Tämä on aika järkyttävää luettavaa siitä miten rähmällään Suomi oli Neuvostoliiton ja mikä pahinta, on edelleen Venäjän suuntaan. Vähintäänkin hupaisa ajatusmaailma on Halosella (ja muutamalla muullakin vasemmistopoliitikolla) että rauha tulee kun ei ajattele sotaa. Georgiassa ja Krimillä varmaankin naurettaisiin tälle ajatukselle ellei tämä olisi koitunut heidän kohtalokseen. Ruotsi on myös osin samalla linjalla, mutta he ovat kuitenkin todenneet etteivät tule Suomea auttamaan kriisin hetkellä. Tosin ei heilläkään ole lihaksia millä tulla auttamaan, sillä heidänkin puolustusvoimat on karsittu minimiin.
Vaikka tästä on ollut jo tietoa aikaisemminkin, niin Halonen on esimiehenä ollut aivan jotain muuta kuin mitä ulkokuori on viestittänyt. Ulkokuorikaan ei ollut valtion johtajan mukainen vaan muumimammamainen. Siinä vaiheessa kun lehdistö ja muut urkkijat olivat näkymättömissä, Halonen olikin sitten tyrannimainen ja ilkeä johtaja.
Osin kirjan jutut ovat ennestään tuttuja ja oma takapuolituntuma on kertonut kirjan viestin jo aikaa sitten, mutta onhan se silti melkoinen kokemus lukea jutut avattuna ja yhdistää etenkin Halosen toiminta näihin lähihistorian tapahtumiin.
Tarja Halosen ulkoministeri- ja presidenttiaika on ollut käsittämätöntä omaan pesään kusemista kun on haluttu viedä Suomea entistä enemmän sosialistiseen/kommunistiseen suuntaan. Hänen kyvyttömyytensä hallita kokonaisuuksia tuli moneen kertaan esille kirjassa ja hän halusi keskittyä lähinnä omiin juttuihinsa kuten sukupuolivähemmistöjen asiat ja ihmisoikeudet (tosin nekin varauksella, Venäjän ja Kiinan ihmisoikeusrikkomuksiin hän ei puuttunut).
Halosen ja muiden vasemmistolaisten harmiksi kommunistiset maat lakkasivat olemasta 1990-luvulla ja Suomi jäi ainoaksi saarekkeeksi jossa oikeasti yritettiin vielä puhaltaa kommunismin hiillokseen jos siitä vaikka nousisi vielä liekki. Muut itäisen Euroopan maat menivät oikealta Suomen ohi niin että heilahti. Kun Neuvostoliittoa ei ollut, Suomen sosialismiin taipuvaiset ihmiset ottivat Venäjän ja Putinin palvonnan kohteeksi. Tämän teki selkeästi myös Halonen, joka ei pahaa sanaa sanonut Venäjän tai edes Kiinan toimista ihmisoikeuksien suhteen mutta muun maailman toimintaan hän otti kärkkäästi kantaa.
Putinin Venäjä on menossa takaisin vanhaan suuntaan missä diktaattori vie maata sodasta sotaan (sekä todelliseen että taustalla käytävään informaatiosotaan jonka uhrina Suomikin parhaillaan kituu) ja tämähän sopii meidän vasemmistolle. Lopetetaan vaikka oma armeija kokonaan ja leikitään sitä että rauha vain pysyy. Faktahan on kuitenkin se että maassa tulee aina olemaan armeija. Joko oma tai jonkun muun. Todellisuus ympärillä kertoo jostain muusta kuin rauhaisasta elosta täällä Euroopassa mutta sitä ei vasemmisto suostu tai kykene näkemään vaan he kulkevat laput silmillä kohti tuhoa ja yrittävät viedä koko Suomen samaa tietä perikatoon.
Tässä kirjassa saavat Halosen lisäksi osansa myös kovin suomettuneen oloinen Mauno Koivisto, todellinen neuvostomallin kannattaja Kalevi Sorsa, Erkki Tuomioja ja – niin – siinä sivussa vielä myös Sauli Niinistökin vaikka on hieman yrittänyt tuupata Suomea takaisin länsimaiselle linjalle. Monen muunkin poliitikon toimia arvioidaan samalla tavalla joista useimmat ovat vasemmiston edustajia, mutta myös oikealta on löytynyt aikanaan niitä jotka ovat pokkuroineet Moskovaan päin.
Tällä hetkellä elämme kuitenkin monimuotoisemmassa maailmassa kuin kylmän sodan aikana. Silloin oli selkeä asetelma itä vastaan länsi. Nyt meillä on muitakin ulottuvuuksia tässä ihmeellisessä maailmassamme joiden kanssa joudumme painimaan.
Kirja oli ihan hyvin kirjoitettu ja ymmärsin että se on tehty tutkimuksena. Jos näin on, niin kirjassa on kuitenkin ehkä vähän liikaa näkyvillä kirjoittajan asenne joissain kohdissa ja ne olisi ollut hyvä karsia pois jottei se kuulostaisi paikoin (katkeralta?) vuodatukselta. Toki, ainahan kirjailija jättää oman jälkensä teokseen. Mutta tässä tapauksessa ihan asiapohja ilman ylimääräistä kommentointia ja tiettyjä sanavalintoja olisi riittänyt tuomaan nämä oleelliset asiat esille.
Erinomaista luettavaa ja sopisi pakolliseksi luettavaksi vaikkapa nykyiselle hallitukselle. Joskaan he eivät varmaankaan kykenisi tätä ikinä sisäistämään koska kulkevat niin sulkeutuneena oman ideologiansa kuplaan.
PS: Tuomiojasta lohkaistu sanonta kyllä hymyilytti ja jäi mieleen: “Mannertenvälinen monikärkinahjus”.