Hillitöntä tykitystä Suomen poliittisesta ja taloudellisesta elämästä. Kirjassa on purettu selkeästi vuosien patoutumat ympärillämme laahustavasta yhteiskunnasta, sanoissa ja mielipiteissä säästelemättä. Tämä olisi hauska, suorastaan hilpeä kirja jollei kaikesta kuitenkin näkisi että faktaahan tässä ladellaan koko ajan. Hilpeys vaihtuu surumielisyyteen ja olotila suorastaan kusetetuksi.
Puolueet, niiden erot – tai erottamattomuus -, valtion rooli, tuet jne. saavat kyytiä niin että tukka lähtisi päästä jos kekkoslandiassa sellaista olisi. Aika käsittämättömillä asioilla suomalaisia holhotaan ja pidetään hölmöläisen uskossa siitä että valtio tietää kaiken. Puolueet pyristelevät menemään ilman aatteita jotka ovat karisseet jo ajat sitten. Vasemmisto ei ole köyhän puolella, oikeistolla ei ole oikeaa oikeistolaista aatetta jossa yksilö olisi vapaa ja valtio hoitaisi vain sille kuuluvat välttämättömät asiat ja keskusta on muinaisjäänne jolla ei ole edes perustetta olemassaololle ja sen ainoa tavoite on pysyä elossa.
Valtio kontrolloi kaikkea meidän ympärillä, vaikka ei niin suoraan kuin Neuvostoliitossa aikanaan niin kuitenkin epäsuorasti ja hyvin vahvasti kaikenlaisten tukien kautta. Tuen saaja kun ei voi olla riippumaton rahoittajastaan. Tämä kävi hyvin selväksi esimerkiksi YLEn taannoisessa tapauksessa kun Sipilä yritti käytännössä rajoittaa YLEn toimittajien sananvapautta maksajan roolissa. Tämäkin tapaus lopulta haudattiin kaikessa hiljaisuudessa. Rahoittajan kontrolli valtion puolelta ei rajoitu pelkästään YLEen, vaan on hyvin tiiviisti esillä monessa muussakin asiassa missä valtio on rahoittajana, mm. kulttuurissa.
Kirja oli täynnä herkullisia oivalluksia, yhden monista ollessa oopperaan liittyvä: “Mummoilta nyhdetyillä veikkausrahoilla ylläpidettävän muutamalle kymmenelle tuhannelle rikkaalle helsinkiläiselle suunnatun kulttuuri-instituution miljoonarahoituksen esittäminen kulttuurisena välttämättömyytenä on niin uskomatonta, että se voi mennä läpi vain Suomessa”.
Valtion osallistuessa yritystoimintaan tukahduttaa se samalla vastaavia yksityisiä yrityksiä jotka toimisivat samalla toimialalla. Valtion omistaminen on siis vaarallista muun yritystoiminnan kannalta. Itse ehkä rajaisin valtion omistuksen lähinnä sellaisille aloille missä on luonnollinen monopoli, kuten sähkön siirto (huokaus…), rautatiet ja tieverkon ylläpito. Muussa tapauksessa kilpailu voisi pitää huolen siitä että saisimme laadukkaita palveluita ja tuotteita käypään hintaan.
Onkohan tästä nousua lainkaan? Tulee jostain mielen syövereistä mieleen kun Pikku-Kalle oli koulussa ja hänen piti kertoa opettavainen tarina. “Pikkulintu oli kylmissään myöhään syksyllä ja etsi jostain lämmintä paikkaa. Pellon laidalla oli höyryävä lehmänläjä ja paremman puutteessa pikkulintu lensi sinne ja uppoutui lämpimään vain pään jäädessä ulkopuolelle. Sille tuli niin hyvä olo että se ryhtyi visertämään. Naapurin kissa valitettavasti kuuli tämän, hyökkäsi paikalle ja söi linnun.” Opettaja siihen: “Surullinen tarina, mutta mikä mahtoi olla opetus?”. Pikku-Kalle: “Ei kannata paljoa viserrellä kun on kaulaansa myöten paskassa.”
Näihin sanoihin ja näihin tunnelmiin paketoimme vuoden 2018. Ensi vuonna uudet kujeet.