Siim Liivik syntyy Virossa, silloin vielä Neuvostoliiton kansalaiseksi. Neuvostoliitto siirtyy historiaan ja lopulta myös Siim muuttaa äitinsä kanssa Suomeen. Siimin siteet pysyvät lujina myös kotiseudulle vaikka hänen varsinainen asuinpaikkansa tuon jälkeen onkin Suomi.
Junnuna ei ole helppoa olla ulkomaalainen. Niin koulussa kuin vapaa-ajalla saa hän kuulla taustastaan. Onneksi hän on ekstrovertti ja urheilusta innostuneena myös fyysisesti riittävän vahva mikä takaa hänelle lopulta hyväksynnän uuden kotimaansa kaveripiireihin.
Kirjassa käydään läpi Siimin elämää lapsesta aikuiseksi, hänen urheilutaustaansa Itä-Helsingin kiekosta IFK:hon ja sen jälkeen moneen muuhunkin seuraan. Itse muistan hänet siltä ajalta parhaiten kun hän pelasi Espoossa ja ehkä kirjan ärsyttävimmät kohdat löytyvätkin siitä 2011 HIFKin mestaruusajalta sillä Blues oli se säälipleijareista aina finaaliin asti taistellut joukkue, mutta finaalit menivätkin sitten täysin ohi. Liekö bensa ollut loppunut jo siinä vaiheessa.
Liivik käy myös ulkomaan kiertueella, junnuna hän käy pelaamassa Amerikassa ja oppii sieltä uudenlaisen asenteen peliin ja myös sattumoisin elämään sillä hän innostuu lukemaan ihmisen psykologiasta. Urallaan hän ehtii pelaamaan niin Ruotsissa kuin Itävallassakin. Kirja antaa sen kuvan että jossain vaiheessa palo siihen pelaamisen ympärillä tapahtuvaan joukkueen mukana elämiseen hiipuu ja hän päättää lopulta laittaa luistimet naulaan.
Kirja päättyy siihen kun Liivikin kiekkoura päättyy. Sen jälkeen Liivik on edelleen tuttu monelle muun muassa liigakiekon kommentaattorina, usein kaukalon laidalla haistelemassa tunnelmaa vaihtoaitioiden tuntumassa. Toivottavasti hän jatkaakin tuossa roolissa, mielestäni erittäin sopiva ja sanavalmis tyyppi siihen.