihmiset ponnistelevat kohti meidän elintasoamme. Reilua vai?