Petter Kukkonen toimi 2007-2012 Viron yhdistetyn ja mäkihypyn valmentajana mistä siirtyi Suomen yhdistetyn maajoukkueen valmentajaksi. Tässä postissa hän toimi reilun kymmenen vuoden ajan Kiinan talviolympialaisiin saakka ja jäi sitten pois valmennuskuvioista ainakin toistaiseksi.
Tämä kirja oli rehellistä puhetta valmennuksesta ja valmennuksen sekä urheilun taustalla kuhisevista asioista. Sankarikirjat ovat asia erikseen, tässä kerrotaan enemmänkin siitä miten asiat eivät menekään niin kuin sitä suunnittelee ja toivoo.
Yhdistetty on maailmanlaajuisesti pieni laji verrattuna esimerkiksi maastohiihtoon ja mäkihyppyyn. Taistelu lajien välillä käydään rahasta ja televisioajasta. Pienempi jää usein sen kärsijän rooliin mikä näkyy monessa asiassa.
Kun Kukkonen lähti Viroon valmentamaan 2007, vastassa oli erilainen kulttuuri eivätkä asiat toimineet likimainkaan kuten Suomessa. Vaikka hän toikin uutta menestystä Viron joukkueeseen vuosien työllä, eivät kaikki kuitenkaan olleet tyytyväisiä vaan lopulta hänelle puuhattiin potkut selän takana. Pian sen jälkeen hän sai kuitenkin mahdollisuuden tulla Suomen yhdistetyn maajoukkueen valmentajaksi, mihin tilaisuuteen hän sitten tarttui.
Reilun kymmenen vuoden aikana maajoukkueen valmentajana hänelle tuli tutuksi se että suuri urheilua seuraava massa eli tuloksen mukaan; jos tulosta tuli, selkääntaputtajia riitti, mutta jos mentiin alakanttiin niin puukko vilahti hyvin äkkiä siihen samaiseen selkään. Sohvaperunat jakoivat omasta mielestään täydellisiä valmennusohjeita niin Twitterissä kuin soittamalla puhelimella. Heiltä vain usein unohtui se että urheilija on muutakin kuin kone ja heilläkin on omat tavoitteet, ongelmat ja .. niin .. elämä.
Kun menestystä tuli ennen Kukkosen aikaa yhdistetyn miesten joukkueelta (Lajunen, Manninen, …) niin johtopuolella unohdettiin kokonaan junioritoiminta ja oletettiin että sieltä putkahtaa uusia lahjakkuuksia liukuhihnalta. Seurat jätettiin oman onnensa nojaan. Kuten arvata saattaa, uusia lupauksia ei tullutkaan automaattisesti ja yhdistetyn aikuisten puoli alkoi myös kyntää syvällä. Juuri jokin aika sitten käytiin keskustelua myös jääkiekon suhteen; kun meillä oli kultasukupolvi ja NHL ykköskierroksen varauksia tuli jatkuvasti, niin yläkerralta unohtui että jostain ne junioritkin täytyy kasvattaa. Vääränlainen usko valmennukseen johti siihen että useita vuosia on NHL varauspuolella ollut hiljaista. Jotain tarttis tehdä.
Maailmanlaajuisesti kansainvälinen hiihtoliitto FIS sai kuulla kunniansa. Suomi kävi mm. ainoana taistelua hyppypukujen sääntöjen kiertämistä vastaan, mutta lajiliittoa ei asia kiinnostanut sillä sääntöjä rikkovilla puvuilla saatiin näyttävyyttä lajiin. Oma huomio: jos kaikki olisivat noudattaneet sääntöjä, mäen lähtölavaa olisi voinut vähän kohottaa ja näyttävyys olisi ollut taattu ja kilpailu tasapuolista.
Vähän laajemmin Kukkonen purkaa myös tätä FIS, Kansainvälinen Olympiakomitea sekä Suomen urheilujohto yhdistelmää. Näin lyhyesti sanottuna etenkin FIS ja KOK on vanhojen ukkojen ummehtunut yhteisö (oma lisäys: ja erittäin pahasti korruptoitunut).
Minusta tässä kirjassa päästiin hienosti valmentajan pään sisään. Kuunnellessa pystyi hyvin samaistumaan siihen mitä kaikkea Kukkosen mielessä on liikkunut silloin kun meni huonosti ja myös silloin kun menestystä vihdoin tuli. Oikein kylmät väreet menivät kun siihen fiilikseen lähti mukaan fillarilenkeillä tätä kuunnellessa. Loistava kirja, kannattaa ehdottomasti lukea! Itse asiassa tätäkin kirjoittaessa, vaikka kirjan kuuntelusta on jo jonkin verran aikaa, palasin takaisin niihin fiiliksiin.